Augustuksen (30/27 eKr.−14 jKr.) organisoima keisarillinen Rooman armeija oli ehkä historian tehokkain sodankäyntiväline ennen nykyajan armeijoita. Armeijassa oli keisarikaudella 300 000−400 000 miestä ja sen ylläpito tuli valtakunnalle hyvin kalliiksi. Sotilaiden terveyden ylläpito oli tästä syystä erityisen tärkeä asia. 

Augustus perusti sotilaiden hyvinvoinnista huolehtimaan terveydenhuolto-organisaation, joka vaikuttaa varuskuntasairaaloineen ja hyvin koulutettuine henkilökuntineen hämmästyttävän nykyaikaiselta. Useimmat sen lääkäreistä olivat taustaltaan kreikkalaisia, sillä he sovelsivat ajan parhaimpia hoitomenetelmiä.

Image

Rooman keisarillinen armeija koostui vapaaehtoisista ammattisotilaista. Sotilaiden määräksi on arvioitu Augustuksen aikana kaikkiaan noin 300 000 miestä, toisella vuosisadalla 400 000 ja 200-luvun alussa 450 000–500 000 miestä. Rooman valtakunnan väestön määräksi on arvioitu noin 50−80 miljoonaa. Armeijaan kuului siis alle prosentti sen väestöstä (ks. Birley 1981, 39; Garnsey ja Saller 1987, 88; Wilmanns 1995, 35−36).

Armeijan ylläpito oli erittäin kallista. On arvioitu, että jopa kolme neljäsosaa valtion budjetista meni armeijalle; rahaveroista puolet sotilaille palkkoina, lahjoituksina ja erorahoina (ks. Heikura 2015, 28; Garnsey ja Saller 1987, 96). Augustus perusti sotilaiden tarpeisiin oman eläkerahaston.

Nimenomaan armeijan kalleus ajoi hänet perustamaan sotilaiden terveyden ylläpitoa varten oman terveydenhuollon, jonka tarkoitus oli minimoida arvokkaiden inhimillisten resurssien eli sotilaiden turhat kuolemat, vammautumiset ja ylläpitämään heidän terveyttään varuskunnissa sekä ehkäisemään tarvetta värvätä uusia sotilaita sairaiden tilalle (Israelovich 2015, 93).

Taloudellisen tekijän lisäksi toinenkin seikka vaikutti armeijan terveydenhuollon perustamiseen. Valtion huipulla valtaa pitävän Rooman keisarin rooli on käsitettävä patronukseksi, eräänlaiseksi suojelijaksi, eikä puolueettomaksi hallintomieheksi. Keisarin myöntämät virat, arvot, kansalaisuudet, lahjat ynnä muut olivat hänen henkilökohtaisia suosionosoituksiaan ja välineitä patronus−klientti-vaihtosuhteessa, joista odotettiin vastavuoroisesti kiitollisuutta, joka näkyi lojaalisuutena ja esimerkiksi testamentteina keisarin hyväksi (Keisari patronuksena, ks. Millar 1977, 275−; Saller 1982, 70−72; Garnsey ja Saller 1987, 149−150).

Rooman keisari oli myös sotilailleen patronus, jonka velvollisuutena oli huolehtia sotilaistaan ja heidän hyvinvoinnistaan sekä odottaa heiltä vastavuoroisesti lojaalisuutta. Sotilaat vannoivat valan yksinomaan keisarille ja olivat kuuliaisia vain hänelle.

Rooman armeijan sotilaiden terveydenhuollon kehittyneisyyttä osoittavat linnoitettujen sotilasleirien sairaalat, joita kutsuttiin termillä valetudinaria. Näistä ensimmäinen sijaitsi vuosina 7/5 eKr.−9 jKr. Lippe-joen varrella Halternin leirissä (Wilmanns 1995, 61−62). Linnoitus hylättiin germaanien kapinan vuoksi vuonna 9. Rakenteeltaan samanlaisia sairaaloita rakennettiin tämän jälkeen ilmeisesti kaikkiin roomalaisiin linnoitettuihin sotilasleireihin ja niitä tunnetaan arkeologisten kaivausten perusteella lukuisia.

