”Äitini on kieltänyt opettelemasta uimaan. Vedessä on aaveita.” Näin sanoo taiwanilaisen Kevin Chenin Aavekaupunki-romaanin päähenkilö T’ien-hung, kun koulukaveri ehdottaa uintia. Uimataidottomuus ja kiinalaiseen kansanuskontoon kuuluvat aaveet seuraavat maalaiskylässä kasvavaa T’ien-hungia läpi nuoruuden, ja Saksaan muutettuaan hän melkein hukkuu, kun poikaystävä tuuppaa hänet leikkimielisesti veteen. ”Eikös Taiwan ole saari! Miten on mahdollista, ettet osaa uida?” ihmettelee poikaystävä vedettyään T’ien-hungin kuiville. (Chen 2019/2024.)

Kirjan kuvaus on todenmukainen. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 44 prosenttia taiwanilaisista osasi uida, mikä on kaukana 76 prosentin keskiarvosta vastaavan tulotason maissa (Davidson ja Lin 2025). Ilmiötä ovat ihmetelleet sekä länsimaiset tutkijat että taiwanilaiset itse.

Antropologi Charles Stafford kertoo taiwanilaisen kalastajakylän vettä välttelevistä lapsista: ”Vaikka heidän talonsa ovat meren rannalla, monet lapsista eivät osaa uida, sillä jumalat (meedioiden ja vanhempien välityksellä) ovat varoittaneet uimisen tuovan huonoa onnea. Se saattaa johtaa pahan hengen hyökkäykseen.” (Stafford 1995.)

Kuuluisa valokuvataiteilija Juan I-jong kirjoittaa lapsuudestaan samansuuntaisesti: ”Kuten taiwanilaiset vanhemmat yleensä, meidänkin vanhempamme kielsivät menemästä rantaan, jonne oli vain kymmenen minuutin kävelymatka. Aikuiset ovat opettaneet meidät pelkäämään merta pienestä pitäen.” (Yin 1993.)

Ilmiön taustalla vaikuttaa Taiwanin han-kiinalaisista siirtolaisista polveutuvan valtaväestön kulttuuri, johon ovat perinteisesti kuuluneet vesiympäristöjen ja liikuntakasvatuksen vieroksunta sekä uskonnollisesti virittynyt hukkumisen pelko. Manner-Kiinassa kehittyneen vesipelon suhdetta Tyynenmeren saariympäristöön on havainnoitu myös esimerkiksi Uuden-Seelannin kiinalaisten maahanmuuttajien parissa (Wheaton ja Liu 2024).

Tapausta voi peilata Suomessakin käytyyn keskusteluun maahanmuuttajien uimataidosta. Esimerkiksi vuonna 2025 uutisoitiin useista maahanmuuttajataustaisten lasten hukkumistapauksista, ja julkisessa keskustelussa alettiin pohtia siirtolaisuuden, uskonnon ja kulttuurin vaikutusta uimataidottomuuteen ja liikuntakasvatukseen (Kervinen 2025).

Kiinan keisarikunta syntyi noin kaksi vuosituhatta sitten Pohjois-Kiinan tasangolla, jota kiinalaiset itse kutsuvat Keskitasangoksi. Se oli han-kiinalaisen kosmologian keskipiste, josta säteilevän sivistyksen uskottiin päättyvän joka ilmansuunnassa ”neljään mereen”.

Tasangolla Kiinasta kasvoi agraari-imperiumi, jossa maanviljelystä tuli yhteiskuntajärjestyksen ideologinen kivijalka (Paltemaa 2024). Näin syntyi ”huomattavan selkeä sisämaan kulttuuri”, jolle meri oli sekä aatteellisesti että ekologisesti vieras ympäristö (Clark 2022). ”Kuinka kaukana tästä olivatkaan Sokrates, Platon ja Aristoteles, jotka elivät merellisessä maailmassa saarelta toiselle vaeltaen!” toteaa kuuluisa kiinalaisfilosofi Feng Youlan verratessaan muinaista Kiinaa Eurooppaan (Fung 1948/1997).

