Perhe on toiminut yhteiskunnan keskeisimpänä yksikkönä läpi historian. Se on tuhansien vuosien ajan luonut pohjan ihmisten selviytymiselle, lisääntymiselle ja sosiaalisten taitojen kehittymiselle. Perheissä kulttuuriset, taloudelliset ja moraaliset arvot ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle.

Perheen ja sukulaisten väliset kontaktit ovat yhteydessä myös yhteiskunnan väestörakenteeseen ja ihmislajin elinkiertoon eli eri elämänvaiheisiin syntymästä kuolemaan saakka. Tutkimuksissa kontaktit on liitetty niin ihmiselle tyypilliseen pitkään lapsuuteen, lyhyisiin synnytysväleihin, menopaussiin kuin pitkään menopaussin jälkeiseen elinikäänkin (Hawkes 1998). Tällaisille yhteyksille on löytynyt tukea sekä historiallisista että moderneista yhteiskunnista ympäri maailmaa.

Viime vuosikymmeninä tutkimuksissa on hyödynnetty kirkonkirja-aineistoja, joiden avulla on selvitetty sukulaisten vaikutuksia ihmisten eri elämänvaiheissa historiallisessa Suomessa. Kirkonkirjat tarjoavat ainutlaatuisen ikkunan perhe-elämään viimeisen kolmensadan vuoden aikana, sillä Ruotsi-Suomessa kirkkoherrat olivat 1700-luvulta lähtien velvoitettuja pitämään tarkkaa väestökirjanpitoa seurakuntansa asukkaista (Gille 1949).

Kirkonkirjoista löytyy luetteloita kuntien syntyneistä ja kuolleista, ja rippikirjojen avulla on mahdollista seurata ihmisten vaiheita läpi elämän syntymästä kuolemaan. Niiden avulla voidaan tarkastella, milloin ihmiset avioituivat, saivat lapsia ja muuttivat sekä mihin he lopulta kuolivat. Niistä saadaan tietoa myös siitä, ketkä sukulaiset olivat elossa ihmisen eri elämänvaiheissa ja miten kaukana he asuivat toisistaan.

Suomalaiset kirkonkirja-aineistot ovat koko maailman mittakaavassa poikkeuksellisen tarkkoja ja kattavia. Ne yltävät kauemmas historiaan kuin monessa muussa maassa. Tämä mahdollistaa sen, että ihmisen elinkierron evoluutiota voidaan tutkia luonnontilaisissa populaatioissa, ennen kuin julkista terveydenhuoltoa tai tehokasta ehkäisyä oli olemassa.

Lapsikuolleisuus oli historiallisessa Suomessa suurta: jopa 30–40 prosenttia lapsista kuoli ennen aikuisikää. Aikuisikään yltääkseen lasten piti selviytyä niin hyvistä kuin huonoistakin vuosista. Liikkeellä oli erilaisia taudinaiheuttajia, ravintotilanteet saattoivat vaihdella ja perheenjäsenet kuolla. Yhteiskuntaa ja elinoloja horjuttivat monet ilmiöt.

Lajimme alusta asti ihmislasten selviämiselle on ollut olennaista yhteisöllinen hoiva (englanniksi cooperative breeding), jossa vanhempien lisäksi myös muut aikuiset osallistuvat lastenhoitoon ja kasvatukseen. Tutkimus onkin osoittanut, että sekä läheiset että kaukaiset sukulaiset saattoivat vaikuttaa lapsen kuolemanriskiin.

Historiallisessa Suomessa erityisesti äidinäidillä on ollut myönteinen vaikutus lasten selviytymiseen (Lahdenperä ym. 2025; Sear ja Coall 2011). Tämä tukee niin sanottua isoäitihypoteesia, jonka mukaan menopaussin jälkeinen pitkä elinikä on voinut kehittyä evoluution kuluessa osittain siksi, että isoäidit paransivat lastenlastensa selviytymismahdollisuuksia. (Hawkes ym. 1998.)

