Makedonialainen Aleksanteri Suuri (356–323 eKr.) kuuluu maailmanhistorian merkkihenkilöihin. Hän kuitenkin kuoli nuorena: kuukausi ja kymmenen päivää ennen 33-vuotispäiväänsä. Aleksanterin loppu koitti Babyloniassa kesäkuussa 323 eKr.

Aleksanterin kuolema hämmästytti aikalaisia, mutta se on askarruttanut myös tutkijoita. On esitetty lukuisia hypoteeseja eri sairauksista ja taudeista, joihin Aleksanterin uskotaan menehtyneen. Myrkytettiinkö hänet? Vai oliko hän yksinkertaisesti alkoholisti, joka joi itsensä hengiltä?

Aleksanteri Suuri tunnetaan erityisesti siitä, että hän kukisti laajan Persian valtakunnan ja ulotti valloitusretkensä aina Intiaan saakka. Hän teki Intiaan asti ulottuneen sotaretkensä vuosina 334–323 eKr. Retki kesti 12 vuotta, ja lähteiden mukaan Aleksanteri sairastui matkan aikana vain kaksi kertaa. Oliko hänellä poikkeuksellisen hyvä vastustuskyky?

Sairastumisista ensimmäinen tapahtui Kilikian Tarsoksessa vuonna 333 eKr. Diodoros Sisilialainen, joka eli Rooman tasavallan ajan lopulla ja Augustuksen aikana, kertoo Aleksanterin kärsineen tuolloin syvästä uupumuksesta (Bibliotheke historike 17,3,4).

Aleksanterin sotaretkeä kuvannut Arrianos (noin 95–170 jKr.) puolestaan kuvaa Aleksanterin sairastumisen aiheutuneen sekä uupumuksesta että uimisesta kylmävetisessä Kydnos-joessa. Aleksanterilla oli tuolloin kouristuksia, kova kuume ja jatkuvaa unettomuutta (Arrianos, AA 2,4, 7–8). Arrianos käytti päälähteenään Aleksanterin sodista kertovaa teosta, jonka kirjoittaja oli Aleksanterin sotapäällikkö Ptolemaios I (367/368–283/282 eKr.), josta tuli Aleksanterin kuoleman jälkeen Egyptin hallitsija.

Uinti kylmässä joessa mainitaan muissakin lähteissä. Myös ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jKr. kirjoittanut Quintus Curtius Rufus mainitsee Aleksanterin sairastumisen johtuneen uinnista kylmässä Kydnos-joessa (Historiae Aleksandri Magni Macedonis 3,2–4). Samoin Marcus Junianus Justinuksen mukaan jäätävässä vedessä uinti aiheutti Aleksanterille kouristuksia ja äänenmenetyksen, jolloin hän ei kyennyt antamaan armeijalleen käskyjä (Justinus 11,8, 3–4).

Aleksanterin sairastuminen Kilikian Tarsoksessa pysäytti armeijan etenemisen kahdeksi kuukaudeksi. Kuninkaan pelättiin jo kuolevan, mutta lopulta hän toipui. Tarinan mukaan Aleksanterin voinnissa tapahtui käänne, kun akarnialainen lääkäri Filippos tarjosi hänelle ulostuslääkkeen (katso Liljegren 2006, 86; Samama 2017, 246; Cawthorne 2004, 28–29).

Nykyajan näkökulmasta voidaan vain esittää arvailuita siitä, mikä kuningasta tarkemmin ottaen vaivasi Tarsoksessa. Hänellä on voinut olla keuhkokuume (Cawthorne 2004, 27–28). On myös ehdotettu, että nuori kuningas olisi saanut malarian, jonka olisi aiheuttanut Plasmodium falciparum -loinen. Malaria oli ilmeisesti yleinen sairaus Kilikiassa tuohon aikaan. Jos Aleksanterilla oli malaria, hän oli sairas koko loppuelämänsä ajan. Kymmenen vuotta myöhemmin sairaus olisi voinut koitua hänen alkoholin heikentämän kehonsa kohtaloksi (Engels 1978; Samama 2017, 244–245, 250).

Aleksanterin toinen sairastuminen tapahtui ilmeisesti Sogdianassa Maracandan alueella vuonna 329 eKr. Arrianoksen mukaan kyseessä oli tuolloin raju ripuli, jonka Aleksanteri sai saastuneesta vedestä. Kreikkalainen elämänkertakirjoittaja Plutarkhos (noin 45–125 jKr.) sanoo myös, että Aleksanterin vaiva oli voimakas ripuli. Jotkut tutkijat ovat tunnistaneet Aleksanterin kärsimässä ripulissa yhden malarian ensioireista. (Arrianos, AA 4,4,8; Plutarkhos, Alexander 45,6; katso Samama 2017, 246.)

