”Entten tentten teelikamentten, hissun kissun vaapula vissun…” Moni suomalainen osaa jatkaa lorua, vaikka ei muistaisi, missä sen ensimmäisen kerran kuuli. Leikit ja lorut kulkevat sukupolvelta toiselle, mutta kuka tallentaa niiden tarinan?

Espoossa sijaitseva Museo Leikki on tarttunut haasteeseen. Se rakentaa Suomeen pysyvää leikkitiedon keskusta, joka kerää yhteen tutkimuksen, muistot ja tämän päivän lasten kokemukset.

Leikki on yksi ihmiselämän pysyvimmistä ilmiöistä ja samalla yksi vaikeimmin tallennettavista. Hippa, kirkonrotta ja kymmenen tikkua laudalla eivät jätä jälkeensä asiakirjoja tai rakennuksia. Ne elävät muistoissa, kertomuksissa ja lasten omissa kokemuksissa.

Juuri siksi folkloristiikasta väitellyt filosofian tohtori Anna Salonen pitää leikkiä tutkimuskohteena poikkeuksellisen kiehtovana.

”Leikkiä tutkitaan monilla tieteenaloilla, muun muassa kasvatustieteissä ja kulttuurintutkimuksessa, mutta tieto on hajallaan. Museot ovat perinteisesti esitelleet tutkimusta, mutta meidän tavoitteemme on tehdä myös itse tutkimusta, koota tietoa yhteen ja tarjota sitä kaikkien käyttöön”, Salonen kertoo.

Hän vetää tänä vuonna valmistuvaa kaksivuotista hanketta ”Museo Leikistä leikkitiedon keskus – Leikkitiedon edistäminen, tallentaminen ja jakaminen muuttuvassa yhteiskunnassa”.

Museoviraston tukeman hankkeen tavoitteena on rakentaa museosta valtakunnallinen asiantuntija, joka kokoaa yhteen tutkimusaineistoja, kehittää uusia tutkimusmenetelmiä ja tarjoaa tutkijoille, kasvattajille sekä medialle helposti saavutettavaa tietoa leikistä.

Anna Salonen on kerännyt hankkeen aineistoa laadullisin menetelmin. Keväällä hän vieraili kollegansa, projektitutkija Valtteri Korvan kanssa kouluissa eri puolilla Suomea haastattelemassa lapsia. Lapset kertoivat lempileikeistään, piirsivät lempilelujaan ja rakensivat niistä pieniä näyttelyitä. Tutkijat ovat keränneet aineistoa myös verkkokyselyillä, kirjoituksina, videoina ja piirustuksina.

Tutkimuksesta käy kiinnostavasti ilmi, että digitaalisuus ei ole syrjäyttänyt perinteisiä leikkejä niin voimakkaasti kuin usein ajatellaan. Tuloksissa näkyy sekä jatkuvuus että muutos.

”Roolileikit, piiloleikit ja hippaleikit ovat edelleen voimissaan. Moni niistä on kulkenut sukupolvelta toiselle satoja vuosia. Samaan aikaan mukaan tulee uusia hahmoja, pelejä ja ilmiöitä, jotka kertovat tästä ajasta.”

Hyvä esimerkki on lähiaikoina puhuttanut therian-ilmiö, jossa lapset eläytyvät eläinhahmoihin. Julkisessa keskustelussa ilmiö herätti huolta, mutta tutkimuksen näkökulmasta kyse näyttäytyy osana pitkää roolileikkien jatkumoa. Uutta eivät ole roolileikit vaan niiden tämänhetkiset muodot.

”Roolileikit olivat suosittuja myös theriania hämmästelleiden lapsuudessa”, Salonen muistuttaa.

Verkkopohjaisia leikkitietoaineistoja on kertynyt Museo Leikkiin jo yli kymmenen vuoden ajalta. Niiden perusteella on mahdollista vertailla, miten leikkikulttuuri muuttuu, mitkä leikit ovat trendejä ja mitkä lelut hittejä.

Image

Leikin tutkiminen ei ole yksinkertaista. Leikki tapahtuu hetkessä, eikä pieni lapsi aina osaa sanallistaa kokemuksiaan. Siksi käynnissä olevassa hankkeessa kehitetään osallistavia menetelmiä, joissa lapset eivät ole vain tutkimuksen kohteita vaan myös sen tekijöitä. Piirtäminen, valokuvaaminen, työpajat ja videokerronta täydentävät haastatteluja.

