Sukupuolten eläke-eroa tarkastellaan tavallisimmin kuukausieläkkeessä ilmenevänä erona. Vuonna 2024 naisten keskimääräinen kokonaiseläke oli 1 893 euroa ja miesten 2 349 euroa kuukaudessa (ETK 2025). Naisten eläke oli näin noin 450 euroa eli 19 prosenttia miesten keskimääräistä eläkettä pienempi. Ero on huomattava, vaikka se onkin pienempi kuin EU-maissa keskimäärin.

Eläke-ero on kaventunut viime vuosikymmeninä mutta hyvin hitaasti. Kahdenkymmenen vuoden aikana ero on pienentynyt hieman yli kolme prosenttiyksikköä. Eläketurvakeskuksen pitkän aikavälin laskelmien mukaan sukupuolten eläke-ero kaventuu vuoteen 2090 mennessä noin kahdellatoista prosenttiyksiköllä (Tikanmäki ym. 2022).

Kehitys saattaa yllättää. Suomessa eläkkeen määräytymisperusteet ovat nimittäin samat naisille ja miehille, ansiosidonnainen työeläkejärjestelmä on kansainvälisesti vertaillen kattava ja naisten työmarkkinaosallistuminen on ollut korkea jo pitkään. Lisäksi naisten koulutustaso on ollut miehiä korkeampi useiden vuosikymmenten ajan.

Näistä tekijöistä huolimatta naisten kuukausieläke on yhä keskimäärin noin viidenneksen miesten eläkettä pienempi. Miksi näin on?

Eläke määräytyy pääosin työuran aikaisten ansioiden perusteella. Siksi erot ansiotasossa ja työuran pituudessa ovat keskeisiä tekijöitä eläke-eron taustalla. Työurien pituudessa sukupuolten välinen ero on Suomessa pieni: naisten työura on keskimäärin 97 prosenttia miesten työuran pituudesta eli noin vuoden lyhyempi (ETK 2025).

Naisten ja miesten ansiotasossa ero on sen sijaan huomattava. Vuonna 2024 naisten työeläkevakuutetut keskiansiot olivat 82 prosenttia miesten keskiansioista (ETK 2025). Sukupuolten välinen ansioero on kaventunut hitaasti huolimatta tasa-arvopoliittisista toimista, ja se heijastuu myös eläke-eroihin.

Keskeinen ansioeroa selittävä tekijä on työmarkkinoiden voimakas sukupuolten mukainen segregaatio. Suomi kuuluu kansainvälisesti tarkasteltuna voimakkaasti sukupuolen mukaan eriytyneisiin työmarkkinoihin, mikä tarkoittaa, että naiset ja miehet työskentelevät eri aloilla ja tehtävissä. Vain noin kymmenesosa palkansaajista työskentelee niin sanotuissa tasa-ammateissa, joissa naisia ja miehiä on suunnilleen yhtä paljon.

Segregaatio on ansioeron kannalta ongelmallista, koska naisvaltaisten alojen palkkataso on selvästi matalampi kuin miesvaltaisten alojen. Miehet kouluttautuvat naisia useammin luonnontieteiden ja tekniikan aloille, joilla palkat ovat korkeampia, kun taas naiset hakeutuvat opetus-, hoiva- ja sosiaalialoille, jotka painottuvat julkiselle sektorille ja joissa palkkataso on matalampi. Esimerkiksi ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden sairaanhoitajien ja konetekniikan insinöörien palkkaero on 23 prosenttia (Jokimäki 2025).

Palkkaeron taustalla on naisten ja miesten työn erilainen arvostus, jolla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret. Tämä ammattirakenteen mukainen horisontaalinen segregaatio ei kuitenkaan yksin selitä ansioeroa. Samalla alallakin miehet ovat yliedustettuina ylimmissä ja parhaiten palkatuissa asemissa. Tätä kutsutaan vertikaalisesti segregaatioksi.

Lisäksi naiset tekevät miehiä vähemmän työtunteja, työskentelevät useammin osa-aikaisesti ja tekevät harvemmin ylitöitä. Miehet pyytävät useammin ja suurempia palkankorotuksia, ja heidän palkkansa nousevat työpaikan vaihdon jälkeen enemmän kuin naisten.

Ansioerot näkyvät jo työuran alkuvaiheessa. Vaikka nuorista naisista suurempi osa käy töissä, heidän eläkekarttumansa ja ansiokehityksensä jäävät miehiä matalammiksi jo varhain (Ilmakunnas ym. 2021). Esimerkiksi vuonna 1980 syntyneitä tarkastelleessa tutkimuksessa havaittiin, että 36 vuoden ikään mennessä naisille oli kertynyt vain hieman vähemmän työpäiviä kuin miehille, mutta heidän yhteenlasketut ansionsa olivat silti 30 prosenttia matalammat (Kuitto ym. 2019).