Kansalaisista värvättyjen legioonien (cives Romani) ja muukalaisista (peregrini) koottujen apujoukkojen linnoitusten ja linnakkeiden sairaaloita ei ollut tarkoitettu ensisijassa haavoittuneiden sotilaiden hoitoa varten. Linnoitukset sijaitsivat kaukana mahdollisista taistelupaikoista. Taisteluihin joutuneiden sotilaiden hoito tapahtui taistelukenttien läheisyyteen sijoitetuissa teltoissa. Linnoitettujen sotilasleirien sairaaloissa hoidettiin ensisijassa rauhan aikana sairastuneita tai harjoituksissa tai muuten loukkaantuneita potilaita. Ajan käsitysten mukaisesti leirejä ei saanut rakentaa soiden eikä kosteikkojen läheisyyteen sairauksien tartuntariskin takia.

Roomalaisten sotilassairaaloissa noudatettiin koko valtakunnan alueella kaikille sairaaloille yhdenmukaista kaavaa ja järjestelyä. Parhaimmillaan tämä näkyy keisari Neron (hallitsi vuosina 54−68) kahdelle legioonalle rakennuttaman Xantenin (Vetera) legioonaleirin sotilassairaalassa mutta myös Neussin (Novaesium) legioonaleirin sairaalassa. Suunnilleen samanlaista järjestelyä sovellettiin näitä pienemmissä Künzigin (Quintana) ja noin vuonna 83 rakennetussa Fendochin (Skotlannissa) apujoukkojen linnakkeiden sairaaloissa.

Varsinaisten potilaiden vastaanotto- ja leikkausosastojen lisäksi sairaaloissa oli tavallisesti myös kylpylä, käymälä, keittiö, ruumishuone, varastohuoneita sekä potilasosastoja sijoitettuna neliön muotoon keskellä olevan aukion ympärillä. Potilasosastot oli sijoitettu pareittain tai kolmittain pitkin näitä osastosiipiä. Kutakin kenturiaa, eli sadan miehen vahvuista yksikköä varten oli varattu ilmeisesti yksi osasto. Siivet ympäröivät sairaalan keskellä olevaa aukiota. Sairaala oli yleensä sijoitettu linnoituksen hiljaisimmaksi katsottuun osaan, esikuntarakennuksen taakse.

On laskettu, että Neussin leirin sairaala, joka oli kooltaan 50×90 metriä, pystyi sijoittamaan potilashuoneisiin 260 miestä eli noin neljä prosenttia legioonan vahvuudesta (Wilmanns 1995, 105), ja suurempi Veteran leirin sairaala tätäkin enemmän (ks. Davies 1989, 222−223).
 

Image

Fendochin tuhannen miehen apujoukkojen linnakkeen sairaalassa potilaosastoja oli kymmenen eli yksi potilasosasto kutakin 100 miehen kenturiaa varten (Davies 1989, 224). Sairaala pystyi ottamaan näihin viisi prosenttia yksikön miesvahvuudesta, mutta määrä voitiin helposti kaksinkertaistaa ottamalla käyttöön käytävät ja muut sairaalan huoneet (Jackson 1988, 136).

Sairaaloiden järjestelyn esikuvana oli ilmeisesti Julius Caesarin (100−44 eKr.) Gallian sotaretkillä käyttämä kenttäsairaala, jossa teltat sijoitettiin aukion ympärille neliön muotoon (Jackson 1988, 134).