Isoäitien tarjoama hoiva, ravinto ja kokemus saattoivat olla ratkaisevan tärkeitä erityisesti varhaislapsuudessa. Myös sisarukset ja erityisesti siskot ovat parantaneet pikkulasten selviämisen mahdollisuuksia todennäköisesti siksi, että he ovat osallistuneet nuorempien sisarustensa hoitamiseen (Nitsch ym. 2013; Lahdenperä ym. 2025).

Toisaalta kaikki sukulaisuussuhteet eivät olleet lasten selviämisen kannalta yhtä hyödyllisiä. Usean sukupolven taloudet olivat pitkään vallitseva perhemuoto myös Suomessa, mutta niiden resurssit, kuten ruoka, tila ja hoiva, olivat rajallisia. Useiden aikuisten ja lasten samanaikainen läsnäolo saattoi lisätä kilpailua, mikä joissakin tilanteissa heikensi lasten selviytymistä. Erityisesti tilanteet, joissa useat lisääntymisikäiset naiset asuivat samassa taloudessa, saattoivat lisätä resurssipaineita ja lapsikuolleisuutta (Lahdenperä ym. 2012; Pettay ym. 2016).

On havaittu, että etenkin isän puoleisilla sukulaisilla on haitallisia yhteyksiä lasten selviämiseen. Koska tilat periytyivät tyypillisesti ”isältä pojalle”, isänpuolen sukulaiset asuivat yleensä lähellä perhettä tai samassa taloudessa. He siis jakoivat perheen kanssa samoja resursseja. Onkin tutkittu, että isän puolen tädit ja sedät laskivat merkittävästi lasten ensimmäisten elinvuosien selviämistodennäköisyyttä. Vaikutus on sitä suurempi, mitä enemmän heitä oli elossa (Lahdenperä ym. 2025).

Myös isänäidin on havaittu laskevan lapsen selviytymismahdollisuuksia etenkin, jos hän lisääntyi samanaikaisesti miniän kanssa tai jos hän oli ikääntyneempi (Lahdenperä ym. 2012; Chapman ym. 2019). Vanha isoäiti itse saattoi tarvita hoivaa, joka oli mahdollisesti pois lastenlasten saamasta hoivasta. Samankaltaisia yhteyksiä on löydetty Suomen lisäksi myös muista maista, kuten historiallisesta Saksasta, Japanista ja Italiasta. Onkin ehdotettu, että anopin ja miniän väliset konfliktit olisivat voineet johtaa menopaussin evoluutioon ihmisellä.

Lisääntyminen historiallisessa Suomessa ei ollut pelkästään biologinen prosessi, vaan siihen vaikuttivat vahvasti sosiaaliset rakenteet, resurssit, luterilaisen kirkon säädökset ja tehokkaan ehkäisyn puuttuminen. Suurin osa lapsista syntyi avioliiton sisällä, ja avioliitto oli käytännössä edellytys perheen perustamiselle.

Naimisiinmenon todennäköisyyteen vaikuttivat sukulaiset, kuten vanhemmat ja sisarukset. Keskimääräinen avioitumisikä oli 24 vuotta, mutta jos nuori oli menettänyt molemmat vanhempansa lapsena, hän avioitui tyypillisesti tätä aikaisemmin. Keskimääräisen avioitumisiän jälkeen taas molempien vanhempien läsnäolo paransi avioitumisen mahdollisuuksia (Pettay ym. 2020). Vanhempien poissaolo saattoi nopeuttaa oman perheen perustamista joko sen vuoksi, että resursseja puuttui tai että niitä oli peritty. Vastaavia tuloksia on havaittu myös muista maista.

Nuoremmat sisarukset laskivat avioitumisen todennäköisyyttä. Avioikää lähestyvät nuoret saattoivat jäädä auttamaan kotiin pienempien sisarusten hoidossa, minkä vuoksi heidän oma avioitumisensa lykkääntyi (Pettay ym. 2020). Lisäksi suurempi määrä sisaruksia, jotka olivat itseä vanhempia ja samaa sukupuolta, laski nuoren avioitumisen ja lastensaannin todennäköisyyttä. Syynä on oletettavasti se, että sisarukset kilpailivat puolisoista samoilla aviomarkkinoilla. (Nitsch 2013.)

