Hoiva on tarvitsevuutta ja työtä. Hoivaa tarvitaan, kun ihminen ei itse kykene huolehtimaan perustarpeidensa tyydyttymisestä (esimerkiksi Hoppania ym. 2016). Kaikki lapset tarvitsevat hoivaa ja myös monet sairaat, vammaiset ja iäkkäät.

Lasten tarvitsemaa hoivaa ja hoitoa pidetään itsestään selvänä ja tavallaan myönteisenä: lapset tavallisesti kasvavat, kehittyvät ja oppivat huolehtimaan itsestään ja yleensä myös muista. Heistä toivotaan tulevia vastuullisia kansalaisia ja veronmaksajia. Näin lapset voidaan nähdä investointina tulevaisuuteen.

Aikuisten oletetaan huolehtivan omien tarpeittensa tyydyttymisestä. Tämä luo tilaa sille, että aikuisten hoivan tarpeita voidaan pitää turhina tai itse aiheutettuina myös silloin, kun kyse on ikääntyneistä.

Viime aikoina on painotettu aktiivista ja tervettä ikääntymistä, johon kuuluu yksilön vastuu omasta hyvinvoinnistaan (esimerkiksi Lloyd ym. 2014). Tämä mahdollistaa muun muassa sen, että julkisten varojen käyttöä ikääntyneitten hoivaan voidaan kritisoida ja pitää taloudellisena rasitteena sen sijaan, että se nähtäisiin investointina. Hoiva on kuitenkin tuottavaa työtä silloinkin, kun sitä tehdään elämän loppupäässä.

Suomessa hoivapalveluissa työskentelee yli 55 000 ihmistä, joista 90 prosenttia on naisia, joten kyse on merkittävästä työntekijäryhmästä (Tevameri 2023; THL). Hoivapalvelut tukevat myös muilla aloilla työskentelevien naisten työllisyyttä vapauttamalla heidät osasta hoivavastuuta. Kyse on erityisesti naisista, sillä kaikkialla maailmassa hoivatyö on annettu naisten tehtäväksi – oli se sitten palkattua tai palkatonta. Euroopassa kaksi kolmesta läheisiään hoivaavista on naisia, ja naisten antama läheishoiva on yleensä intensiivisempää kuin miesten antama (World Health Organization 2022).

Ikääntyneiden hoivan kysyntä on kasvanut, kun väestön elinaika on pidentynyt. Vaikka elinolosuhteiden ja terveydenhuollon kehittymisen ansiosta vanhuutta saatetaan elää entistä terveempänä, hoivan tarve ei silti ole kadonnut. Se on lähinnä siirtynyt hieman myöhemmäksi (esimerkiksi Weber ja Loichinger 2020; Halonen ym. 2026).

Hoivan kasvavaan kysyntään on entistä vaikeampi vastata, kun työikäisten määrä pienenee. Koska Suomessa ja monissa muissa hyvinvointivaltioissa ainakin osa hoivan vastuusta on julkista, on hoivapolitiikasta tullut aikaisempaa tärkeämpi sosiaalipolitiikan ala. Sitä kuvastavat muun muassa viime aikojen puheet esimerkiksi siitä, miten perheiden tulisi ottaa enemmän vastuuta ikääntyneiden hoivasta (esimerkiksi Murto 2025).

Hoivapolitiikalla tarkoitetaan sosiaalipolitiikan alaa, joka määrittää hoivan organisoinnin ja tuottamisen vastuunjakoa (Anttonen 2009). Vastuu hoivasta jaetaan yleensä yksilöiden, perheiden, julkisen sektorin, markkinoiden ja järjestöjen tai kolmannen sektorin kesken.

Suomessa, yhtä lailla kuin kaikkialla muualla maailmassa noin 80 prosenttia ikääntyneiden hoivasta saadaan läheisiltä eli läheis- tai omaishoitajilta (World Health Organization 2022). Suomessa omaishoitajia ovat virallisesti ne hoivaajat, jotka saavat omaishoidon tukea. Se koostuu lähinnä rahaetuudesta, vapaapäivistä ja omaishoivaa tukevista palveluista. Suurin osa hoivaajista ei kuitenkaan saa omaishoidon tukea, ja siksi kutsun heitä läheishoivaajiksi.

Omaishoidon tukeen käytetään alle puoli prosenttia vanhuusmenoista, jotka ovat kokonaisuudessaan noin 40 miljardia euroa vuodessa. Tästä summasta 87 prosenttia kohdentuu toimeentuloturvaan, pääosin vanhuuseläkkeisiin. Palveluihin käytetään vanhuusmenoista vain 13 prosenttia. (SVT ja THL 2026.)

