Useat tutkimukset osoittavat, että liiallinen toiminta digitaalisissa ympäristöissä voi haitata lasten ja nuorten oppimista. Suomessakin yleistynyt liikakäyttö liittyy hyvinvoinnin, toiminnanohjauksen ja tiedonkäsittelyn heikentymiseen, maailmankuvien polarisoitumiseen sekä hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta haitalliseen ajankäyttöön (Kiviruusu ja Paavonen 2024; Mori ym. 2026).

Sen jälkeen kun internet tuli osaksi lasten ja nuorten elämää, digitaaliset ympäristöt ovat muuttuneet perusteellisesti. Nykyään kaupallisten alustojen algoritmit pyrkivät ylläpitämään käyttäjän kiinnostusta ja maksimoimaan niissä käytetyn ajan. Lastenohjelmat ja eri sovellusten sisältämät lyhytvideot sitovat huomion tiheillä ärsykkeillä. Filtterit ja tekoälyn tuottamat sisällöt puolestaan vaikeuttavat toden ja kuvitellun erottamista. Käyttäjän sitouttamiseen ja koukuttavuuteen hyödynnetään tutkimukseen perustuvia menetelmiä (Fogg 2009; Eyal 2014). Myös monet digitaaliset oppimisympäristöt perustuvat nopeisiin palkkioihin ja ulkoisen motivaation ylläpitämiseen.

Samaan aikaan Suomessa on nähty huolestuttavaa kehitystä useilla oppimisen, terveyden ja hyvinvoinnin mittareilla. Esimerkiksi oppimistuloksia mittaavat PISA-tulokset ovat heikentyneet. Runsas netinkäyttö liittyy lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen vaikeuksiin, ja eniten vapaa-ajallaan ruutua käyttävät nuoret voivat olla matematiikan, lukemisen ja luonnontieteiden taidoissa jopa vuoden ikätovereitaan jäljessä. Myös lasten ja nuorten fyysinen aktiivisuus on vähentynyt, mielenterveyden ongelmat lisääntyneet ja mielenterveyspalvelujen käyttö kasvanut. (OECD 2023; Kiviruusu ja Paavonen 2024; Hristov ym. 2025; Kokko ja Martin 2023; THL 2026).

Ongelmiin vastataan usein yksilökohtaisilla tukitoimilla, ja esimerkiksi oppimisen tukea sai lukuvuonna 2024–2025 jo kolmannes peruskoululaisista (Tilastokeskus 2026). Siitä voi seurata mielikuva, että vika on lapsessa tai nuoressa. Huomiota tulisi kuitenkin kohdistaa nykyistä enemmän toimintaympäristöihin. Niitä muuttamalla tuki olisi ennaltaehkäisevää eikä vastuu jäisi yksilölle. Tähän suuntaan ollaankin viime vuosina edetty sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Vuonna 2026 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Opetushallitus julkaisivat kansalliset suositukset, jotka koskivat 0–13-vuotiaiden digitaalisten laitteiden vapaa-ajan käyttöä. Suositukset on suunnattu erityisesti huoltajille. Toisaalta Ruotsin kansanterveysvirasto on ohjeistanut vanhempia kiinnittämään huomiota omaan puhelimen käyttöönsä lasten seurassa (Folkhälsomyndigheten 2026).

Myös koulujen toimintakulttuuria on muutettu. Suomessa tuli vuonna 2025 voimaan perusopetuslain muutos, joka rajoitti älypuhelinten käyttöä oppitunneilla ja velvoitti koulut määräämään niiden käytöstä ja säilytyksestä myös ruokailun, välituntien ja siirtymien aikana. Ruotsissa puhelimet kerätään koulupäivän alussa ja palautetaan sen päätyttyä (Sveriges riksdag 2026).

Euroopan unionissa on puolestaan käsitelty sosiaalisen median 16 vuoden alaikärajaa. Ehdotus vastaa tutkimuksissa esiin nousseeseen huoleen sosiaalisen median kielteisistä hyvinvointivaikutuksista. Nykyisin pienetkin lapset voivat helposti luoda tilin sosiaalisen median palveluihin. (Euroopan parlamentti 26.11.2025; Helsingin Sanomat 16.5.2026; Teague ym. 2026.)

