Uus-Assyrian valtakunta (911–609 eKr.) oli historian ensimmäinen maailmanvalta. Se käsitti lähes koko nykyisen Lähi-idän ja ulottui parhaimmillaan Etelä-Egyptiin saakka. Sen armeija oli 700- ja 600-luvuilla eKr. hämmästyttävän hyvin organisoitu mitä tulee aseistukseen, taktiikkaan, piiritystaitoon, liikkuvuuteen, armeijan huoltoon ja yleensäkin sen kokonaistehokkuuteen.

Assyrian armeijan kooksi on arvioitu jopa 150 000–200 000 miestä. Armeijaan kuului sotavaunuja, ratsuväkeä, keihäsmiehiä, jousimiehiä, linkomiehiä, piiritysasiantuntijoita, tunnelinkaivajia, tiedustelijoita, vakoilijoita, huoltohenkilökuntaa ja jopa taistelusukeltajia. Armeijan aseet olivat ensimmäistä kertaa historiassa täysin raudasta valmistettuja.

Assyrian armeija oli lähes jatkuvasti sotajalalla. On laskettu, että vuosien 890–640 eKr. välillä Assyria soti 108 isompaa ja pienempää sotaa. Esimerkiksi Assyrian kuningas Sargon II (721–705 eKr.) suoritti yhteensä 16 vuoden aikana kymmenen isompaa valloitusotatointa ja kapinan kukistamistehtävää (Gabriel 2012, 93–94).

Armeija jakaantui niin sanottuihin kuninkaan joukkoihin (şāb šarri), jotka olivat maakuntien käskynhaltijoiden komennossa, ja suoraan kuninkaan käytössä olleeseen pysyvään osastoon (kişir šarrūti). Pysyvä osasto oli sijoitettuna pääkaupungin Katselmuspalatsiin (ēkal māšarti), jossa sijaitsi myös armeijan esikunta. Tätä joukkoa komensi ilmeisesti kuningas itse tai hänen pääeunukkinsa (rab ša rēši) (Postgate 2007a, 343–353; Postgate 2007b, 179; Manitius 1910, 114–; Mattila 2000, 163–164).

Osa armeijan joukoista oli käytettävissä koko ajan, kun osa taas värvättiin asevelvollisina vain tietyksi ajaksi. Värväykset tehtiin niin sanotun ilku-systeemin kautta, jonka mukaan maanomistajien piti maksaa kuninkaalle tietty määrä veroja ruumiillisen työn muodossa (Postgate 2007c, 3).

Mesopotamian sumerilaiset näyttävät olleen ensimmäisiä, jotka käyttivät sotilaslääkäreitä, joiden nimenomaisena erikoistehtävänä oli sotilaiden hoitaminen. Lähteiden hajanaisuuden vuoksi yksityiskohdat sumerilaisten lääkintäjoukkojen olemassaolosta jäävät kuitenkin tuntemattomiksi (Gabriel 2012, 64–65).

Sen sijaan tietomme Uus-Assyrian armeijasta ovat parempia. Assyrian armeija oli ensimmäinen sotilasorganisaatio, jonka yhteydessä on oikeutettua puhua pysyvistä lääkintäjoukoista. On todisteita armeijaan kuuluneesta kokopäiväisesti ja ammattimaisesti toimineesta lääkärikunnasta, joka antoi rutiininomaisesti hoitoa sotilaille (Gabriel 2012, 95, 99).

Vuosina 612–609 eKr. Assyria tuhoutui ja sen lääkintäjoukot katosivat. Kului 600 vuotta, ennen kuin roomalaiset perustivat vastaavanlaiset lääkintäjoukot omille legioonilleen ja apujoukoilleen. Historioitsija Richard Gabrielin mukaan siihen, että lääkintäjoukot syntyivät Assyrian ja Rooman armeijoiden yhteyteen vaikutti se, kuinka organisatorisesti pitkälle kehittyneitä molemmat armeijat olivat. Vastaavia lääkintäjoukkoja ei syntynyt esimerkiksi Egyptissä, Persiassa tai Kreikassa, joiden armeijat olivat vähemmän organisoituneita. (Gabriel 2012, 95, 99; Heikura 2024; Samama 2017, 515).