Ennen 2000-lukua hoivapalvelut olivat laitosvoittoisia, mutta nykyisin tavoitteena on, että vanhuus vietetään pääosin kotona. Vaikka painopiste on siirtynyt kotiin tuotaviin palveluihin, on esimerkiksi säännöllisen kotihoidon piirissä olevien 75-vuotiaiden ja sitä vanhempien osuus laskenut vuodesta 2017 lähtien (Sotkanet). Lisäksi vain hieman yli puolet kotihoidon asiakkaista arvioi, että palvelu riittää vastaamaan heidän tarpeisiinsa. 40 prosenttia kokee, että hoitajilla on heille riittävästi aikaa. (Aaltonen ym. 2025.)

Kun ikääntynyt ei kykene asumaan kotona edes kotihoidon ja läheisiltä saadun hoivan turvin, tarvitaan yleensä ympärivuorokautista asumispalvelua. Myös näiden palveluiden saatavuus on heikentynyt vuodesta 2017 lähtien, joten hoivapalvelut kohdennetaan eniten hoivaa tarvitseville (Sotkanet). Heillä on usein muistisairaus; kotihoidon asiakkaista 44 prosentilla ja ympärivuorokautisen asumispalvelun asiakkaista 77 prosentilla on dementiadiagnoosi (Aaltonen ym. 2025).

Hoivapalveluihin pääsy on siis entistä vaikeampaa, ja palveluita ei saada riittävästi. Tähän on haettu ratkaisua markkinoista.

Jo 2000-luvun alussa suomalaisia julkisrahoitteisia hoivapalveluita ryhdyttiin markkinoistamaan (Karsio 2024). Taustalla on ainakin osin ajatus siitä, että julkinen sektori on tehoton ja tuhlaileva, kun taas markkinatoimijat ovat ketteriä ja taloudellisesti tehokkaita.

Markkinoistamisella tarkoitetaan sitä, että palveluiden organisoimisessa ja tuottamisessa tukeudutaan toimintatapoihin ja menetelmiin, jotka on kehitetty lähinnä yksityisen tuotannon saralla, kuten autoteollisuudessa. Tällaisia ovat esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella monissa kunnissa luodut näennäismarkkinat, joilla hoivapalveluiden tuottajia voidaan kilpailuttaa. Lisäksi käyttöön otettiin yrityksissä kehitettyjä työnjohdollisia keinoja, joita ovat esimerkiksi tuloskortit tai työsuoritusten mittaaminen minuutteina. Myös valinnanvapautta lisättiin markkinalähtöisin keinoin, kuten palveluseteleillä ja kotitalousvähennyksellä. (Karsio 2024.)

Yksi keskeinen seuraus näistä toimenpiteistä oli, että nykyään noin puolet asumisen sisältävien palveluiden tuottajista on yrityksiä (Tevameri 2024). Näistä yrityksistä kasvava osuus on pääomasijoittajien omistamia tai pörssiin listautuneita kansainvälisiä hoivayrityksiä, kuten Attendo, Esperi ja Mehiläinen. Nämä kaikki kolme yritystä tuottavat julkisrahoitteisia hoivapalveluita.

Kansainvälisten hoivayritysten taustalla on yksityistä pääomaa (englanniksi private equity), jota hallinnoivat pääomasijoitusyhtiöt. Ne keräävät rahaa esimerkiksi eläkerahastoilta tai varakkailta yksityishenkilöiltä ja sijoittavat ne luvaten korkeita tuottoja. Kaikkien edellä mainittujen yritysten omistajien joukossa on pääomasijoitusyhtiöitä ja osalla myös suomalaisia eläkevakuutusyhtiöitä, kuten Ilmarinen ja Varma.

Hoivapalveluita tarjoavien suuryritysten toiminta eroaa merkittävästi paikallisten yritysten toiminnasta. Suuryritysten käytössä oleva yksityinen pääoma koostuu valtavista rahasummista verrattuna kotimaisiin yrityksiin, jotka pyörittävät yksittäisiä asumispalveluita. Yksityinen pääoma toimii yleensä lyhyellä aikajänteellä, ja sijoittajien intresseissä ovat usein korkeat ja nopeat tuotot ja siksi myös kustannusten leikkaaminen (Hoppania ym. 2024; Cooney ym. 2026). Tämä on hoivatuotannon finansialisaatiota.