Legioonien leirien sairaaloiden (kuten kaiken muunkin leirin toiminnan) johdossa oli leirin prefekti, joka oli legioonan legaatin jäkeen arvoltaan leirin kolmanneksi korkein upseeri, yleensä entinen kenturio, eli kenturiaa komentanut upseeri. Käytännössä sairaaloiden johto oli siirretty alemmalle upseerille, optio valetudinariille, joka huolehti sairaalan hallinnosta ja lääkkeiden hankinnasta ja potilaiden ruokahuollosta.

Lähteistä voidaan päätellä, että armeijan potilaiden hoidosta huolehtivat yleensä kreikkalaistaustaiset ja Rooman kansalaisuuden saaneet lääkärit (medici), lääkintämiehet (capsarii) sekä Pohjois-Afrikan varuskunnissa käärmeiden ja skorpionien pistoihin erikoistuneet lääkintämiehet (marsi). Capsarius-nimi johtuu laukkua tarkoittavasta sanasta capsa, jossa sairaanhoitaja kantoi siteitään ja lääkkeitään. Eläinten, hevosten ja muulien, hoitamista varten olivat myös omat lääkärit (veterinarii), ja hoitajat (pequarii). Sairaanhoitohenkilökunta oli vapautettu kaikesta muusta palveluksesta varuskunnissa (Davies 1989, 212−215; Wilmanns 1995, 117−126).

Lääkärien uran huippu oli medicus ordinarius -arvo. Teknisesti ottaen lääkäri oli tällöin kenturion arvoinen ja pääsi nauttimaan samantasoisesta palkasta ja samoista oikeuksista kuin kenturio (Wilmanns 1995, 101; Davies 189, 214).

Juliane Wilmanns on arvioinut, että koko Rooman armeijassa (arvion pohjana 400 000 miestä) lääkärien virkoja oli täytettävänä teoriassa 800. Käytännössä tarvetta oli vähintään 500−600:lle, kutakin 500 miestä kohden oli yksi lääkäri (Wilmanns 195, 70).

Mistä armeija sai lääkärinsä? Koska Rooman armeija tarjosi hyvät edut – Rooman kansalaisuuden, sotilaan statuksen, varman toimeentulon, hyvät ylenemismahdollisuudet sekä tilaisuuden harjoittaa ammattia – jo koulutuksen saaneita lääkäreitä voitiin saada ryhtymään sotilaslääkäreiksi. Toinen keino oli kouluttaa lääkäri armeijan sisällä, jolloin kokenut vanhempi lääkäri koulutti lääkintämiehiä (capsarii tai marsi) lääkäreiksi. Kolmas tapa oli palkata sopimuslääkäreitä ulkopuolelta lyhyemmäksi aikaa (Wilmanns 1995, 70-74).

Armeijan ulkopuolelta värvättävät lääkärit hankkivat antiikin aikana koulutuksensa lähinnä lääkäri−oppipoika-järjestelyn kautta. Opinnot alkoivat noin 15-vuotiaana ja kestivät keskimäärin 5−6 vuotta. 

Koska Rooman yhteiskunnassa ei ollut olemassa päättökoetta eikä koulutuksen suorittamisesta kertovaa todistusta eikä usein pätevyydestä kertovaa kokemustakaan (tulevat lääkärit olivat vielä nuoria), värväyksen suorittavilla legioonien komentajilla ei ollut nykyaikaan verrattavia mahdollisuuksia saada selkoa lääkärien pätevyydestä. Tätä tilannetta korjasi päteväksi tunnetun opettajan tai muun lääkärin kirjoittama suosituskirje, joka tosin saattoi olla subjektiivinen ja rahalla hankittu (Wilmanns 1995, 127−129).

Antiikin kirjallisista lähteistä ja piirtokirjoituksista on tunnistettavissa lukuisia sotilasleirien sairaaloissa toimineita sotilaslääkäreitä. Juliane Wilmanns on koonnut kenttäarmeijan, Roomaan sijoitetun pretoriaanikaartin, kaupunkien poliisivoimien ja laivaston lääkäreitä ja muuta lääkintähenkilökuntaa koskevan prosopografian aikaväliltä 30 eKr.−284 jKr. Luettelossa on satakunta henkilöä uratietoineen. Lääkäreitä luettelossa on kaikkiaan 40. Loput ovat ovat muuta henkilökuntaa.