Olisi kuitenkin suorastaan uskomatonta, että Aleksanteri olisi sairastunut 12 vuoden sotaretken aikana vain kahdesti ottaen huomioon, että sitä tehtiin läpi useiden autiomaiden ja kylmien seutujen. Olipa fyysisesti kuinka vahvaa tekoa tahansa tuollainen terveydentila ei ole todennäköinen. Aleksanterista kirjoittaneet antiikin kirjailijat halusivat tietenkin rakentaa Aleksanterista poikkeukselliset fyysiset ominaisuudet omaavan sankarihahmon, joka ei sairastellut kuin tavalliset ihmiset (Samama 2017, 247).

Aleksanteri piti sankarinaan ja samaistumiskohteenaan Troijan sodan sankaria Akhilleusta. Lähteissä kerrotaan, että Aleksanteri olisi sankarinsa tavoin haavoittunut monesti taisteluissa. Kuvaukset haavoista voidaan tulkita haluna tuoda esiin sitä, että Aleksanteri olisi samanarvoinen ihailemansa sankarin kanssa. Ne kertovat nuoren kuninkaan urhoollisuudesta ja rohkeudesta taisteluissa.

Belgialainen Evelyne Samama on käynyt kriittisesti läpi Aleksanteria koskevat lähteet ja koonnut Aleksanterin haavoittumiset kirjaansa La médecine de guerre en Grèce ancienne (2017). Aleksanterin sotaretkeä koskevissa lähteissä mainitaan eri haavoittumiskertoja kaikkiaan toistakymmentä. (Samama 2017, 253–263, 517–518.)

Esimerkiksi Issoksen taistelussa vuonna 333 eKr. Aleksanteri haavoittui reiteen. Maracandassa Persian itäosissa vuonna 329 eKr. nuoli osui Aleksanteria jalkaan ja rikkoi pohjeluun. Vuonna 329 eKr. Kyropoliksessa lingottu kivi iski häntä päähän tai niskaan, jolloin hän oli hetken tajuttomana. Vammat olivat kuitenkin lieviä, ja Aleksanterin vartaloa suojasi haarniska ja päätä rautakypärä.

Aleksanterin hyvä onni loppui vuonna 325 eKr. Intian Punjabissa, kun hän oli sotaretkellä malavalaisia vastaan ja mukana piirittämässä näiden pääkaupunkia Multania. Joukkojensa kärjessä taistellut Aleksanteri haavoittui vakavasti ja sai osuman väkäkärkisestä nuolesta, joka tunkeutui haarniskan läpi syvälle rintakehän oikealle puolelle.

Tällä kertaa kysymys oli elämästä ja kuolemasta, mutta nuoli saatiin leikattua ulos rinnasta. Aleksanteri, jonka pelättiin jo kuolleen, toipui joukkojen suureksi helpotukseksi lopulta tästäkin vammasta. Kuoleman pakoilu ei kuitenkaan voinut jatkua loputtomiin.

Aleksanteri kuoli Babylonissa illalla 10. päivä kesäkuuta 323 eKr. Hän oli sairastanut sitä ennen 12 päivää.

Arrianos ja Plutarkhos tarjoavat Aleksanterin viimeisistä päivistä suunnilleen samanlaisen selonteon, ja he molemmat lainaavat kuninkaallisten päiväkirjojen merkintöjä. Näitä päiväkirjoja piti ilmeisesti  kardialainen sihteeri Eumenes. Joitain yksityiskohtia Aleksanterin viimeisistä päivistä sisältyy myös muihin antiikin lähteisiin (katso O’Brien 1992, 223–228; Samama 2017, 247–251; Liljegren 2006, 271 viite 3).

Päiväkirjojen mukaan Aleksanterin kohtalonmarssi kohti kuolemaa alkoi illalla 29. toukokuuta pidetystä symposiumista, jota vietettiin Arabian sotaretkelle laivaston johtoon määrätyn Nearkhoksen kunniaksi. Symposiumissa Aleksanteri uhrasi jumalille ja joi viiniä sotilaidensa kanssa. Symposiumin jälkeen Aleksanterin ystävä, larisalainen Medios kutsui hänet jatkoille, joilla Aleksanteri joi suuria määriä viiniä.