Kun on selvitetty, miten sukulaiset vaikuttavat lasten syntymiin, eniten on tutkittu avioparin vanhempia. Äidin on havaittu nostavan tyttärensä lastensaannin todennäköisyyttä ja lyhentävän synnytysvälejä (Chapman ym. 2021). Muilla (iso)vanhemmilla ei ole havaittu vastaavia vaikutuksia. Kaukaisempien sukulaisten yhteyksiä lastensaantiin ja määrään on tutkittu historiallisessa Suomessa vähemmän, mutta on mahdollista, että muut sukulaiset vaikuttivat eri tavalla eri sosioekonomisesta asemasta tulevien keskuudessa.

Usein ajatellaan, että lapsettomuus oli harvinaista entisajan yhteisöissä, mutta lapsettomien määrä vaihteli eri aikoina suuresti sekä ihmisten aseman että yhteiskunnallisten muutosten seurauksena. Historiallisen Suomen sääty-yhteiskunnassa sosioekonominen asema vaikutti merkittävästi lapsettomuuteen.

Alemmassa sosioekonomisessa asemassa olevilla oli suurempi todennäköisyys jäädä lapsettomaksi kuin ylemmissä sosioekonomisissa asemissa olevilla. Esimerkiksi mäkitupalaisista, rengeistä, piioista ja muista köyhemmissä asemissa olevista lähes 20 prosenttia jäi lapsettomiksi. Maanomistajista, papeista ja aatelisista lapsettomiksi jäi vain noin 8 prosenttia. Myös kriisien, kuten nälkävuosien ja sotien, aiheuttama vaihtelu lapsettomuudessa oli suurempaa alemmista kuin ylemmistä luokista tulevilla (Salonen ym. 2024).

Nykyajan Suomessa on havaittu samankaltaisia yhteyksiä. Tällä hetkellä korkeakoulutetut saavat lapsia todennäköisemmin kuin vähemmän koulutetut.

Ihmisten elinajanodote syntymähetkellä oli historiallisessa Suomessa lyhyt, vain noin 30–40 vuotta. Lukema oli kuitenkin pitkälti seurausta suuresta lapsikuolleisuudesta. Jos ihminen selvisi aikuiseksi, hänellä oli suhteellisen hyvät mahdollisuudet elää yli 50-vuotiaaksi. Kaikista aikuisista naisista jopa puolet oli menopaussi-iän ohittaneita naisia, ja vanhimmat ihmiset saattoivat elää nykyajankin mittapuulla iäkkäiksi (Lahdenperä ym. 2014).

Eliniän pituuteen vaikuttivat monet tekijät, ja sukulaisten vaikutus selviytymiseen näkyy myös vanhemmalla iällä. Aikana, jolloin julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja ei käytännössä ollut, perhe- ja laajempi sukulaisverkosto toimivat keskeisenä turvaverkkona (Moring 1998). Yksi keskeinen mekanismi oli taloudellinen ja käytännön tuki.

Vanhemmat ihmiset asuivat usein samassa taloudessa lastensa kanssa. He osallistuivat talon töihin ja lastenhoitoon niin pitkään kuin kykenivät. Samalla he saivat apua arjen askareissa myös heidän terveytensä huonontuessa. Tutkimukset sekä historialliselta että nykyajalta osoittavatkin, että läheiset perheenjäsenet, kuten aikuiset lapset ja sisarukset, suojasivat usein kuolleisuudelta vanhemmalla iällä. Aikuisilla tyttärillä on merkitsevä myönteinen vaikutus selviämiseen. (Artamonova ym. painossa.)

Myös läheiset kontaktit lastenlapsiin ja osallistuminen heidän hoitamiseensa ovat voineet parantaa isovanhempien hyvinvointia. Jotkut nykyajan tutkimukset osoittavat, että isovanhemmat, jotka hoitavat lapsenlapsia, ovat paremmassa fyysisessä kunnossa ja kokevat itsensä onnellisemmiksi kuin isovanhemmat, jotka eivät ole osallistuneet lastenlasten hoitoon (Tanskanen ja Danielsbacka 2018).