Rajoituksia on sekä kannatettu että kritisoitu. Parhaimmillaan tällaiset ratkaisut rauhoittavat koulussa oppimisympäristöä sekä tukevat keskittymistä, kasvokkaista vuorovaikutusta ja tunnetaitojen kehitystä. Samalla yksilöllisten tukitoimien tarve voi vähentyä. Kritiikissä puolestaan korostetaan lasten oikeutta osallistua yhteiskuntaan myös digitaalisten ympäristöjen kautta.

Suojelua painottavat muistuttavat, että lasten kyky arvioida riskejä ja vastustaa koukuttaviksi suunniteltuja palveluja on rajallinen. Tavoitteena on turvata kehitykselle välttämättömät mahdollisuudet liikkumiseen, uneen ja kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus korostaa osallisuuden rinnalla lasten suojelemista.

Digitaalisten ympäristöjen vaikutuksia oppimiseen on käsitelty julkisuudessa vähemmän kuin sitä, millaisia vaikutuksia niillä on hyvinvointiin. Seuraavaksi tarkastelemme neljää mekanismia, joiden kautta digitaaliset ympäristöt voivat vaikeuttaa oppimista – ja joihin vaikuttamalla kasvuympäristöjä on mahdollista muuttaa paremmin kehitystä tukeviksi.

Toiminnanohjaus tarkoittaa ihmisen kykyä säädellä tavoitteellisesti ajattelua, tarkkaavuutta, käyttäytymistä ja tunteita. Se kehittyy nuoreen aikuisuuteen saakka ja auttaa tekemään hyvinvointia tukevia, pitkäjänteisiä valintoja esimerkiksi opiskelun ja liikkumisen suhteen (Korhonen 2021; Hofmann 2014; de Ridder 2012).

Toiminnanohjaukseen läheisesti liittyvät itsehillintä, sinnikkyys ja tunnesäätely, jotka ennustavat myöhempää hyvinvointia, koulumenestystä ja työelämässä pärjäämistä (OECD 2021). Niitä tarvitaan esimerkiksi pitkäjänteisessä lukemisessa, koulutehtäviin syventymisessä ja keskittyneessä työskentelyssä, joissa palkitsevuus syntyy vasta ponnistelun jälkeen.

Monet digitaaliset ympäristöt, kuten Tiktok, tarjoavat tiheästi toistuvia palkkioita, usein alle minuutin välein. Kehittyvissä aivoissa tämä voi ohjata käyttäytymistä kohti sellaista toimintaa, jossa välittömät palkinnot korostuvat ja joka muistuttaa piirteiltään ruoanhimoa tai riippuvuuskäyttäytymistä (Dores 2025; Chiossi ym. 2023; Schmitgen ym. 2025).

Pitkäjänteinen työskentely edellyttää kykyä sietää palkkion viivästymistä ja ylläpitää tarkkaavuutta ilman jatkuvia ärsykkeitä. Jos arki täyttyy nopeista palkkiosykleistä, nämä taidot eivät saa riittävästi harjoitusta. Se voi näkyä keskittymisen, tunnesäätelyn ja tavoitteissa pysymisen vaikeuksina (Chiossi ym. 2023).

Suomalaisten lasten ja nuorten toiminnanohjauksen häiriöt ovat lisääntyneet. Tämän seuraukset näkyvät myös kouluissa (Tilastokeskus 2026; THL 2024).

Digitaalisissa ympäristöissä lukeminen painottuu usein lyhyisiin, nopeasti selattaviin sisältöihin. Pitkien tekstien ymmärtäminen on keskimäärin heikompaa ruudulta kuin paperilta. Ruudulta opiskelua voivat lisäksi vaikeuttaa aikapaine, pirstaleiset tekstit, pinnalliset tehtävänannot ja palkitsevuuteen perustuva toimintalogiikka. (Yifan ja Lingling 2024; Leino ym. 2023; Delgado ym. 2018.)