Ensimmäisellä vuosituhannella imperiumin ideologiset peruspilarit hakivat paikkaansa, kunnes Song-dynastia (960–1279) asetti ne sittemmin tunnettuun muotoonsa. Kungfutselaisuus nousi aatteelliseen valta-asemaan, ja sen keskeisiin teksteihin pohjanneesta virkatutkinnosta tuli maan tärkein menestyksen mittari.

Kirjanoppineisuus alkoi määrittää eliitin elämää, ja fyysistä aktiivisuutta alettiin vastaavasti väheksyä. Miesihanteessa hevosella ratsastus vaihtui kantotuolissa istuskeluun, ja naiseuden merkiksi tuli liikuntaa rajoittanut jalkojen sidonta (Kuhn 2009; Vogel 2012; Brownell 1995; Ebrey 1993).

Lapsiltakin alettiin vaatia itsehillintää ja tunnollista opiskelua, johon eivät sopineet riehakkaat ulkoleikit (Hsiung 2005). Urheilun paheksuntaa lisäsi siihen väistämättä sisältyvä fyysinen riski, sillä perheen etua painottanut kuuliaisuuden hyve edellytti ihmiskehon varjelemista vaurioilta (Mather 1995).

Kungfutselainen sivistys suodattui myös kansanuskontoon. Maallisen järjestyksen peilikuvaksi kehittyi yliluonnollinen kollektiivi, jossa jumalat edustivat virkamieshallintoa, esi-isät perhettä ja aaveet hylkiöitä tai muukalaisia (Wolf 1978). Kiinan aavetta tarkoittavan kirjoitusmerkin arvellaankin alkujaan viitanneen jonkinlaiseen puoli-inhimilliseen olentoon ja ylipäänsä vieraisiin kansoihin (Hu 2021).

Meri oli vanhastaan vaaran ja vierauden merkki, mutta hylkiöiden ja muukalaisten maisema oli muutenkin vetinen. Kiinalaisen yhteiskunnan alamaailma tunnetaan nykyisinkin nimellä jianghu (suomeksi ”joet ja järvet”), joka kuvastaa lainsuojattomien turvapaikkoina perinteisesti toimineita ympäristöjä (Boretz 2011).

Ei siis ole yllättävää, että vaaralliset aaveet liitettiin erityisesti veteen. Hukkumisen on pitkään havainnoitu olleen Kiinassa yksi pelätyimmistä kuolintavoista, sillä ruumiin hävitessä syvyyksiin ei sieluakaan saada saateltua tuonpuoleiseen (De Groot 1907). Tällöin sielu jää kuolinpaikkaansa kummittelemaan ja etsimään ihmisuhria, jonka se voisi kaapata korvaajakseen.

Vesipelon vakavuus perustui siihen, etteivät nämä olleet pelkkiä satuja, vaan osa han-kiinalaisen elämänpiirin ytimessä ollutta aatemaailmaa. Kun tämä aatemaailma sitten siirtyi meren keskelle, seurauksena oli eriskummallinen epäsuhta ihmisten ja ympäristön välillä.

Vaikka vettä vierastettiin, Song-kaudella Kiinan rannikolle kehittyi myös merellinen kauppaverkosto maan väestöllisen painopisteen siirtyessä pohjoisen tasangoilta etelään. Siellä rannikot olivat lähempänä.

Jokien ja järvien tapaan meri houkutteli valtion ja valtakulttuurin vastustajia, ja ajan myötä ongelmaksi muodostui merirosvous. Sitä torjuakseen kungfutselaiseen agraari-ideologiaan mieltynyt Ming-dynastian (1368–1644) perustajakeisari Hongwu kielsi vuonna 1371 yksityisen merenkulun kokonaan, minkä jälkeen erinäiset ”merikiellot” jatkuivat aina 1700-luvulle asti (Cheng 1990).

Kuten merellinen maailma ylipäänsä, myös noin 180 kilometrin päässä Kiinan kaakkoisrannikolta sijaitseva Taiwan oli pitkään pysynyt keisarikunnalle tuntemattomana. Ming-kaudella saari kuitenkin ilmestyi kiinalaisten kartoille, kun Taiwanin strateginen sijainti teki siitä merirosvojen tukikohdan.