Naisten työuriin kertyy miehiä enemmän epätyypillisen työn jaksoja ja tilanteita, joissa ansiotyö yhdistyy muuhun pääasialliseen toimintaan. Tämän seurauksena naisten aktiivityöura on kaikilla koulutustasoilla lyhyempi kuin miesten. Erityisesti perhevapaat lyhentävät naisten aktiivityöuraa huomattavasti enemmän kuin miesten (Järnefelt ym. 2024).

Naiset pitävät valtaosan perhevapaista ja toimivat työikäisinä useammin omaishoitajina. Hoivavastuut katkaisevat työuria ja alentavat ansiotasoja, mikä heijastuu myös eläkekertymään. Vuonna 1980 syntynyttä ikäluokkaa koskevassa tutkimuksessa äitien perhevapaista johtuvat työurakatkokset olivat yli 13 kertaa pidempiä kuin isien (Kuitto ym. 2019).

Vuonna 2022 voimaan tullut perhevapaauudistus kiintiöi perhevapaita kummallekin vanhemmalle. Se lisännyt isien vanhempainvapaiden käyttöä, mutta kehitys on edelleen hidasta: vain neljä prosenttia perheistä jakaa vapaat täysin tasan. (Miettinen ja Saarikallio-Torp 2025).

Lasten saaminen on yksi keskeisimmistä sukupuolten palkkaeroja selittävistä tekijöistä. Lapsettomien miesten ja naisten ansiotasot ovat lähellä toisiaan, mutta erot kasvavat lasten määrän lisääntyessä. Suurin ero on perheissä, joissa lapsia on kolme tai enemmän. (Nisén ym. 2024.) Äitisakko eli lapsen saannin aiheuttama palkkalovi on Suomessa merkittävä ja ilmenee myöhemmin pienempänä eläkkeenä. Raskaussyrjintä on myös yleistä, joka neljäs raskaana oleva kokee Suomessa syrjintää, jonka yleisin muoto on määräaikaisen työsuhteen jatkamatta jättäminen (Attila ym. 2024).

Hoivavastuiden vaikutus ei rajoitu perhevapaisiin. Omaishoitajuus koskettaa erityisesti naisia, ja se heikentää työllisyyttä, ansiotuloja ja eläkekertymää. Työuran loppupuolella omaishoitajina toimineiden naisten eläkkeet olivat keskimäärin 18 prosenttia pienemmät kuin muilla naisilla. Omaishoito on usein pitkäkestoista: 30–39-vuotiaana sopimusomaishoitajana aloittaneista naisista 40 prosenttia oli yhä omaishoitajina kymmenen vuoden kuluttua. (Sten-Gahmberg ym. 2024.)

Sukupuolten eläke-ero ja sen kehityksen seuraaminen on yhteiskunnallisesti merkittävää useasta syystä. Naisia on miehiä enemmän eläkkeensaajissa, ja mitä vanhemmasta ikäryhmästä on kyse, sitä suurempi on naisten osuus vanhuuseläkkeensaajista. Naisten pidempi elinikä tarkoittaa myös pidempää aikaa eläkkeellä. Samalla perherakenteiden muutokset, kuten avioerojen ja yksinasumisen yleistyminen, lisäävät itse ansaitun eläkkeen merkitystä. Yksilön toimeentulon näkökulmasta eläke-erojen merkitys korostuu eläkkeelläoloajan pidentyessä.

Eläke on keskeinen tulonlähde vanhuuseläkeiässä ja muodostaa keskimäärin noin 70 prosenttia eläkeläisten bruttotuloista. On tärkeää huomioida, että eläke ei yksin määritä toimeentuloa, joka riippuu myös muista tuloista ja kotitalouden rakenteesta. Pienituloisuus on silti vahvasti sukupuolittunut ilmiö vanhemmissa ikäryhmissä.

Naisten köyhyysriski on vanhuuseläkeiässä miehiä korkeampi, ja ero kasvaa iän myötä. Yli 80-vuotiaista naisista pienituloisia on noin kaksi kertaa enemmän kuin vastaavan ikäisistä miehistä. Yksi keskeinen syy tähän on yksinasumisen yleisyys, joka koskettaa iäkkäitä naisia selvästi miehiä useammin (Ahonen ja Kuivalainen 2024). Vaikka sukupuolten välinen köyhyysriski on viime vuosina kaventunut, ero on yhä selvä ja pitkittynyt pienituloisuus yleisempää naisilla.

Iäkkäät naiset kokevat miehiä useammin vaikeuksia arjen menojen kattamisessa ja yllättävistä menoista selviytymisessä. Tämä liittyy paitsi naisten pienempiin eläkkeisiin myös yksinasumisen yleisyyteen sekä heikompaan toimintakykyyn ja terveyteen (Palomäki ym. 2024).

Eläketurvan keskeiset säännöt, kuten eläkeikä ja eläkkeen karttumisprosentit, ovat Suomessa samat naisille ja miehille. Eläkejärjestelmä on muodollisesti sukupuolineutraali. Osa järjestelmän rakenteista kuitenkin tasaa sukupuolten välistä eläke-eroa.