Illan ryyppäjäisten jälkeen Aleksanteri palasi huoneisiinsa, peseytyi ja nukkui humalaansa pois seuraavan päivän päivälliseen asti. Seuraavana iltana 30. Toukokuuta Aleksanteri aterioi Medioksen luona ja joi jälleen rankasti. Sitten hän tunsi, että hänelle olisi nousemassa kuume. Hän lopetti juomisen, peseytyi ja nukkui sen jälkeen viileässä kylpyhuoneessa.

Toukokuun 31. päivänä kuumeinen kuningas täytyi kuljettaa kantotuolissa tai paareilla tekemään uhrauksia jumalille. Kuningas pyysi myös tuona päivänä kuljettamaan itsensä Eufratin itäpuolella oleviin puutarhoihin miellyttävämpään ympäristöön, jossa hänen vointinsa jonkin verran ilmeisesti koheni.

Seuraavana päivänä 1. kesäkuuta hän pelasi noppaa Medioksen kanssa. Sitten 2. kesäkuuta hän tapasi laivaston komentajan. Seuraavana päivänä ruumiinlämpö kohosi uudelleen, ja kovassa kuumeessa vietetyn yön jälkeen Aleksanteri siirrettiin suuren uima-altaan viereen, jonka äärellä hän tapasi upseereitaan. Muutaman päivän päästä kuumeinen Aleksanteri kuljetettiin paareilla takaisin Eufratin länsipuolella olevaan palatsiin.

Kesäkuun 7. päivänä rajusta kuumeesta kärsivä Aleksanteri ei enää kyennyt puhumaan. Seuraavien kahden päivän aikana hänen kuntonsa heikkeni edelleen. Kuninkaan kuolemaa pelkäävät sotilaat saivat kulkea jonossa vielä tajuissaan olevan mutta vaiteliaan kuninkaansa ohi. Illalla 10. kesäkuuta Aleksanteri lopulta heitti henkensä.

Päiväkirjojen antama pääkuva Aleksanterin viime päivien tapahtumista on yhdenmukainen muiden lähteiden kanssa: Alkoholia käytettiin ylettömästi, ja useimmat kirjoittajat mainitsevan myös Medioksen juhlat. Silminnäkijä Efippoksen mukaan Aleksanteri olisi juonut kerralla tyhjäksi jopa kuuden litran vetoisen viinipikarin, niin sanotun Herakleen maljan. Juodessaan toista samanlaista hän putosi polvilleen huudahtaen ikään kuin häneen olisi osunut valtaisa isku. Tämän tuloksena Aleksanteri olisi sairastunut ja kuollut (Ephippus FGrH 126 F3; O’Brien 1992, 225–226 ja Ath. 10,434a-b; Diodoros 17,117,2; Justinus 12,13,8–9; Bosworth 1988, 115–116).

Plutarkhos mainitsee, että Aleksanteri olisi kuumeen aikana pyytänyt kovaan janoonsa itselleen juotavaksi viiniä (Plutarkhos, Alexander 75,6). Kreikkalainen lääketiede kielsi alkoholin nauttimisen kuumeen aikana, ja Aleksanteri oli tästä kiellosta ilmeisesti tietoinen.

Aleksanteri oli aiemmin kieltänyt – ilman menestystä – viinin lähimmältä ystävältään ja ilmeiseltä rakastetultaan, toveriratsumiesten kiliarkilta Hefaistionilta, kun tämä oli sairastunut Ekbatanassa vuonna 324 eKr. ylettömän juopottelun jälkeen. Valvonnan laiminlyönyt lääkäri Glaukias teloitettiin Hefaistionin kuoltua. Tämän vuoksi lääkärit eivät ilmeisesti uskaltaneet muistuttaa Aleksanteria siitä, ettei viinin pyytäminen ollut viisasta eivätkä estäneet häntä juomasta. (O’Brien 1992, 226–227; 211; Green 1974, 464.)

Aleksanterin kuoleman syytä koskevat teoriat tai hypoteesit voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisen mukaan Aleksanteri myrkytettiin, toisen mukaan Aleksanteri kuoli jonkin sairauden seurauksena.

Lähteistä ilmenee useita oireita, joita Aleksanterilla oli sairautensa aikana. Hänellä oli kuumetta, joka näyttää välillä hellittäneen hieman. Hän oli kykenemätön liikkumaan ilman apua, ja kehon liikkeet rajoittuivat vain pään ja käsien kohottamiseen. Häntä vaivasivat kova selkäkipu, vaikeus nukkua, puhekyvyn menetys, paisunut kieli ja houretila. (Katso Roisman 2024, 134).