”Lapsilla ei aina ole sanoja kuvailla leikkiään. Siksi meidän pitää löytää tapoja, joilla heidän kokemuksensa tulevat näkyviksi heidän omilla ehdoillaan.”

Samalla tutkijat etsivät ratkaisuja myös alaikäisten aineistojen eettiseen käsittelyyn ja lupakäytäntöihin. Etenkin lupien hakemiseen vanhemmilta on löydettävä nykyistä toimivampi keino, jotta työ ei verottaisi liikaa aikaa ja resursseja.

Pitkällä aikavälillä hankkeen tavoitteena on rakentaa tutkimusaineisto, jonka avulla voidaan seurata, miten lasten leikkikulttuuri muuttuu vuosikymmenestä toiseen. Jo nyt museo on kerännyt tuhansia sivuja muistitietoa eri puolilta Suomea, ja uusia aineistoja karttuu jatkuvasti.

Salonen on tallentanut kollegoineen aineistojen metatietoja hakupalvelu Finnaan, jossa ne ovat tutkijoiden ja median saatavilla. Alkuperäisiä aineistoja saa pyynnöstä Media Leikistä.

”Lasten näkökulma jää helposti marginaaliin. Jos ymmärrämme paremmin heidän omaa kulttuuriaan, voimme tehdä parempia ratkaisuja kasvatuksessa, kulttuurissa ja päätöksenteossa.”

Salosen tausta folkloristiikan tohtorina näkyy hankkeen tutkimusotteessa. Vuonna 2017 Turun yliopistossa valmistuneessa väitöskirjassaan Salonen käsitteli muistitietoa ja muistelukerrontaa. Hän perehtyi kerronnan, tarinan ja muistelemisen merkitykseen identiteetille ja siihen, miten ihmisten kokemuksia voidaan tutkia, dokumentoida ja tehdä näkyväksi.

Folkloristin työ jatkui Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Minun kulttuuriperintö -hankkeessa vuosina 2018–2019.

”Siinäkin kerättiin lasten leikkikulttuuria. Opin, miten lasten ääntä ja kulttuuria voidaan käsitellä tärkeänä tutkimuskohteena. Museo Leikin työ onkin tuntunut kuin hanska käteen”, hanketutkija sanoo hyväntuulisesti.

Koko aiempi työura on toisin sanoen pedannut polkua nykyiseen työnkuvaan. Salonen rakensi Museo Leikkiä projektituottajana vuosina 2020–2022 ja oppi tuntemaan aineistot hyvin. Samalla syntyi käsitys siitä, miten Museo Leikkiä voisi kehittää ja kasvattaa.

Uudistuksen jälkeen vuonna 2022 avautunut Museo Leikki tunnettiin aiemmin nimellä Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä. Nykyisessä organisaatiossa toimii myös lastenteatterina tunnettu Teatteri Hevosenkenkä.

Museo Leikissä tutkijan työnkuva muuntuu aina kulloisenkin hankkeen tai tapahtuman mukaan. Salonen on oppinut luovimaan asiantuntijoiden ja innostuneiden harrastajien välillä.

Muun muassa Tokiosta Tapiolaan -erikoisnäyttely ei olisi toteutunut sellaisenaan ilman aktiivisia Japani-harrastajia. Näyttely käsitteli japanilaisen populaarikulttuurin harrastamista Suomessa.

Kuratoinnin prosessista Salonen valmistelee parhaillaan yhteisökuratoinnin opasta Humanistiseen ammattikorkeakoulu Humakiin, jossa hän suorittaa kulttuurituottajan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa.

”Museo Leikissä työskentely on unelmatilanne, sillä museo tarjoaa mahdollisuuden yhdistää tutkimus ja käytäntö. Omat tutkimustulokset näkyvät nopeasti hankkeissa ja näyttelyissä. Työnkuva on moniammatillinen ja vaatii joustoa. Minulle se sopii.”

• 

Lue myös:

Filosofi Johanna Ahola-Launonen tutkii, mikä on teknologian rooli kestävyysmurroksessa

Lauri Ahopelto kertoo, miten kuivuus voi uhata tuhansien järvien maassa

Vanhemmuus on valahtanut aallon pohjalle – Miten näin on käynyt ja miten sieltä voitaisiin päästä takaisin ylös

• 

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeaiheista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!