Eläkettä karttuu myös palkattomilta jaksoilta, kuten perhevapailta ja omaishoidosta, mikä hyödyttää erityisesti naisia. Vanhempainrahan ajalta eläkkeen perusteena olevaa tuloa korotetaan 21 prosentilla, minkä vuoksi eläkettä kertyy tältä ajalta jopa enemmän kuin vastaavasta työstä samalla ansiotulolla kertyisi. Kotihoidontuen ajalta eläkettä karttuu vain kiinteän laskennallisen tulon perusteella, joka ollut 896 euroa kuukaudessa. Tulo on suhteellisen matala, ja siksi mitä pidempi kotihoidontuen jakso on, sitä suurempi on sen vaikutus myös eläkekarttumaan. 

Kansaneläke ja takuueläke täydentävät pieniä työeläkkeitä ja kaventavat sukupuolten eläke-eroa, koska etuudet kohdistuvat useammin naisille. Näiden ohella leskeneläke – jonka saajista valtaosa on naisia – tasaa osaltaan sukupuolten eläke-eroa.

Kansainvälisesti vertaillen suomalainen ansiosidonnainen työeläketurva on hyvin kattava. Se on pakollinen ja eläkkeen karttumissäännöt ovat samat kaikille. Monissa maissa ansiosidonnainen eläketurva on ala- tai ammattikohtainen, ja naisille tyypillisissä töissä etuudet ovat usein heikoimmat. Suomessa työeläkettä karttuu myös lähes kaikista työansioista, mikä on sukupuolten tasa-arvon kannalta keskeistä, koska naiset tekevät miehiä useammin osa-aikatyötä ja työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa. Eläkejärjestelmä toimii vakuutuksena pitkää elinikää vastaan ja turvaa toimeentulon koko eläkkeelläolon ajan sukupuolesta riippumatta.

Sukupuolten eläke-erosta esitetään usein väite, jonka mukaan naiset saisivat eläkettä elinaikanaan miehiä enemmän pidemmän elinaikansa vuoksi. Kun tarkastellaan vanhuuseläkkeelle siirtyneiden omaan työuraan perustuvan keskieläkkeen yhteenlaskettua määrää, naisten eläkkeen pääoma-arvo on kuitenkin miehiä pienempi. Naisten pidempi eläkkeelläoloaika kaventaa kuukausieläkkeiden sukupuolieroa mutta ei poista sukupuolten eroa.

Sukupuolten välinen eläke-ero ei ole vain eläkejärjestelmään liittyvä kysymys, vaan indikaattori sukupuolten välisestä tasa-arvosta koko elämänkaaren aikana. Eläke kokoaa yhteen koulutus- ja uravalintojen, työmarkkina-aseman, palkkatason sekä hoivavastuiden jakautumisen vaikutukset. Siksi eläke-ero kertoo siitä, miten tasapuolisesti yhteiskunta jakaa työn, hoivan ja taloudellisen turvan sukupuolten kesken koko elämänkaaren aikana.

Eläke-eron sitkeys osoittaa, että sukupuolten välinen epätasa-arvo ei ole yksittäisten päätösten tai valintojen seurausta, vaan rakenteellinen ilmiö. Vaikka naisten koulutustaso on korkea ja osallistuminen työmarkkinoille laajaa, työurat ja ansiot rakentuvat edelleen sukupuolittuneissa kehyksissä. Hoivavastuiden epätasainen jakautuminen, työmarkkinoiden segregaatio ja palkkaerot kumuloituvat ajan myötä ja näkyvät lopulta eläkkeissä. Eläke-ero on seurausta tasa-arvokysymysten yhteisvaikutuksesta.

Eläkejärjestelmä voi toki tasata näitä eroja, mutta se ei voi korjata niiden perussyitä. Eläke-eron kaventaminen edellyttääkin ensisijaisesti toimia ennen eläkeikää. Keskeisiä ovat työmarkkinoiden sukupuolisegregaation vähentäminen, palkkatasa-arvon edistäminen ja urakehityksen tasaisempi jakautuminen sekä hoivavastuiden, erityisesti perhevapaiden, huomattavasti tasaisempi jakaminen äitien ja isien kesken.

Sukupuolten eläke-ero toimii eräänlaisena tasa-arvon viivästettynä mittarina: se näyttää viiveellä, miten aiempi tasa-arvopolitiikka on onnistunut – tai epäonnistunut. Koska sukupuolten eläke-ero säilyy vielä pitkään huomattavana, tarvitaan tutkimusta ja indikaattoreiden luomista sen kehityksen seuraamiseksi.

•

Lue myös:

Tasa-arvon paradoksi ei selitä naisten aliedustusta tekniikassa

Tiedeyhteisö on erittäin vastustuskykyinen muutoksille – Miksi naisia on edelleen niin vähän professoreina?

Työn merkityksellisyys kumpuaa sen sosiaalisesta arvosta – Uutta kotimaista tutkimustietoa hoiva- ja opetusaloilta

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!