Kirjassaan Patients and Healers in the High Roman Empire Ido Israelovich (2015) on korostanut, että Rooman armeijan sotilasleirit olivat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Tämä mahdollisti nopean ja jatkuvan lääketieteellisten ideoiden ja käytäntöjen sekä lääketietämyksen siirron valtakunnan sisällä (Israelovich 2015, 87). Lääkärit oppivat myös tuntemaan eri alueilla ennen tuntemattomia vaivoja ja lääkekasveja (Plin. NH 25, 20−21). 

Lisäksi käytetty lääketiede oli yhtenäistä: keisarillinen hallinto määräsi, että sen oli oltava kreikkalaista. Kreikkalaisten saavutukset lääketieteessä hallitsivat. Lääkärit olivat taustaltaan kreikkalaisia tai heiltä oppinsa saaneita roomalaisia. Niin kutsutuista hippokraattisista kirjoituksista erityisesti tutkielma Ilmoista, vesistä ja paikoista oli merkittävä. Sen perusteella roomalaiset komentajat pystyivät rakentamaan varuskuntansa terveellisiksi katsottuihin paikkoihin ja välttelemään epäterveellisiä paikkoja, kuten soita ja  kosteikkoja (Ks. Israelovich 2015, 90−9, 109; Craik 2015, 7−12). Rooman armeija levitti tehokkaasti kreikkalaisperäistä lääketiedettä valtaamilleen alueille.

Armeijan lääkärit ja hoitohenkilökunta olivat hyvin koulutettuja ja asiansa osaavia. Haavoittuneille antoivat ensiavun lääkintämiehet ja haavansitojat. Keisari Tiberiuksen (14−37) aikana noin vuoden 30 tienoilla kirjoittaneen Aulus Cornelius Celsuksen kirjoitusten lääketieteellinen osa De Medicina kertoo lääkärien korkeasta osaamistasosta, haavojen käsittelystä ja hoidosta, nuolten ja muiden ammusten poistosta kehosta sekä raajojen amputoinnista (Celsus, De Medicina 5,26,21−24; 7,5,1−7; 7,33,1−2; Davies 1989, 215−218, 231−236). On huomattavaa, että samanlaista Celsuksen kuvailemaa amputointimenetelmää käytettiin yhä vielä ensimmäisen maailmansodan aikanakin (Davies 1989, 217−218).

Vaikka vaikeimpien vammojen leikkausten paranemisenennuste oli varmasti huono, useimmat taisteluvammat olivat miekkojen, keihäiden ja tikarien aiheuttamia lihashaavoja ja toipuminen niistä oli paljon parempaa. Monissa vammoissa, joissa uhkana oli kuolio, jouduttiin kuitenkin tekemään amputaatio (Israelovich 2015, 96).

Arkeologiset kaivaukset ovat tuottaneet Neussin sotilasairaalasta hienon kokoelman kirurgisia instrumentteja, kirurgin leikkausveitsiä ja pihtejä, erilaisia koetintyyppejä, spatulan, pinsetit ja monia muita välineitä. Myös Aquincumin (nykyisen Budapestin) legioonan sairaalasta on tehty merkittäviä löytöjä käytetyistä välineistä ja lääkeaineista, muiden muassa kirurgin pihtejä, sakset ja hampaanpoistopihdit. Saalburgista on löytynyt muun muassa verisuonien puristin, klipsi (Ks. Davies 1989, 217−218).