Uus-Assyrian ajan lääketieteen taustalla oli yli kaksi vuosituhatta pitkä traditio, jonka alku oli jo muinaisessa Sumerissa 2000-luvulla eKr. Keskeistä tässä Mesopotamian lääketieteessä oli uskomus, että tauteja ja sairauksia aiheuttavat jumalat, demonit ja henget ihmisille näkymättömien käsiensä kosketuksilla ja hipaisuilla. Esimerkiksi Utukku-demonin uskottiin aiheuttavan epilepsiaa ja Lamastu-demonin lapsivuodekuumetta ja lapsikuolemia. Rakkauden jumala Ištar saattoi aiheuttaa sukupuolitauteja.

Lääkärin tehtävänä oli selvittää, mikä jumala, demoni tai henki oli aiheuttanut kädellään taudin. Vaikka muinaisen Mesopotamian lääketieteessä uskottiin, että tauteja aiheuttavat jumalat, demonit ja henget, tautien diagnosointi ei ollut käytännössä irrationaalista eivätkä annetut hoidot pelkkää magiaa.

Havainnoimalla huolellisesti tautien merkkejä ja oireita lääkäri päätteli, mikä tauti oli kysymyksessä ja mikä yhdistelmä kasveja ja mineraaleja oli tehokas potilaan hoitamiseksi. Maagisten rituaalien, kuten demonien ja pahojen henkien karkottamiseksi suoritettujen manausten, tehtävänä oli lähinnä täydentää lääkehoitoa. Lääkkeet oli valittu aikojen saatossa kokeilun kautta (Heikura 2018, 33).

Yleisellä tasolla lääketieteellinen tietämys ei ollut Uus-Assyrian aikana merkittävästi parempaa kuin se oli ollut jo Sumerin aikana 2000-luvulla eKr. tai Babyloniassa ennen Assyrian valtakautta. Pieniä edistysaskeleita toki tapahtui esimerkiksi puurohauteiden ja kasviyhdisteiden käytössä. Minkäänlaisista läpimurroista lääkinnässä ei ole todisteita (Gabriel 2012, 92).

Mesopotamiassa lääkinnällistä toimintaa harjoittavia henkilöitä oli kaksi: āšipu ja asû. Perinteisesti edellistä on pidetty demoneja ja pahoja henkiä karkottavana manaajana ja jälkimmäistä varsinaisena lääkärinä.

Āšipu oli uskonnollisen temppelin jäsen, joka suoritti siellä uskonnollisia rituaaleja ja teki myös manauksia. Lisäksi hänen tehtävänään oli hoitaa potilaiden tauteja ja sairauksia. Jos maagilliset tehtävät jätetään pois, āšipun toimenkuva oli lähellä nykyajan lääkäriä (Scurlock ja Andersen 2005). Āšipu ei ollut siis pelkkä manaaja tai loitsupappi.

Aivan uusimman tutkimuksen mukaan āšipun antama hoito oli yhdistelmä lääketieteellistä ja maagillista parantamista. Niinpä 600-luvulla eKr. eläneen āšipun (myös mašmaššu) Kisir Aššurin potilaille antama hoito sisälsi sekä maagillisia toimia että lääketieteellistä hoitoa (Arbøll 2020, 4–8). Mesopotamialaiset eivät erottaneet – niin kuin me nykyään teemme – maagillista toimintaa ja lääketiedettä toisistaan.

Toisen potilaiden kanssa tekemisissä olleen henkilön, asûn, on aiemmin katsottu olleen pelkästään potilaiden kanssa käytännön hoitotyötä tekevä lääkäri. Richard Gabrielin mukaan asû oli kuninkaan alainen, nimenomaan käytännön lääkärityötä tekevä henkilö ja kliinikko, joka toimi Uus-Assyrian valtakunnan aikana erityisesti armeijassa ja huolehti sotilaiden hoitamisesta. Statukseltaan asû oli alempi kuin āšipu . Gabrielin mukaan asȗn ei olisi sallittu suorittaa manauksia eikä muita ”maagillisia” toimia, jotka oli varattu statukseltaan ylemmälle āšipulle. (Gabriel 2012, 91, 94–99.)

Joann Scurlockin ja Burton R. Andersenin tulkinnan mukaan asû vastasi lääkkeiden valmistamisesta, yhdistelemisestä ja antamisesta. Näiden lisäksi asû teki myös kirurgisia toimenpiteitä ja sitoi haavoja. Eikä sotilaiden hoitoa myöskään oltu yksinomaan varattu asûlle, sillä sotilaiden vammojen hoitamiseen näyttää lisäksi osallistuneen selvästi myös āšipu (Scurlock ja Andersen 2005, 6–10).