Jo pian Aleksanterin poismenon jälkeen alkoi levitä huhuja siitä, että Aleksanteri olisi myrkytetty. Pääepäilty oli Makedoniaan jäänyt valtionhoitaja Antipatros, joka oli riidoissa Aleksanterin äidin Olympiaksen kanssa. Olympias oli valittanut Aleksanterille useita kertoja kirjeitse Antipatroksen käytöksestä. Vähän ennen Aleksanterin kuolemaa Antipatros oli kutsuttu Aleksanterin hoviin Babyloniin, eikä Antipatros tiennyt, mikä häntä siellä odotti – kenties teloitus.

Teorian mukaan Antipatroksen poika Kassandros olisi tuonut myrkyn mukanaan Makedoniasta Babyloniin ja antanut sen siellä veljelleen Jollakselle, joka oli Aleksanterin juomanlaskija. Myrkky olisi luultavasti ollut strykniininä. Jollas olisi sekoittanut myrkyn viiniin ja tarjonnut sen sitten Aleksanterille. Salaliitossa olisi ollut mukana myös Aleksanterin ystävä Medios, joka houkutteli kuninkaan jatkoille (Liljegren 2006, 238; Roisman 2024, 132).

Antipatroksen ohella salaliittoon on liitetty myös joukko korkeita komentajia. Murhan taustalla olisi ollut kyllästyminen Aleksanterin hybrikseen, itämaistumiseen, itsevaltaisuuspiirteisiin, jumalointivaatimuksiin ja tyytymättömyys hänen tekemiinsä puhdistuksiin. Esimerkiksi sotapäällikkö ja Aleksanterin luotettu Ptolemaios ei olisi kuitenkaan tiennyt salaliiton olemassaolosta.

Kertomus Aleksanterin murhasta ja kuolemasta salaliiton uhrina on silti lähes varmasti hänen seuraajiensa, diadokien, sotienaikainen sepite, jota he ovat käyttäneet poliittisen edun saamiseksi. Itse asiassa tarina Aleksanterin myrkyttämisestä torjuttiin tai sitä pidettiin vain huhuna jo antiikin aikana (Arrianos, AA 7,27,1–7; 7,27,3; Plutarkhos, Alexander 77; Curtius 10,10,14–19; Roisman 2024, 133).

Graham Phillips on esittänyt kirjassaan Alexander the Great aihetodisteita sen puolesta, että Aleksanterin murhan takana olisikin ollut Aleksanterin mustasukkainen puoliso Roxane. Phillipsin mukaan Roxane olisi myrkyttänyt Aleksanterin ja Aleksanterin kumppanin Hefaistionin strykniinillä, jonka hän olisi saanut Induksen laaksossa oleskellessaan Strychnos nox-vomita -kasvista. Roxane olisi ollut mustasukkainen Aleksanterin ja Hefaistionin välisestä rakkaussuhteesta. Lisäksi Aleksanteri oli ottanut uusiakin vaimoja. (Philips 2004.)

Aleksanterin menehtymisen taustalla oli mahdollisesti monia asioita: aikaisempia sotavammoja ja raju alkoholinkäyttö mutta myös voimakas suru ja masennus, jotka olisivat aiheutuneet Hefaistionin poismenosta. Kuolemaan on liitetty myös Babylonian heikko hygienia ja ympäristöön liittyvät taudit. (Katso näistä koosteet Samama 2017, 250–251 viite 30; Atkinson, Truter ja Truter 2009; Gamble ja Bleudow 2017.)

Monien mielestä kaukaa haettu kuolinsyy ei olisi Plasmodium falciparum -loisen aiheuttama malaria. Se on lämpimien ilmastojen tuhoisa kuumetauti, johon kuuluu kova kuume punasolujen hajoamisvaiheessa. Aleksanteri olisi voinut saada loisen elimistöönsä esimerkiksi hyttysen pistosta tehdessään vähän ennen kuolemaansa matkan malarian piinaamalle Eufratin suoalueelle. Yhden näkemyksen mukaan Aleksanteri olisi voinut saada malarian jo vuonna 333 eKr. Kilikian Tarsoksessa (Samama 2017, 250; Engels 1978, 224–228).

Ruotsalainen Bengt Liljegren uskoo, että malaria, keuhkoputkentulehdus ja tuhoisa juominen yhdessä olisivat tehneet lopun Aleksanterista kesäkuussa 323 eKr. (Liljegren 2006, 239). Malarian ohella on ehdotettu myös Salmonella typhi -bakteerin aiheuttamaa kuumeista ja hengenvaarallista lavantautia (Cunha 2004a).