Läheisillä sosiaalisilla kontakteilla saattoi kuitenkin olla myös kääntöpuolensa historiallisella ajalla. Nimittäin tartuntataudit ja epidemiat levisivät läheisessä kanssakäymisessä, etenkin perheenjäsenten kesken.

Historiallisessa Suomessa tartuntataudit, kuten isorokko, tuhkarokko ja hinkuyskä, olivat yleisin kuolinsyy erityisesti lapsilla. Epidemia-aallot kiersivät Suomea 5–10 vuoden sykleissä ja jättivät jälkeensä vammautuneita. Taudit aiheuttivat sosiaalista ja taloudellista ahdinkoa ja johtivat toisinaan jopa paikallisväestön täydelliseen tuhoon.

Yhteisöjen koko ja rakenne vaikuttivat merkittävästi tautien aiheuttamaan kuolleisuuteen: suuremmat kylät ja tiheämmät asutukset johtivat tuhoisempiin epidemioihin ja lisäsivät tartuntatautien aiheuttamien kuolemien todennäköisyyttä (Ketola ym. 2021). Myös muilla tekijöillä, jotka kuvaavat sosiaalista kanssakäymistä, on havaittu yhteyksiä tartuntatautien aiheuttamaan kuolleisuuteen. Esimerkiksi isorokon alueellinen jakautuminen on yhdistetty vilkkaisiin kauppareitteihin ja hinkuyskä kulttuurisiin ja kielellisiin rajoihin, kuten murrealueisiin (Zeng 2025; Nitsch ym. 2025).

Perheellä ja läheisimmillä sosiaalisilla kontakteilla on ollut avainasema sekä tautien leviämisessä että niistä selviämisessä. Historiallisessa Suomessa äidinäitien läsnäolon on havaittu vähentävän lapsuusiän kokonaiskuolleisuuden riskiä ehkäisemällä infektiotautikuolleisuutta (Ukonaho ym. 2023).

Äidinäidit paransivat lasten selviytymismahdollisuuksia etenkin isorokosta, keuhkoinfektioista ja ripulitaudeista. Immuunivastetta heikentävää tuhkarokkoa vastaan isoäideistä ei kuitenkaan ole ollut apua. Tämä saattaa johtua esimerkiksi siitä, että tauti on hengenvaarallinen lapsen aiemmasta terveydentilasta riippumatta.

Kirkonkirjat eivät tarjoa selitystä äidinäitien vaikutuksille. Aikana ennen julkista terveydenhoitoa esimerkiksi isoäitien tarjoama kokemus ja avustus lastenhoidossa saattoivat kuitenkin vaikuttaa merkittävästi taudeista selviämiseen. Samanlaisia tuloksia isoäitien hyödyistä on löydetty monista muistakin historiallisista yhteiskunnista.

Nyky-Suomessa isoäitien positiiviset vaikutukset lasten selviämiseen jäävät luultavasti vähäisemmiksi kuin historiallisessa Suomessa, koska lapsikuolleisuus on laskenut huomattavasti viimeisen sadan vuoden aikana. Kuitenkin myös nykyaikana on havaittu, että isoäideistä on hyötyä lasten hyvinvoinnin kannalta. Isoäideillä on vaikutusta lasten sosioemotionaaliseen käyttäytymiseen, koulutustasoon ja siihen, rokotetaanko tai imetetäänkö heitä. Tämä on havaittu niin länsimaissa kuin muissakin maissa (Tanskanen ja Danielsbacka 2018).

Terveydenhuollon kehittyminen, aiempaa parempi hygienia ja 1800-luvulla laajemmin käyttöön otetut rokotukset alkoivat vähitellen muuttaa tartuntatautien tilannetta. Tosin monissa Euroopan maissa yhteiskunnan kehitys tapahtui nopeammin kuin Suomessa. Esimerkiksi isorokkoepidemiat pysäytettiin monin paikoin jo 1800-luvun alussa, kun Suomessa ne saatiin kuriin vasta 1800-luvun lopussa rokotteiden saatavuudesta huolimatta.