Assyrologi Troels Bank Arbøllin mukaan näiden kahden lääkärin toimenkuvien erot eivät ole selkeitä. Asûllakin oli ilmeisesti lääkärin toimen ohessa myös ”maagillisia” tehtäviä eikä niitä oltu rajattu vain statukseltaan ylemmälle āšipulle (Arbøll 2020, 6).

Traditionaalisten lääketieteellisten tekstien kopiointi näytteli olennaista osuutta sekä āšipun että asûn koulutuksessa (katso Arbøll 2020; Gabriel 2012, 95). Lääkäreiden on oletettu olleen oppineita, jotka osasivat lukea sumerin- ja akkadinkielisiä nuolenpäätekstejä ja kirjoittaa niitä. Asû saattoi saada ja siirtää tietoa myös suullisesti. Termi asû agasgu, ”oppipoikalääkäri”, viittaa oppipoikajärjestelyyn eli siihen, että joku vanhempi lääkäri siirsi tietoja ja taitoja oppilailleen. (Gabriel 2012, 95; von Weiher 2000, 13.)

Isinin kaupunki Babyloniassa oli parantamisen jumalatar Gulan suojeluksessa, ja se oli Mesopotamian lääketieteellisen oppineisuuden keskus. Kaupungin Gula-jumalattaren temppeli oli kuuluisa lukuisista lääkäreistään ja heidän tarjoamastaan hoidosta. Sairaat tekivät sinne säännöllisesti myös pyhiinvaelluksia saadakseen terveyttä Gulalta ja hänen temppelinsä lääkäreiltä. Temppelin lääkärit antoivat mahdollisesti myös lääketieteellistä opetusta. (Maul 2002, 16.)

Lääkärit hankkivat luonnollisesti lisää tietoa eri vaivoista ja taisteluvammoista omien havaintojensa kautta tehdessään käytännön työtä sotilaiden hoitajana taistelujen aikana. Hoidolliset tekstit, jotka luettelivat tautien oireita ja etiologiaa, näyttävät ohjanneen asûa hänen käytännön työssään (Gabriel 2012, 91).

Mesopotamian lääkäreillä oli käytössään diagnooseja ja prognooseja koskevia tekstejä ja myös hoidollisia ja farmaseuttisia tekstejä. Teksteistä tärkein on ilman muuta diagnoosi-prognoosi-käsikirja, joka oli toimittanut Borsippan hallitsija Adad-apla-iddinan aikana (1068–1047 eKr.) elänyt oppinut Esagil-kin-aplin. Se on koostunut alkuaan 40 savitaulusta, jotka ovat sisältäneet 3 000 hakusanaa. Siihen on koottu tuolloin kaikki saatavilla ollut materiaali. Käsikirjan hakusanoista on säilynyt vähän alle puolet (Heikura 2018, 30–31; Maul 2002, 8–15; von Weiher 2000, 9–13.)

Uus-Assyrian kaudella käyty jatkuva sotiminen tuotti luonnollisesti valtavan määrän hoidettavia potilaita. Taisteluissa saadut haavat usein tulehtuivat ja muodostivat muun muassa märkäpesäkkeitä. Akkadinkielinen termi pehmytkudosten tulehduksille oli samānu (Scurlock ja Andersen 2005, 62).

Lääkärien tietämyksen ja hoidollisen kokemuksen tulehtuneista haavoista on täytynyt olla hyvin laajaa. He epäilemättä tunnistivat samanlaiset merkit ja oireet, kun haava iholla tulehtui esimerkiksi stafylokokki-bakteerien seurauksena aiheuttaen siinä paiseita.

Nuolenpääteksteissä on kuvauksia vatsaan, rintakehään ja raajoihin syntyneistä vammoista. Paljon kuvauksia on säilynyt myös vammoista, jotka olivat seurausta päähän ja kaulaan kohdistuneista iskuista. Näitä olivat ala- ja neliraajahalvaukset, oikean tai vasemman kehon puoliskon osittainen halvaus ja kyvyttömyys puhua. (Scurlock ja Andersen 2005, 62–66, 306–307.)