Varsinainen kiinalainen muuttoliike Taiwanille alkoi 1630-luvulla, kun saarelle siirtokunnan perustanut Hollannin Itä-Intian kauppakomppanja houkutteli mantereelta työvoimaa maanviljelyyn (katso Andrade 2008). Siirtolaisuus jatkui Qing-dynastian (1644–1912) alkuvuosina, kun kumotulle Ming-dynastialle uskolliset kapinalliset ajoivat hollantilaiset pois ja perustivat saarelle oman tukikohtansa. Ympäristölleen ominaisesti saari siis veti puoleensa niin muukalaisia kuin lainsuojattomia virallisen Kiinan viitatessa sille kintaalla.

Tämä dynamiikka toi kuitenkin lopulta Taiwanin osaksi Kiinaa. Qing-joukot päihittivät saarelle pesiytyneet Ming-lojalistit vuonna 1683. Tämän jälkeen keisari Kangxi päätti vastahakoisesti liittää Taiwanin valtakuntaansa, jottei siitä enää tulisi kapinallisten tai merirosvojen tukikohtaa. Pelokas suhtautuminen mereen käy silti johdonmukaisesti ilmi aikalaiskirjoituksista.

Taiwania käsittelevistä varhaisista kiinalaiskuvauksista kuuluisin ja seikkaperäisin on vuodelta 1697. Se syntyi, kun matkamies Yu Yonghe vältteli vedessä vaanivia aaveita ja päätti nopean merimatkan sijaan taivaltaa maata pitkin saaren etelärannikolta pohjoiseen (Yu 1697/2004). Hänen matkansa kulki saaren Kiinan-puoleisen rannikon viljavilla tasangoilla, joille Taiwanin kiinalainen hallintoalue keskittyi. Vuoristoiset keskiosat ja valtaosa Tyynellemerelle avautuvaa rosoista itärannikkoa pysyivät edelleen ”villien” eli Taiwanin austronesialaisten alkuperäiskansojen hallussa.

Seuraavien kahden vuosisadan aikana ”merellisen Taiwanin tilalle kasvoi agraarinen Taiwan” (Tai 2011). Länsirannikon tasangoille kehittyi mannermaisen esikuvansa mukaisesti aaveita karttavien talonpoikien, Kungfutsen oppeja pänttäävien lasten ja kantotuoleissa matkustavien virkamiesten yhteiskunta.

Taiwan alkoi modernisoitua 1800-luvun jälkipuoliskolla ja eritoten Japanin siirtomaakaudella (1895–1945), joka alkoi Qing-imperiumin hävittyä Kiinan–Japanin sodan. Siirtomaaherruus oli ankaraa, mutta japanilaiskaudella saarelle avattiin myös ensimmäiset uimarannat, kouluihin tuotiin liikuntatunnit ja naisten jalkojen sidonta kiellettiin.

Lapset rakastivat koululiikuntaa, kun taas vanhemmat paheksuivat sitä ja painottivat edelleen kungfutselaista kirjaopetusta (Tsurumi 1977). Urheilu kelpasi huomattavasti paremmin fyysisyydestään tunnetuille vuorten alkuperäiskansoille, jotka Japani toi ensi kertaa valtiovallan alaisuuteen (Yu ja Bairner 2012).

Modernisaatio eteni 1900-luvun alussa myös tasavallaksi muuttuneessa Kiinassa. Sekä fyysinen kulttuuri että merellinen ympäristö olivat silti lähtökohtaisesti etäisempiä Kiinan sisämaan siviilihallitsijoille kuin Japanin saarivaltion samuraille.

Taiwan palasi Kiinan alaisuuteen Japanin hävittyä toisen maailmansodan. Se kuitenkin irtautui jälleen Manner-Kiinasta vuonna 1949, kun sisällissodassa kommunisteille hävinnyt Kiinan tasavallan hallinto otti saaren tukikohdakseen. Tasavaltaa autoritaarisesti johtanut Kiinan kansallispuolue Kuomintang pystytti Taiwanille Manner-Kiinaa mukailevan yhteiskunnan.