Mitään leikkauskivun riittävän luotettavasti ja täydellisesti poistavaa anestesiaa ei antiikin lääkärien tiedossa ollut. Jonkinlainen puudutus saatiin sisäisesti nautittuna oopiumilla ja väkevällä viinillä. Paikallispuudutteena käytettiin memphiskivestä jauhettua pulveria etikan kanssa. Se aiheutti niin voimakkaan turvotuksen, että leikkauskipu ei tuntunut kunnolla. Muitakin kipua lievittäviä aineita tunnettiin, esimerkiksi jääsohjolla saatiin aikaan lyhytaikainen paikallispuudutus (Rintala 2004, 124−125).

Farmakologiset teokset osoittavat, että hyvien yhteyksien vuoksi lääkärien käytössä oli lääkkeitä eri puolilta Rooman valtakuntaa. Ensimmäisellä vuosisadalla eläneen Scribonius Larguksen lyhyt teos Compositiones (Lääkemääräyksiä) sisältää 249 kasvia, 45 mineraalia ja 36 eläimistä peräisin ollutta valmistetta. Pedanios Dioskorideksen (noin 40−80) De materia medica -teoksen viisi kirjaa sisältävät kuvauksia jopa 700 lääkekasvista ja teos sisältää tiedot kaikista hänen aikanaan tunnetuista yrteistä ja lääkekasveista (ks. Israelovich 2015, 101).
 

Image

Neussin legioonaleirin sairaalan jäännöksistä on myös löydetty muutamia lääkekasveja, joita ajan lääkärit suosittelivat hoidoissaan. Näitä olivat kaunokki, jota käytettiin haavojen ja silmävaivojen hoidossa ja vasta-aineena käärmeiden puremissa, ja sarviapila, jota käytettiin peräruiskeena ja puurohauteena. Ratamoa (Plantago) käytettiin taasen verenvuotoa ja punatautia vastaan, hullukaalia unilääkkeenä (Davies 1989, 218). Monet antiikin ajan lääkkeet olivat kemialliselta koostumukseltaan pohjimmiltaan samoja kuin nykyään (Davies 1989, 218; ks. arvio antiikin lääkkeistä, Klinge 2004, 160−217). Aquincumin arkeologisissa kaivauksissa on löydetty useita valtavia 678 litran vetoisia säiliöitä, joissa on säilytetty legio II Adiutrixin sairaalalle tarkoitettua lääkeviiniä (Davies 1989, 219).

Roomalaiset ymmärsivät, että sotilaat pysyisivät terveenä tasapainoisella ruokavaliolla. Perusruokien, viljan, laardin, juuston ja viinin lisäksi sotilaat saivat lihaa ja vihanneksia sekä oliiviöljyä. Armeijan leipä oli kokoviljaleipää, jonka ravintoarvo oli suuri, erityisesti vitamiini B₁:n takia (Davies 1989, 226−227). Sotilaat laittoivat ruokansa itse, mutta sairaaloissa heidän ruokansa valmistettiin keittiössä.

Haavoittuneiden ja sairaiden hoitotehtävän lisäksi armeijan lääkärit vaikuttivat keskeisesti siihen, keitä Rooman armeijaan värvättiin. He myös voivat vapauttaa vammautuneet ja vakavasti sairastuneet palveluksesta kesken palveluajan. Vapautetut saivat erotessaan samat edut kuin täysin palvelleet sotilaatkin.

Armeijaan värvättävä alistettiin perinpohjaiselle lääkärintarkastukselle. Sotilaaksi aikovan oli läpäistävä tiukat kriteerit ennen kuin hän sai hyväksynnän, jonka jälkeen hän pääsi johonkin joukko-osastoon alokkaaksi. Vasta vähintään neljä kuukautta kestäneen alokaskoulutuksen jälkeen hänet voitiin kirjata armeijan luetteloihin sotilaana.
 