Finansialisaatiossa on kyse siitä, että voittoja kerrytetään ensisijaisesti finanssi- eli rahoitusmarkkinoilla, joissa käydään kauppaa rahoitusinstrumenteilla, kuten osakkeilla, valuutoilla, joukkovelkakirjoilla tai erilaisilla hyödykkeillä.

Kansainväliset hoivayritykset ovat yleensä osa yrityskonserneja, joihin voi kuulua sisar- ja tytäryhtiöitä Suomessa ja ulkomailla. Niiden omistusjärjestelyt ovat usein monimutkaisia ja vaihtelevat muun muassa pörssiin listautumisesta kansainvälisiin pääomasijoitusrahastoihin. Omistusjärjestelyiden monimutkaisuus on monesti myös tarkoituksellista, sillä se vaikeuttaa toiminnan ja etenkin rahan liikkeiden seuraamista ja valvontaa. (Cooney ym. 2026.)

Erilaiset omistus- ja konsernirakenteet mahdollistavat voiton tavoittelun rahoitusmarkkinoiden keinoin. Voittoa ei siis tavoitella vain myymällä palveluita kalliimmalla kuin millä ne tuotetaan. Sen sijaan hoivayritysten ja niiden osakkeiden arvoa pyritään nostamaan muun muassa yrityskonsernin sisäisin lainajärjestelyin.

Kansainvälisillä yrityksillä on lisäksi muun muassa Euroopassa erilaisia mahdollisuuksia hyödyntää eri maiden verojärjestelmien, verokantojen tai eri tulo- ja kululuokitusten välisiä eroja. Niiden avulla pystytään minimoimaan kokonaisverorasitusta. Kyse on siis verosuunnittelusta. Esimerkiksi Esperin emoyhtiö ei vuosina 2016 ja 2017 maksanut lainkaan yhteisöveroja Suomeen. Näin hoivaan käytetyt julkiset verovarat siirtyvät ulkomaisille pääomasijoittajille samalla, kun Suomessa toimiva hoivayritys kasvoi (Karsio ym. 2023).

Tutkijat ovat kuvanneet pääomasijoittajien toiminnan yleiset vaiheet, kun kyse on hoivakodista ja tavoitteena on voittojen maksimointi (Bourgeron ym. 2021). Vaiheisiin menee noin viidestä seitsemään vuotta. Ensin tehdään velkarahoitteinen yritysosto (englanniksi buyout). Pääomasijoitusyhtiö valvoo ja ohjaa hoivakodin toimintaa ja ottaa palkkioita palveluistaan. Pääasialliseksi tavoitteeksi asetetaan osakkeen arvon kasvattaminen, ei hyvän hoivan tuottaminen (Hoppania ym. 2024).

Ostoon käytetty velka annetaan hoivakodin maksettavaksi (englanniksi debt pushdown). Velkoja on yleensä kaksi: ulkoinen velka pankista ja sisäinen velka konsernista eli pääomasijoitusten omistajilta, jotka ovat usein rekisteröityneet veroparatiiseihin, kuten Luxemburgiin tai Jerseyn saarelle. Sisäisen velan korko on yleensä erittäin korkea, eikä hoivakoti välttämättä kykene maksamaan lainoja, vaan se on pakotettu hakeutumaan konkurssiin. (Bourgeron ym. 2021.) Sijoittajat saavat yleensä kuitenkin voittonsa.

Mikäli konkurssiin mennyt hoivakoti tuotti julkisrahoitteisia palveluita, on viimesijainen vastuu näistä palveluista julkinen. Konkurssiin menneen yrityksen asiakkaiden eli hoivaa tarvitsevien ikääntyneiden mahdollinen asunnottomuus ja hoivattomuus ovat siis hyvinvointialueiden tai omat palvelunsa järjestävän Helsingin kaupungin ongelmia.

Hoivan kansainväliset markkinat ovat valtavat ja varsin keskittyneet. Pelkästään viidellä suurimmalla hoivakotiketjulla on 250 000 asumispalvelupaikkaa kaikkiaan 18 Euroopan unionin jäsenmaassa (Bourgeron ym. 2024). Näin suurilla toimijoilla on paljon myös poliittista vaikutusvaltaa. On kiinnostavaa, että jotkut hyvinvointialueet ovat säästöjen nimissä vähentäneet ostopalveluiden hankintaa (Reunanen 2024).

Markkinoistaminen on mahdollistanut keskittyneiden ja finansialisoitujen hoivapalveluiden markkinat, vaikka se ei varsinaisesti välttämättä ollut markkinoihin tukeutuvan hoivapolitiikan tavoitteena. Alun alkaen markkinatoimijoiden lisäämisen tavoitteena julkisrahoitteisten palveluiden tuottajiksi oli taloudellinen tehokkuus.

