”Yliopistomaailma on täynnä näkyvää olemista, rakennuksia, tiloja, laitoksia ja kirjastoja muun muassa. Mutta siellä on myös paljon hiljaista tietoa ja näkymätöntä kulttuuria. On akateemisia traditioita, juhlia ja perinteitä, jotka tuottavat tärkeää yhteisöllisyyttä. Opitaan tapoja. Olemaan ihmisiksi. Elämään ja tekemään työtä yhdessä. Opitaan kurinalaisuutta ja opitaan velvollisuusetiikkaa. Opitaan myös ahkeruutta. Asettamaan tavoitteita ja saavuttamaan niitä.” Näin professori Laura Kolbe sanoo Ylen kutsuvieraana.

Apulaisprofessori Anu Lahtisen ja tiedeviestijä Tuula Vainikaisen Proffapoluilla-kirja puolestaan kuvaa yliopistomaailmaa, jossa naisten on edelleen vaikeampi toimia kuin miesten. Toimintakulttuuriin kuuluvat julkilausumattomat ennakkoluulot ja asenteet, väheksyntä ja aliarvostus, katkokset tiedonkulussa kollegoille, ohittamiset ja sivuuttamiset, ideoitten vieminen toisten nimiin kokouksissa, syrjimiset. Muun muassa tällaisia luonnehdintoja esitetään:

”Ongelmallisinta on, että erilaiset piiloasenteet ja -oletukset suosivat miehiä.” (sivu 36)

”Ei ole olemassa mitään yksittäistä isoa syytä, vaan nämä pienet asiat ja tiedostamattomat ennakkoluulot ovat se iso syy.” (sivu 40)

”Naisille asetetaan vaatimus moninkertaisesta pätevyydestä, joka ei kuitenkaan takaa tulevaisuutta yliopistossa.” (sivu 50)

”Varsinkin nuorempana koki tytöttelyä ja ehkä kohteliaisuudeksi tarkoitettua mutta silti vaivaannuttavaa ulkonäön kehumista.” (sivu 53)

”Olen kokenut kiusaamista, seksuaalista häirintää, syrjimistä ja uhkailua.” (sivu 61)

”Väitöskirjan ohjaajalla oli vaikeuksia suhtautua minuun.” (sivu 186)

Anu Lahtinen ja Tuula Vainikainen kysyivät yliopistojen yhteystietopalveluissa olevilta runsaalta 600 naisprofessorilta, mitä haasteita he ovat urallaan kokeneet ja miten he ovat edenneet professuuriin. He halusivat selvittää, mistä naisten professorinimitysten hidas kehitys johtuu.

Eteenpäin on toki menty: 1960-luvun alussa naisten osuus professorikunnasta oli noin kaksi prosenttia, 1980-luvun lopussa kuusi prosenttia ja 2000-luvun alussa runsas 20 prosenttia. Vuonna 2020 ”täyteen” professuuriin nimitettiin 1 892 ihmistä, ja heistä 628 eli 33 prosenttia oli naisia. Epätasa-arvo näkyy myös palkkauksessa. 2020-luvulla palkkaero miesprofessoreiden hyväksi on runsas 300 euroa.

Naisen osuus professoreista on häkellyttävän vähäinen siihen verrattuna, kuinka suuri osuus yliopisto-opiskelijoista on naisia. Tilastokeskuksen mukaan 1980-luvun lopussa naisten osuus ylemmän korkeakouluasteen suorittaneista oli 43 prosenttia, 1990-luvun lopussa 49 prosenttia, 2000-luvun lopussa 54 prosenttia ja 2010-luvun lopussa 56 prosenttia. Tutkijakoulutusasteessa vastaavat lukemat ovat 22, 31, 40 ja 45 prosenttia.

Yliopistoissa ja korkeakouluissa on myös määräaikaisia viranhoitajia ja apulaisprofessoreita, jotka eivät ole mukana kyselyssä, kuten eivät myöskään yliopistouralta pois jääneet. Hanke- ja apurahatutkijat muodostavat mittavan akateemisen prekariaatin, jonka sukupuolijakaumasta ei ole tietoa. Heidän kokemuksiaan voimme vain arvella.

Sukupuoli vaikuttaa liittyvän myös työn sisältöihin. Kyselyn vastauksista käy ilmi, että miehet tekevät enemmän tutkimus- ja johtamistyötä, kun taas naiset vastaavat opetuksesta, laadun kehittämisestä sekä erilaisista tukitöistä.

Lahtinen ja Vainikainen saivat kyselyynsä 160 vastausta. Niissä korostuu selvästi termi piilosyrjintä. Miehet saavat jo opiskeluvaiheessa suurempaa tukea kuin naiset.

Mieskeskeisessä kulttuurissa naiset jäävät ulkokehälle, valtaverkostojen ulkopuolelle. Heidät sivuutetaan sekä virallisessa että epävirallisessa vuorovaikutuksessa: vertaisarvioijana, viittauksissa, esitelmänpitäjinä, luottamus- ja asiantuntijatehtävävalinnoissa, tunnustusten saajina ja tutkijoista kertovissa kirjoissa, elleivät ne kerro erikseen naisista. Saman totesivat Veronica Stolte-Heiskanen vuonna 1991 ja Liisa Husu 2000-luvun tutkimuksissaan.

Monet haastateltavat kertovat kovista työpaineista. Jotkut näkevät, että sukupuolella ei ole merkitystä. Kova työ ratkaisee.