Image

Näistä värväykseen liittyneistä kriteereistä on tehnyt selkoa erityisesti 300-luvun lopulla Epitoma rei militaris -teoksen kirjoittanut Vegetius mutta tietoja on myös muissa lähteissä. Ihanteellinen rekryytti oli noin 17−23 vuotta vanha (yli 35 vuotiaita ei haluttu) ja vähintään noin 173−178 senttimetriä pitkä (Vegetius 1,5; Suet. Nero 19,2). Hänellä tuli olla leveä rintakehä, lihaksikkaat hartiat, vahvat kädet ja pitkät sormet. Rekryytin tuli olla mieluummin maalainen kuin kaupunkilainen ja peräisin ruumiillista työtä harjoittaneista ammateista. Huono näkö, kuten kaihi, oli merkittävä este hyväksynnän saaamisessa. Pituusvaatimuksista jouduttiin tosin myöhäisantiikin aikana tinkimään, Codex Theodosianuksen erään lain mukaan se oli vuonna 367 noin 165 senttimetriä (Cod. Theod. 7,13,3).

Parhaimmat rekryytit erotti kasvoista ja vartalon ryhdistä. Tämä heijasteli ajan käsityksiä ihmisen luonteesta, se näkyi hänen ruumiinsa rakenteesta (Ks. Israelovich 2015, 89). Värväyksessä hyvin tärkeinä pidettiin myös hyviä moraalisia ominaisuuksia, kuten ahkeruutta, kunniallisuutta ja vaatimattomuutta (Davies 1989, 6).

Vegetiuksen mukaan pohjoisilta, viileämmiltä seuduilta kotoisin olevat miehet olivat parempia sotilaita kuin kuumilta alueilta kotoisin olevat miehet. Vaikka eteläiset miehet olivat älykkäämpiä, heillä oli vähemmän verta kehossaan. Pohjoisesta tulevilla oli sitä enemmän ja he olivat siksi ylenkatseellisia haavojaan ja kuolemaansa kohtaan (Vegetius 1,2; Israelovich 2015, 90). Vegetiuksen lääketieteelliset, antropologiset ja ympäristönäkemykset heijastelivat aikakauden käsityksiä ja ne olivat syvään juurtuneita antiikin ajan maailmassa.

Roomalaisen ajan lähteissä ei ole valituksia siitä, että armeijan tarjoama hoito olisi ollut huonoa tai että siinä olisi ollut puutteita. Tämä viittaa siihen, että armeijan lääkärit ja henkilökunta olivat – silloisen lääketieteellisen tietämyksen puitteissa – pätevää väkeä (Wilmanns 2015, 132).

Rooman varuskuntasairaaloista ei ole pitäviä lähdetietoja vuoden 250 jälkeiseltä ajalta (Israelovich 2015, 103). Siitä, tuhottiinko sairaaloita tällä sotien täyttämällä levottomalla kolmannella vuosisadalla vai lakkasivatko ne toimimasta rahanpuutteen takia, ei voida sanoa mitään. 

Lähteet vaikenevat myös 300-luvulla Rooman armeijan sairaanhoitolaitoksesta. Tosin Lauriacumin (Lorch bei Enns Itävallassa) legioonavaruskunnassa ollut valetudinarium näyttää olleen toiminnassa vielä 300-luvullakin. Lisäksi historioitsija Ammianus Marcellinuksella (n. 330−395) on maininta entisestä armeijan kirurgista 300-luvun puolivälissä (Amm. 16,6,2). Lähteiden puuttumisen takia ei ole myöskään pitävää näyttöä siitä, toimivatko varuskuntasairaalat esikuvina kristillisille myöhäisantiikin ja bysanttilaisille sairaaloille (Wilmanns 1995, 136−137).

•

Artikkelin pääkuva: Moderni tulkinta roomalaisista sotilaista. Kuva vuodelta 2019. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

•

Lue myös:

Roomalaisten joukkojen katastrofi Germaniassa – Käytiinkö ratkaiseva taistelu Teutoburgin metsässä?

Kiista kupan alkuperästä yhä ratkaisematta

Täältäkö musta surma sai alkunsa? Uudet todisteet osoittavat vanhalle hautausmaalle Keski-Aasiassa