Jos syntyneistä vammoista tuli komplikaatioita, ne selitettiin jonkin jumalan toimien seurauksiksi. Näitä jumalia olivat Adad, Ištar, Ningirsu ja Bau. Myrskyn jumala Adad liitettiin ukkosilmoihin, raekuuroihin ja tulviin mutta myös sodankäyntiin. Adad oli aiheuttanut kädellään koskettamalla ongelmia, jos vamma oli vasemmalla puolella päätä, kaulassa tai vatsassa. Rakkauden ja sodan jumala Ištar saattoi olla ollut asialla myös pää- ja kaulavammoissa, kuten myös silloin, jos haavat olivat selässä ja vatsassa, lantiossa, käsissä ja alaraajoissa. Tällöin seurauksena saattoi olla kipuja, tulehduksia, verenhukkaa tai mentaalisia ongelmia, jos vammat olivat päässä (Scurlock ja Andersen 2005, 466–470).

Ningirsu ja Bau olivat aviopari, ja he olivat vastuussa neurologisista vammoista. Bauta syytettiin erikseen raajojen halvaantumisista, jotka johtuivat kallovammoista. Bau katsottiin myös syylliseksi, jos kaulavammat tulehtuivat ja johtivat kuolemaan (Scurlock ja Andersen 2005, 470–471).

Haavojen hoidossa ymmärrettiin hyvin puhtauden merkitys. Jo sumerilaisissa teksteissä haavat kehotettiin pesemään huolellisesti ja asettamaan niiden päälle puurohaude, joka sidottiin paikalleen siteillä. Haavat puhdistettiin oluen ja kuuman veden sekoituksella, jota nykyajan lääkäritkin pitävät pätevänä menetelmänä. Tulehdus voitiin myös estää vaihtamalla säännöllisesti likaantuneet kääreet puhtaisiin (Gabriel 2012, 62, 65).

Sumerilaisessa ja babylonialaisessa lääketieteellisessä kirjallisuudessa on runsaasti määräyksiä, jotka koskevat suojautumiskeinoja tauteja levittäviä hyttysiä ja kärpäsiä vastaan. Assyrian lääkärit tiesivät, että monet taudit olivat tarttuvia ja levisivät henkilöstä toiseen aiheuttaen epidemioita (Gabriel 2012, 97–98).

Sotilaiden terveyden ylläpitämisessä ymmärrettiin hygienian merkitystä. Vaikka suoria todisteita ei ole, on todennäköistä, että pysyvissä varuskunnissa oli pesuloita ja käymälöitä sotilaita varten. Näitä on löydetty kuninkaiden palatseista ja säännöllisesti aikakauden hyväosaisten asunnoista. Olisi ollut epätavallista, jos niitä ei olisi ollut sotilaiden varuskunnissa (Gabriel 2012, 97; Roux 1986, 202–205).

Assyriassakaan sotilaat eivät olleet immuuneja taistelujen kauhuille. Assyrian lääkärit tunnistivat selvästi sotilaiden posttraumaattisen stressioireyhtymän. Ajateltiin, että tapettujen vihollisten tai elävältä palaneiden sotilaiden henget vainosivat tappajaa tai palamiskuoleman silminnäkijää ja kummittelivat heidän mielissään. Ne saivat heidät oirehtimaan ja aiheuttivat levottomuutta, painajaisunia tai masennusta (Scurlock ja Andersen 2005, 351, 438).

Kuitenkin vasta kreikkalaiset olivat ensimmäisiä, jotka keksivät traumatisoituneiden sotilaiden hoitamiseksi uuden lääketieteellisen haaran. Syntyi psykiatria, jota voidaan kutsua myös modernissa mielessä psykiatriaksi (Gabriel 2012, 154).

Mesopotamiasta on varmoja tietoja ainakin pääalueen ja raajojen kirurgiasta. Kirurgit puhkoivat neuloilla myös bakteerien aiheuttamia paiseita ja märkärakkuloita. Kirurgiset välineet näyttävät olleen alkeellisia: messinkiveitsiä, spatuloita ja metalliputkia, joilla laskettiin mätää pois usein haavaan kehittyneestä paiseesta. Välineet olivat samoja, joita jo sumerilaiset olivat käyttäneet 2000-luvulla eKr. (Gabriel 2012, 92; Oppenheim 1962, 103; von Weiher 2000, 14–15.)

Assyrialaisten tai sumerilaisten ei perinteisesti ole uskottu suorittaneen ruumiinavauksia. Näin heidän rintaontelon ja muiden sisäelinten tuntemuksensa olisi ollut heikkoa. Ruumiin sisäosien tietämys perustui havaintoihin, joita oltiin tehty uhrieläinten sisäelimistä (von Weiher 2000, 14; Maul 2002, 15–16, Haussperger 1999, 194–).