Sukupuoli nousee merkittäväksi tekijäksi, kun puhutaan perheestä ja lapsista. Uran rakentamisen ja perheen perustamisen ajankohdat sattuvat kaikilla työaloilla samaan aikaan. Yliopisto ei ole mikään poikkeus. Lapset ja päävastuu perheen hyvinvoinnista vaikuttaa olevan akateemisissa perheissä edelleen naisen asia.

Olin jotenkin häkeltynyt siitä, miten stereotyyppisesti naisten toimintatapoja määritellään sekä vastauksissa että vastaajien ympäristöissä. Ovatko kaikki naiset todella tehokkaampia, tarkempia, tunneälykkäämpiä, vuorovaikutustaitoisempia, synnynnäisiä multitaskaajia tai helposti lähestyttäviä äitiprofessoreita? Ja pitääkö muka olla? Miten sukupuolen määrittely on sallittavampaa tai sopivampaa kuin vaikkapa jonkun etnisen tai sosiaalisen ryhmän piirteiden määrittely?

Muutoksen syntymiseksi on tarvittu ja tarvitaan ilman muuta naisten keskinäisiä verkostoja, kannustusta ja tukea, itseluottamusta ja esikuvia. Naistutkimus on nostanut ensimmäisiä ahkerasti esille, mutta synnytys- ja naistentautiopin professori Laimi Leidenius (1877–1938) tai yleisen historian professori Alma Söderhjelm (1870–1949) eivät riitä, kun heidän jälkeensä tulee pitkiä katkoksia.

Kriittisen massan raja saavutettiin muutama vuosi sitten, kun naisten osuus professoreista ylitti 30 prosenttia. Ehkä se alkaa murtaa ajatusta miesnerosta ja ahkerasta kympin tytöstä. Ehkä naisista alkaa tulla uusi normaali, kuten toisissa vankkoja traditioita kantavassa instituutiossa, kuten kirkossa tai valtionhallinnossa, on tapahtunut. Miina Sillanpäästä Sanna Marinin hallitukseen on kuitenkin pitkä matka, jossa yliopisto on vasta Harri Holkerin hallituksen kohdalla.

Runsas sata vuotta on sanottu, että hyvään suuntaan ollaan menossa. Kuinka kauan päämäärän saavuttaminen kestää, ja onko Suomella todella varaa hylätä naisten muodostama potentiaali? Mitä asialle voisi tehdä? Mistä avaimia tasa-arvoisempaan ja monipuolisempaan tieteen tekemiseen?

Proffapoluilla-kirja kertoo, että naisten syrjäytymisessä tai syrjimisessä on kysymys rakenteista. Ei siitä, että naisten osaaminen tai paneutuminen ei riitä yliopistouran korkeimpiin tehtäviin. Eikä siitä, että naiset toimivat jotenkin väärin.

Kirjassa kuvaillaan, että tärkeintä on ”ymmärtää, ettei kyse ole yksittäisen naisen ongelmasta, vaan pitkään vallinneista kulttuurisista rakenteista, jotka kaadetaan vain nostamalla epäkohdat ja kokemukset avoimesti esiin, jottei kenenkään tarvitsisi joutua taistelemaan niitä vastaan yksin”.

Sukupuolen tabuisuus on yksi piilosyrjinnän mekanismi. Asiasta huomauttavat saatetaan helposti leimata hankaliksi akoiksi, valittajiksi ja uhriutujiksi. Miksi sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän mekanismeja ei sovi ottaa esille, kun syrjintä on kuitenkin piiloisesti osa toimintakulttuuria?

Kirjassa tarjotaan myös ratkaisu. Ehkä implisiittisesti, mutta se on kyllä luettavissa. Monet kyselyyn vastanneista nimittäin pitivät Suomen Akatemian merkitystä aivan olennaisena asiana uralla etenemisessä ja toivovat, että yliopistot pystyisivät laajemminkin ottamaan oppia Akatemian käytännöistä.

Kun uusi Suomen Akatemia perustettiin, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (Tane) ja opetusministeriö vaikuttivat Akatemian tutkimuspolitiikkaan sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Yliopistot eivät sen sijaan olleet tässä asiassa aloitteellisia.

Tanen yhteydessä toimivan tutkimuskoordinaattorin ja tutkimusjaoston asiantuntemus tuottivat tulosta. Hitaasti toki, mutta muutosta tapahtui. Sukupuolen huomioiminen alkoi olla normaalia. Kun itse kirjoitin Suomen Akatemian historiaa 2000-luvun alussa, olin iloisesti yllättynyt, miten naisten osuus erilaisissa valinnoissa nousi jatkuvasti Akatemian viranhaltijoiden keskusteluissa esille.

Yliopisto- ja korkeakoulu ei ole mikään yksi yhteisö. Se koostuu erilaisista yksiköistä ja laitoksista. Proffapolkuja-kirjassa esitellyistä vastauksista saa vaikutelman, että kysymys on lähityöyhteisöstä.

Piilossa oleva ja ihan julkilausuttukin syrjintä alkavat jo opiskeluvaiheessa. Laitoksilla valitaan jatko-opiskelijat ja ensimmäisten työtehtävien hoitajat. Toimenpiteet on siis suunnattava sinne. On keskusteltava siitä, ketä tuetaan, ketä kuunnellaan ja kuka valitaan. On luotava rakenteita, jotka uudistavat vanhaa kulttuuria.