Tekoäly on tullut jäädäkseen. Se tuo oppimiseen mahdollisuuksia, joita ei ole syytä sivuuttaa. Tekoälyn avulla voi selittää vaikeita käsitteitä, mukauttaa tehtäviä oppijan taitotasoon, antaa palautetta ja auttaa tiedon jäsentämisessä. Ratkaisevaa on kuitenkin huomioida, käytetäänkö tekoälyä oman ajattelun tukena vai sen korvikkeena.

Oppimista ei synny vain oikean vastauksen löytämisestä. Sitä rakentavat myös kysymysten muotoileminen, vaihtoehtojen punnitseminen, epävarmuuden sietäminen, tiedon palauttaminen mieleen ja oman vastauksen tuottaminen. Juuri nämä työläät vaiheet vahvistavat muistijälkiä, käsitteiden ymmärtämistä ja kykyä soveltaa tietoa uusissa tilanteissa. Jos tekoäly tuottaa vastauksen ennen kuin oppija on itse ehtinyt ajatella, osa oppimisen kannalta olennaisesta työstä voi jäädä tekemättä (Kosmyna ym. 2025; Barcaui 2025).

Fyysisen kunnon kehitys on hyvä vertauskohta. Arjen fyysisen rasituksen vähentyminen on helpottanut elämää, mutta samalla liikkumisesta täytyy tehdä tietoinen valinta. Portaita ei enää nousta, jos kerroksesta toiseen pääsee nousemaan hissilläkin. Lihaskunto ei kuitenkaan säily ilman kuormitusta. Voiko ajattelulle käydä samalla tavalla? Jos muistaminen, kirjoittaminen, ongelmanratkaisu ja tiedon jäsentäminen siirretään yhä useammin tekoälylle, ihmisen oma tiedonkäsittely voi saada aikaisempaa vähemmän harjoitusta.

Tekoälyn ei voida nykyisen tutkimustiedon perusteella sanoa yksiselitteisesti ”tyhmentävän”. Olennaista on käytön tapa. Siinä missä laskin ei poista matemaattisen ajattelun tarvetta, tekoäly ei poista perustietojen, käsitteellisen ymmärryksen tai kriittisen ajattelun merkitystä. Päinvastoin tekoälyn tuottamien vastausten arvioiminen edellyttää riittävää tietopohjaa: ilman omaa osaamista käyttäjä ei välttämättä tunnista virheellistä, puutteellista tai tarkoitushakuista vastausta.

Lasten ja nuorten kohdalla kysymys on erityisen tärkeä, koska ajattelun taidot ovat vasta rakentumassa. Valmista ajatteluprosessia ei voi ulkoistaa, ennen kuin se on ehtinyt kehittyä. Tekoälyn pedagogisessa käytössä tulisikin varmistaa, että oppija joutuu ensin muodostamaan oman käsityksensä, perustelemaan ratkaisunsa ja arvioimaan tekoälyn vastausta. Parhaimmillaan tekoäly toimii ajattelukumppanina, joka esittää vastakysymyksiä, auttaa vertailemaan vaihtoehtoja ja syventää ymmärrystä. Haitallisimmillaan se tarjoaa valmiin tuotoksen ja poistaa juuri sen ponnistelun, jossa oppiminen tapahtuu.

Digitaalinen materiaali voi tukea oppimista, mutta sen rajoitukset ja todellinen vaikuttavuus on tunnettava. UNESCO onkin kehottanut arvioimaan teknologian oppimishyötyjä nykyistä kriittisemmin. Tutkimusnäytön perusteella digitaalisiin ratkaisuihin perustuva pedagogiikka ei usein ole yhtä vaikuttavaa kuin monet muut opetusmenetelmät. Esimerkiksi Suomessa Opetushallitus on esittänyt keinoja digipedagogiikan kehittämiseksi. (Hattie 2023; UNESCO 2023; Häkkinen ym. 2025.)

Toistuva viesti alkaa helposti tuntua todelta. Hyvä tietämyksen tasokaan ei aina suojaa toistuvilta vääriltä tai vinoutuneilta väitteiltä. Puhutaan illusorisesta totuusvaikutuksesta. (Fazio 2020.)