Āšipun ja asûn kollega oli ennustaja eli bārû, joka suoritti säännöllisesti uhrieläinten leikkelemistä ja tällä tavoin voitiin oppia paljon eläinten anatomiasta. Näin saatettiin saada idea myös ihmisten ruumiinavauksiin, vaikka niistä ei ole nuolenpääteksteissä kuvauksia.

On kuitenkin todennäköistä, että ihmisen anatomiasta saatiin tietoa sotilaiden taisteluissa saamien vammojen kautta. Sekä āšipu ja erityisesti asû osallistuivat sotilaille miekkojen, keihäiden ja erilaisten ammusten synnyttämien vammojen hoitamiseen ja oppivat näin paljonkin ihmisten anatomiasta (Scurlock ja Andersen 2005, luvut 13 ja 14; Gabriel 2012, 96).

Mesopotamialaiset näyttävät tietäneen, että keuhkot olivat yhteydessä hengitykseen ja munuaiset virtsaamiseen. Ruoansulatuksen ja verenkierron toiminnan tuntemuksen on oletettu olleen heikkoa.

Sotilaille ja kaikille potilaille annettavat lääkkeet olivat Mesopotamiassa kasvi- ja eläinpohjaisia aineita tai mineraaleja, usein näiden yhdistelmiä. Kaikkiaan on säilynyt 900 hoidollista savitaulua tai niiden palaa, joista useimmat ovat Uus-Assyrian pääkaupungeista Assurista tai Ninivestä. Lääkkeitä annettiin sekä sisäisesti tai ulkoisesti. Edelliset tarjottiin oluen, viinin, maidon tai veden kera.

Mesopotamialaiset käyttivät myös laastareita ja siteitä, jotka asetettiin haavalle levitetyn lääkeaineen tai puurohauteen päälle. Lääkkeiden antamisen ohessa voitiin tehdä manauksia, suorittaa muita rituaaleja tai antaa potilaalle amuletteja, joiden uskottiin suojaavan häntä (katso Heikura 2018, 32; Maul 2002, 14–15).

Nykyaikana tehdyt tutkimukset viittaavat siihen, että monet jo sumerilaisten käyttämistä lääkeyhdisteistä olivat tehokkaita jopa nykyajan lääketieteen standardeilla arvioituna. Toisen maailmansodan aikana Oxfordin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 166:sta kasviperheestä 28 oli tehokkaita märkäpaiseita ja haavainfektioita aiheuttavaa stafylokokki aureusta, ripulia aiheuttavaa koolibakteeri Escherichia colia tai molempia vastaan. Toisen vuonna 1959 tehdyn tutkimuksen mukaan 2 222 kasviuutteesta 1 362:lla oli jonkinlaista antibioottista vaikutusta (katso Gabriel 2012, 63–64).

Muinaisen maailman taloudet ja armeijat olivat riippuvaisia eläimistä ja niiden lihasvoimasta. Assyrian armeija käytti runsaasti hevosten vetämiä sotavaunuja ja oli historian ensimmäinen sotilasorganisaatio, jossa käytettiin suuria ratsuväkiosastoja. Armeijan huoltokuljetuksissa käytettiin paljon hevosia, muuleja, aaseja ja kameleita.

Kunnollinen eläinten hoito oli näin hyvin tärkeää armeijan toimivuuden kannalta, ja Assyrian armeijassa oli sitä varten myös eläinlääkäreitä. Monia asûn käytössä olleita lääkkeitä ja lääkeyhdisteitä määrättiin ja annettiin myös armeijan eläimille. Eläinlääkärit olivat ilmestyneet armeijoihin jo Sumerin aikana. (Biggs 1969, 98; Gabriel 2012, 98; Majno 1975, 98.)

Assyria oli historian ensimmäinen valtakunta, jonka armeijaan kuului sotilaita hoitava pysyvä lääkärikunta. Tarvetta lääkintäjoukoille oli: valtakunta oli lähes jatkuvassa sotatilassa. Assyrian tuhouduttua 600-luvun lopussa eKr. sen lääkintäjoukotkin katosivat ja vasta roomalaiset keksivät ne uudelleen – 600 vuotta myöhemmin.

•

Lue myös:

Osmanien valtakunnan lääketiede painotti tautien ennaltaehkäisyä, ruokavaliota ja hygieniaa

Terveydenhuolto Rooman armeijassa

Uskonnon kehittyminen historiallisena aikana Lähi-idässä

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!