Kuomintangin pyrkimyksenä oli varjella Taiwanilla Keskitasangon vuosituhantista perintöä kommunistien kulttuurivallankumoukselta. Tässä pienois-Kiinassa väestö vieraantui merestä entisestään, kun Kuomintang sulki saaren rannat siviileiltä kommunistiuhkaa torjuakseen.

Kuomintangin kiinalaisnationalismista huolimatta Taiwaninsalmen poliittinen jako työnsi pitkittyessään saarta vääjäämättä Kiinasta poispäin. 1980-luvulla alkaneen demokratiakehityksen myötä saarelaiset alkoivat kyseenalaistaa kiinalaista identiteettiään ja pitää Taiwania itsenäisenä maana. Samalla monet kiinalaisperinteet säilyivät saarella kuitenkin kommunistien muokkaamaa Manner-Kiinaa paremmin.

Nykyisin sekä kungfutselaiset arvot että kansanuskonto elävätkin Taiwanilla monin paikoin vahvempina kuin muualla kiinalaisessa kulttuuripiirissä (Pew Research Center 2024; Yi ja Chang 2020). Täten myös ylisuojelevat vanhemmat, aaveiden pelko ja akateemisen koemenestyksen ihannointi ajavat liikuntakasvatusta ja uintia edelleen marginaaliin (Davidson ja Lin 2025; Dong 2021; Yu ja Bairner 2011).

Poliittinen ”taiwanilaistuminen” ei siis tarkoittanut kulttuurisen kiinalaisuuden hylkäämistä. Läpi 1900-luvun jälkipuoliskon kansalaiset jatkoivat Song-kaudelta periytyviä uskonnollisia rituaalejaan ja poliitikot palopuheitaan Keskitasangon kungfutselaisesta sivilisaatiosta. Uudella vuosituhannella Taiwanin ”kansallismaisemaa” edustavat edelleen saaren länsirannikon kiinalaistyyliset riisipellot, joiden keskellä varttui myös Aavekaupunki-kirjan uimataidoton T’ien-hung.

Kulttuurikuvastoa, joka on kasvanut veden vaaroja korostavien aaveuskomusten ympärille, on alettu pitää peräti ”ainutlaatuisen taiwanilaisen identiteetin” ilmentymänä (Wu 2023). Näin kiinalaisen kulttuuritaustan pohjalle on syntynyt sellainen Taiwan, joka omalaatuisella tavalla ilmentää nykyajalle tyypillistä ihmisen irtikytkentää ympäröivästä luonnosta.

Tuloksena on sosioekologinen paradoksi, joka kiteytyy uimataidottomuuden dynamiikkaan. Yhteiskunnan vapautumisen ja ”Taiwanin talousihmeen” myötä vesiurheilu on kasvattanut suosiotaan. Kun puhuu paikallisten kanssa, käy silti nopeasti selväksi, että jopa rantavesissä rentoutuvan nykynuorison parissa pelätään aaveita ja uidaan heikosti.

Ilmiö näkyy konkreettisesti myös siinä, miten vesiurheiluun ja rantalomailuun tulee vuosittain selkeä notkahdus keskellä kuuminta kesää, kun kiinalaisen kuukalenterin seitsemäs kuukausi tekee ”nälkäisistä aaveista” erityisen runsaslukuisia. Tällöin myös taiwanilaiset lehdet ovat täynnä ennustajien kehotuksia vesiympäristöjen välttelyyn (esimerkiksi Liberty Times 2023).

Kun jo pelkkä uimaan opettelu on uskonnollis-kulttuurinen tabu, seurauksena on viheliäinen kehä: uintia vältellään vaaran takia, mutta merellisessä ympäristössä vaara kasvaa nimenomaan välttelystä. Vaikka pinnalla pysyminen onnistuisi koulun altaassa, vanhempien ja päättäjien riskejä karttava asenne estää usein aidon ulkoilukasvatuksen luonnonvesien parissa.