Muutama tutkija pitää puolestaan kuoleman aiheuttajana Länsi-Niilin viruksen aiheuttamaa aivotulehdusta eli Länsi-Niilin kuumetta. Plutarkhoksen mukaan Aleksanterin saapuessa Babyloniin keväällä 323 eKr. osa ilmassa lentävistä ja keskenään taistelevista variksista putosi kuolleena maahan hänen jalkojensa juureen (Plutarkhos, Alexander 73). Aleksanteri olisi saanut tällöin tartunnan tautia levittävistä variksista. Vaihtoehtoisesti tartunta olisi voinut tulla hyttysen pistosta.

Länsi-Niilin kuumeeseen kuitenkin kuolee prosentti tartunnan saaneista. Se selittäisi, miksi kukaan muu ei menehtynyt virukseen. Toisaalta tätä vastaan puhuu se, että yleensä vain hyvin vanhat ja hyvin nuoret kuolevat tähän virustautiin. Olisi siksi epätodennäköistä, että Aleksanterin ikäinen mies olisi siihen menehtynyt (katso Cawthorne 2004, 338; Prevas 2004; Cunha 2004b; Samama 2017, 251 viite 30).

Useita muitakin hypoteeseja on: esimerkiksi ruokatorven repeytyminen, akuutti haimatulehdus, alkoholikooma ja vamma uloimmassa aivovaltimossa (katso Samama 2017, 251 viite 30). Päävamma olisi johtunut linkokiven osumasta, jonka Aleksanteri sai päähänsä tai niskaansa vuonna 329 eKr. Kyropoliksessa. Tähän voisi viitata puhekyvyn menetys vähän ennen kuolemaa. On kuitenkin epätodennäköistä, että Aleksanteri olisi kuollut tähän vasta kuuden vuoden kuluttua linkokiven osumasta (York ja Steinberg 2004, 130–137, 138–142 ja 153–156; katso Samama 2017, 251 viite 30; Bousser 2004, 157–158).

On myös ehdotettu, että Aleksanteri olisi itse aiheuttanut myrkytyskuolemansa. Innoissaan tulevasta Arabian sotaretkestä kuumeinen ja nopeaa toipumista toivonut kuningas olisi vaatinut lääkäreitä määräämään itselleen yliannoksen valkopärskäjuurta, jota käytettiin antiikin aikana lääkkeenä. Se on liikaa otettuna tappava myrkky. (Katso Cawthorne 2004, 139; Klinge 2004, 205–206.)

Oliko Aleksanteri sitten alkoholin suurkuluttaja, joka joi itsensä hengiltä? Kertomukset Aleksanterin rajusta alkoholinkäytöstä ovat tuskin keksittyjä. Historian alkoholisteja tutkinut James Graham on vakuuttunut siitä, että Aleksanteri oli alkoholisti (Graham 2006, 180–183).

Makedonialaiset olivat tunnetusti kovia juomareita, ja juhlissa juotiin ylettömät määrät väkevää laimentamatonta viiniä. Aleksanteri ei ollut poikkeus. Monet kuitenkin kestivät ryyppäämisen tai eivät suostuneet juomaan määrättömästi. Useimmat Aleksanterin sotapäälliköistä elivät pitkän elämän: esimerkiksi Ptolemaios eli 86-vuotiaaksi ja Lysimakhoskin (361–281 eKr.) 80-vuotiaaksi.

Kertomukset Aleksanterin rankasta juopottelusta 29.–30. toukokuuta 323 eKr. viittaavat vahvasti siihen, että alkoholilla oli vähintään osuutta Aleksanterin kuolemaan. Alkoholi heikentää tunnetusti immuunipuolustusta, ja se voi aiheuttaa äkillisen haimatulehduksen tai pitempään käytettynä maksakirroosin.

Aleksanterin äkillinen poismeno nuorena oli joka tapauksessa yllätys ja järkytys aikalaisille. Sotapäällikkönä mainetta niittäneen miehen poismeno taistelukentillä olisi ollut sankarillista, mutta sairasvuoteelle kukistuminen ei ollut nähtävissä.

Aleksanterin ruumis palsamoitiin, mutta mitään oikeuslääketieteellistä todistusaineistoa tai ruumiinavauspöytäkirjoja ei tietenkään ole olemassa. Siksi tutkijoiden ehdotukset hänen kuolinsyystään jäävät lopulta spekulatiivisiksi. Eniten kannatusta näyttää saaneen Plasmodium falciparum -loisen aiheuttama malaria, jonka vaikutusta olisi nopeuttanut raskas alkoholin käyttö.

•

Lue myös:

Antiikin Rooman keisarilliset naiset koukuttavat – arviossa Naisia vallan kulisseissa

Sotilaslääkäreitä toimi jo Assyrian armeijassa

Tarvitsetko sukua selviytyäksesi? Näin historia vastaa

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!