Digitaalisissa ympäristöissä samoja sisältöjä voidaan levittää nopeasti ja toistaa lukemattomia kertoja. Suosittelualgoritmit voivat lisäksi kaventaa käyttäjän maailmankuvaa etenkin silloin, kun hänen kriittinen lukutaitonsa on vielä kehittymässä (Torppa 2021).

Algoritmit suosivat usein tunnepitoista, kärjistävää ja vinoutunutta poliittista sisältöä. Sitran mukaan sosiaalisen median algoritmit näyttävät Suomessa esimerkiksi suhteettoman paljon oikeistolaista poliittista sisältöä. Yhdessä tunnepitoisuuden ja kärjistysten suosimisen kanssa tämä voi heikentää rakentavaa demokraattista keskustelua. (Sitra 2026.)

Keskeinen kysymys on, mitä lapsilta ja nuorilta jää kokematta, kun digitaaliset ympäristöt vievät yhä enemmän heidän aikaansa. Niiden runsas käyttäminen vähentää helposti leikkiä, liikuntaa, unta ja kasvokkaista vuorovaikutusta – toimintoja, jotka tukevat sekä hyvinvointia että oppimista (Kiviruusu ja Paavonen 2024; Mori ym. 2026).

Noin kolmannes kouluterveyskyselyyn vastanneista nuorista kertoo netinkäytön häiritsevän usein tai melko usein ihmissuhteita ja muita tärkeitä toimintoja (Kiviruusu ja Paavonen 2024). Pääkaupunkiseudun nuoria tyttöjä koskeneessa tutkimuksessa selvisi, että osallistujat käyttivät sosiaalista mediaa keskimäärin neljä ja älypuhelinta kuusi tuntia päivässä (Kosola ym. 2024). Näin suuret tuntimäärät ovat väistämättä pois muusta toiminnasta.

Erityisesti rooli- ja sääntöleikit harjoittavat lasten toiminnanohjausta, mutta niiden osuus lasten arjessa on vähentynyt ruutuajan lisääntyessä (Veraksa ym. 2023). Kansainvälinen tutkijaryhmä suosittelee kaikenikäisille myös enemmän mahdollisuuksia ulkoleikkeihin, jotka tukevat hyvinvointia, oppimista sekä sosioemotionaalista ja kognitiivista kehitystä (Lee ym. 2025).

Liikunta edistää oppimista lisäämällä aivojen verenkiertoa ja hermoverkkojen muovautuvuutta sekä tukemalla tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen säätelyä (García-Alonso ym. 2025; Passarello ym. 2024). Uni puolestaan vahvistaa muistijälkiä ja auttaa siirtämään opittua tietoa pitkäkestoiseen muistiin. Varhaislapsuuden unihäiriöt ennustavat toiminnanohjauksen myöhempiä vaikeuksia, ja kouluikäisten univaikeudet liittyvät heikompaan toiminnanohjaukseen. (Ashworth ym. 2014; Morales-Muñoz ym. 2021).

Kasvokkainen vuorovaikutus on välttämätöntä sosiaalisten taitojen, tunnetaitojen ja empatian kehitykselle. Samassa tilassa lapsi oppii tulkitsemaan ilmeitä, katsetta ja eleitä sekä harjoittelee vastavuoroista toimintaa (Ruba ja Pollak 2021; Brey ja Shutts 2018). 

Kehittyvät aivot tarvitsevat ennen kaikkea kasvurauhaa. Aivojen kehitys perustuu kokemuksiin ja toistoon. Ne hermoverkot vahvistuvat, joita lapsi käyttää, kun taas vähälle käytölle jäävät yhteydet eivät kehity samalla tavalla. Siksi lapsen arjen sisällöllä on merkitystä: aikaa tarvitaan leikille, liikkumiselle, tutkimiselle, keskustelulle ja joutilaisuudelle. Kasvurauha ei tarkoita ärsykkeettömyyttä vaan ympäristöä, jossa virikkeiden määrä ja tahti vastaavat lapsen kehitysvaihetta. (Sajaniemi ja Sainio 2025).