Finansialisoitujen hoivapalveluiden pääasiallinen tavoite on kuitenkin osakkeen arvon kasvattaminen, ei ikääntyneiden laadukas hoiva tai hoivapalveluissa työskentelevien hyvät työolot tai työhyvinvointi. Kansainvälinen tutkimus on osoittanut, että hoivan laatu ja työolot ovat yleensä heikoimpia juuri suurilla kansainvälisillä ketjuilla (Bourgeron ym. 2024; Cooney ym. 2026).

Kun yhtiöille keskiössä on voitontavoittelu, niiden on järkevää pyrkiä minimoimaan kuluja, kuten työvoimakustannuksia. Koska hoiva on ihmisten perustarpeisiin vastaamista, on se väistämättä työvoimavaltaista ja olennaista on ihmisten välinen suhde. Kun tällainen suhde pilkotaan muutamissa minuuteissa tehtäviksi toimenpiteiksi ja työntekijöitä on niukasti, hoivan laatu väistämättä kärsii. Laadukasta hoivaa ei voida tuottaa samaan tapaan tehokkaasti kuin hyödykkeitä teollisuudessa.

Hoiva-alan työolot ovat usein haasteelliset, mikä näkyy Suomessa niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Asiakkaiden hoivan tarve on muuttunut aiempaa vaativammaksi, työympäristön turvallisuus on heikentynyt ja työntekijät yhä useammin kokevat, että he eivät kykene tarjoamaan asiakkaille laadukasta hoivaa (Kröger ym. 2026).

Tehostaminen ja säästöpolitiikka ovat johtaneet siihen, että hoivapalveluihin on vaikea päästä, ja kun niihin päästään, hoivaa ei välttämättä saada riittävästi tai se on laadultaan heikkoa. Alan työntekijät ovat uupuneita, tyytymättömiä ja pohtivat entistä useammin alan vaihtoa.

Julkisrahoitteisetkin hoivapalvelut ovat osa taloutta. Ikääntyneet maksavat niistä asiakasmaksuja. Paljon hoivaa tarvitseva ikääntynyt, joka asuu tehostetussa palveluasumisen yksikössä, maksaa siitä 85 prosenttia tuloistaan. Kotihoidon asiakasmaksut määrittyvät palvelun määrän, laadun ja asiakkaan tulojen mukaan.

Muihin palveluihin verrattuna ikääntyneille tarkoitettujen hoivapalveluiden kustannuksista suurempi osa katetaan asiakasmaksuin. Ne kattavat kustannuksista 16 prosenttia. Terveydenhuollossa osuus on neljä prosenttia ja lasten ja perheiden palveluissa reilu kolme prosenttia (Zechner ym. 2025a; Zechner ym. 2025b). Suurin osa kustannuksista kaikissa näissä palveluissa katetaan julkisin varoin.

Finansialisaation myötä sekä asiakasmaksut että palveluihin käytetyt julkiset varat voivat päätyä veroparatiiseihin. Monimutkaiset yritysjärjestelyt estävät rahan liikkeiden seuraamista. Tämä on myös demokratian vaje, koska hoivapolitiikkaa tehdään ilman, että sen kaikkia seuraamuksia tiedetään tai tuodaan esiin poliittisessa keskustelussa. Sen sijaan yhä useammin ehdotetaan, että ikääntyneiden tulisi maksaa hoivan kustannuksista nykyistä suurempi osa itse.

Hyvinvointivaltion ja julkisrahoitteisten palveluiden tehtävänä ei ole toimia yritysten toiminnan ja voitontavoittelun alustana, vaan tuottaa kansalaisille heidän hyvinvointiaan tukevaa ja lisäävää palvelua. Kun kyse on ikääntyneiden hoivasta, merkittävä rooli on läheisillä, jotka tuottavat suurimman osan hoivasta.

Säästöpolitiikan seurauksena omais- ja läheishoivaajien antaman hoivan kysyntä kasvaa. Se lisää etenkin naisten hoivatyön määrää ja mahdollisuuksia toimia työmarkkinoilla. Jos naiset tekevät entistä vähemmän palkkatöitä, se heikentää taloutta.

•

Lue myös:

Eettinen uupumus on myös tieteen ongelma

Naisten ja miesten eläke-ero on sitkeä ja hitaasti kapeneva

Tarvitsetko sukua selviytyäksesi? Näin historia vastaa

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!