Kaikki eivät tietenkään katso tätä hyvällä. Kokeneet taiwanilaiset vesiurheiluharrastajat tunnistavat ongelman ja kritisoivat julkishallinnon ja viranomaisten konservatiivista linjaa, jossa tyypillisinä ratkaisuina ovat ympäristöön sopeutumisen sijaan joko kiellot tai kirkuvan punaiset varoituskyltit.

Taiwanin tapaus kertoo ennen kaikkea siitä, ettei ”sosiaalisesti rakentunut” yhteiskunta koskaan toimi ”objektiivisesta” ympäristöstä irrallaan. Luonnonympäristö vaikuttaa siihen, millaiseksi kulttuuri muotoutuu. Ajatus voi vaikuttaa ilmiselvältä, mutta käsitteellisellä tasolla se haastaa sekä liberaalin utopian, joka on markkinoinut ihmissubjektien juuretonta vapautta, että myöhäismodernin yhteiskuntateorian, jossa on keskitytty symboleihin ja diskursseihin.

Luonnonympäristöstä irrallaan leijuvan moderniteetin aatteelliset ja institutionaaliset valuviat ovat käyneet ilmeisiksi viimeistään ilmastonmuutoksen myötä. Sosiologi Bruno Latourin sanoin ensimmäinen askel niiden korjaamisessa on ”laskeutuminen maan pinnalle” (Latour 2017/2022). Samoin on alettu ymmärtää keholliseen elämään kuuluvan fyysisen riskin merkitys: luonnossa leikkimällä ja sen vaaroihin tutustumalla lapset oppivat sietämään myöhemmän elämän vastoinkäymisiä (Haidt 2024).

Tällaiset ratkaisut eivät tarkoita esimerkiksi uskonnosta ja kulttuurista luopumista, vaan ihmisyhteisöjen joustavaa sovittamista mielen ulkopuoliseen materiaaliseen maailmaan. Taiwanillakin tämä on vähitellen alettu tiedostaa, mistä kertovat esimerkiksi uimaopetuksen vahvistamiskampanjat sekä uusien ympäristö- ja urheiluministeriöiden perustaminen.

Taiwanilla on ollut myös kasvavaa kiinnostusta saaren alkuperäiskansojen merelliseen kulttuurihistoriaan. Nykytiedon valossa kiinalaishallinnon ulkopuolelle aikanaan jätetty Taiwanin ”villi” itärannikko oli Tyynenmeren austronesialaisten kansojen alkukoti (Chan 2019). Tämä tarkoittaa sitä, että muinaisten taiwanilaisten jälkeläisiä ovat esimerkiksi vuosisatojen ajan meren aalloissa temmeltäneet Havaijin alkuperäisasukkaat.

Näitä havaintoja voi yleistasolla soveltaa myös tuhansien saarten ja järvien Suomessa, jossa lisääntyvä maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat nostaneet uimataidottomuuden yhdeksi kotoutumisen kipupisteistä. Kenenkään ei tarvitse hylätä kulttuuriaan, mutta sitä ei myöskään kannata käsitellä tapojen ja uskomusten valmiina pakettina, jonka uuteen kotiin saapuva siirtolainen purkaa päästään kuin muuttolaatikon.

Viestin voi kiteyttää filosofi John Deweyn sanoihin: ”Ihminen tarvitsee maata kävelläkseen, merta uidakseen tai purjehtiakseen, ilmaa lentääkseen. Hänen täytyy toimia maailman puitteissa, ja olemassaolonsa vuoksi hänen on jossain määrin sovitettava itsensä osaksi luontoa.” (Dewey 1925/1958.)

•

Lue myös:

Karua maisemaa pidettiin vastenmielisenä, mutta sitten Kiina-innostus saapui Euroopan puutarhoihin

Kiina tähtää globaaliksi innovaatiomahdiksi puolueen johdolla

Longit ja lohikäärmeet – myyttisten olentojen kutkuttavaa kulttuurihistoriaa

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!