Nopeasti vaihtuva digitaalinen sisältö tarjoaa paljon ärsykkeitä mutta vähän aikaa niiden käsittelemiseen. Kehityksen kannalta runsas ärsykemäärä ei ole sama asia kuin rikas kokemus. Lapsi tarvitsee mahdollisuuksia pysähtyä, suunnata tarkkaavuuttaan itse, palata samaan asiaan ja rakentaa kokemuksista vähitellen merkityksellisiä kokonaisuuksia. Myös pitkästyminen voi olla hyödyllistä: se voi käynnistää omaehtoisen leikin, mielikuvituksen ja luovan ongelmanratkaisun.

Kielellinen kehitys havainnollistaa tätä hyvin. Lapsi ei opi kieltä vain kuulemalla sanoja, vaan vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa. Aikuinen huomaa, mihin lapsen huomio kohdistuu, ja nimeää asioita, vastaa ilmeisiin ja äännähdyksiin sekä sovittaa puheensa lapsen taitotasoon. Lapsen aloite vaikuttaa aikuisen vastaukseen, ja aikuisen vastaus puolestaan ohjaa lasta eteenpäin. Ruudulta tuleva puhe ei yleensä sisällä samanlaista oikea-aikaista vastavuoroisuutta.

Jos älylaite vie toistuvasti aikuisen huomion yhteisissä tilanteissa, ruudun vaikutus lapseen ei synny vain lapsen omasta ruutuajasta. Samalla voivat vähentyä lapsen ja aikuisen välinen katsekontakti, keskustelu, yhteisen huomion hetket ja aikuisen vastaaminen lapsen aloitteisiin. Yksittäinen keskeytys ei vaaranna kehitystä, mutta lukuisat pienet katkokset voivat yhdessä kaventaa kielen oppimiselle tärkeitä vuorovaikutustilanteita.

Runsas ruutuaika onkin yhdistetty esikouluikäisten heikompaan kielelliseen kehitykseen (Hutton ym. 2020; Mustonen ym. 2022). Yhteys ei tarkoita, että kaikki digitaalinen sisältö olisi kielelle haitallista tai että ruutuaika yksin selittäisi kehityksen erot. Ratkaisevia ovat lapsen ikä, sisällön laatu, käytön määrä ja se, mitä digitaalinen toiminta korvaa. Kehityksen näkökulmasta olennaista ei siis ole ainoastaan, mitä ruudulla tapahtuu, vaan myös, jääkö ruutuajan vuoksi jokin tärkeä kohtaaminen tapahtumatta.

Erityisesti varhaislapsuudessa ratkaisevaa on, jääkö kehitykselle välttämättömiin toimintoihin riittävästi aikaa. Runsas ruutuaika on yhdistetty esikouluikäisten heikomman kielellisen kehityksen lisäksi lasten motoristen taitojen hitaampaan kehittymiseen. (Korhonen 2021; Hutton ym. 2020; Mustonen ym. 2022; Bakht ym. 2025.)

Teknologinen kehitys jatkuu nopeana. Viime vuosikymmeninä teknologian hyötyihin on uskottu vahvasti, ja sen käyttöä on tuettu jo pienillä lapsilla. Tutkimus osoittaa kuitenkin yhä selvemmin, että hyödyt eivät ole rajattomia eikä kaikki teknologia tue tervettä kasvua ja oppimista.

Pääsanoma ei silti ole, että kaikki teknologia olisi haitallista. Sen käytöstä on kuitenkin tehtävä nykyistä harkitumpia ratkaisuja, etenkin lasten ja nuorten kohdalla. Heillä ei vielä ole riittäviä valmiuksia arvioida riskejä tai vastustaa koukuttaviksi suunniteltuja ympäristöjä. Vastuu on aikuisilla: heidän tehtävänsä on rakentaa kasvuympäristö, jossa teknologia palvelee lasta eikä lapsi teknologiaa.

•  

Lue myös:

Folkloristi Anna Salonen yrittää tallentaa leikin, ennen kuin se katoaa

Teknofeodalismin orjat palvelevat digijättejä – arviossa Technofeudalism

Uhkaako loputon määrä digitaalista viihdettä ihmiskunnan kehitystä?

•  

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeaiheista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!