Tartuntatautikuolleisuuden laskiessa nopeasti 1900-luvun alkupuolella sosiaalisten kontaktien merkitys ei ole kuitenkaan pienentynyt. 1900-luvun suurien epidemioiden, kuten espanjantaudin, kohdalla on havaittu, että ihmisten väliset kontaktit ja vuorovaikutus ovat keskeinen tekijä tartuntatautien leviämisessä (Martini 2019).

Globalisaatio on luonut tehokkaan siirtoverkon taudeille, jotka leviävät ihmisestä toiseen pisara- ja kosketuskontaktilla. Niiden vaikutus olisi aiemmin historiassa jäänyt paikalliseksi. Sama perusmekanismi pätee myös nykyaikaisiin pandemioihin, kuten koronaviruksen leviämiseen, joissa kontaktien vähentämisen on tietyissä tilanteissa osoitettu hidastavan taudin leviämistä merkittävästi (Ferguson ym. 2020).

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut perusteellisesti viimeisten kahdensadan vuoden aikana. Suomi on kehittynyt yhdestä Euroopan köyhimmästä maasta hyvinvointivaltioksi.

Eliniänodote on kasvanut dramaattisesti, lapsikuolleisuus romahtanut ja tartuntatautien merkitys kuolinsyinä vähentynyt. Samalla krooniset sairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, syövät ja muistisairaudet, ovat nousseet keskeisiksi kuolleisuuden aiheuttajiksi.

Myös perherakenteet ovat muuttuneet. Ydinperhe, ystävät ja vahva yksilökeskeisyys ovat korvanneet laajat sukuyhteisöt, ja sukulaisten päivittäinen merkitys on vähentynyt, vaikka sosiaalisen tuen merkitys ei ole kadonnut. Moderni hyvinvointivaltio on osittain korvannut perheen roolia turvaverkkona.

Historialliset tutkimukset silti muistuttavat, että ihmisen biologia ja sosiaalinen käyttäytyminen ovat kehittyneet ympäristössä, jossa suku ja yhteisö olivat pitkään kaikkein tärkein sosiaalinen kontakti. Tämä voi osaltaan selittää nykyajan ilmiöitä, kuten yksinäisyyden haitallisia vaikutuksia hyvinvoinnille ja jopa laskevaa lapsilukua.

Nykyajan tutkimuksien mukaan sosiaalinen eristyneisyys ja yksinäisyys lisäävät kokonaiskuolleisuutta ja muun muassa riskiä sairastua ja kuolla sydän- ja verisuonitauteihin (Valtorta 2016). Vahvat sosiaaliset verkostot puolestaan tarjoavat tukea, edistävät terveellisiä elämäntapoja ja lieventävät haitallisen stressin vaikutuksia (Holt-Lunstad ym. 2010).

On mahdotonta kiistää, etteikö yhteisöllisellä hoivalla olisi nykyäänkin merkitystä. Vaikka ydinperhe on nykyään normi esimerkiksi Suomessa, se on poikkeus historiallisesti ja monissa muissa kulttuureissa nykyäänkin. Yhteisöllinen hoiva lastenkasvatuksessa on ollut kautta aikojen merkittävä piirre ihmislajille (Kramer 2021).

Yhteisöllinen hoiva vaikuttaa sekä lisääntymiseen että perheiden hyvinvointiin. Ihmislajin historiassa lastenhoito ei ole jäänyt yksin vanhempien vastuulle, vaan hoitovastuu on jakautunut koko suvun ja yhteisön kesken. Myöskään ikääntyneiden merkittävää apua jälkipolville ei tule unohtaa.

Monenlaiset sosiaaliset kontaktit ovat muovanneet ihmislajille tyypillistä elinkiertoa. Tutkimalla historiallisen Suomen ihmisiä voimmekin saada laajemman näkökulman sosiaalisten kontaktien vaikutuksiin perheiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin muovaajina eri elämänvaiheissa ja erilaisissa ympäristöissä.

•

Lue myös:

Nisäkkäiden monimuotoisuus oli menestystarina, mutta nyt jäljellä on vain muutama hallitseva laji

Samanlaiset vai erilaiset apinat – arviossa Simpanssi sisällämme

Sosiaaliset materiaalinsiirrot evoluution leikkikaluna

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!