Eettinen uupumus on myös tieteen ongelma
Eettinen uupumus on myös tieteen ongelma
Keskustelu tutkijoiden neutraaliuden vaatimuksesta pulpahtaa aina silloin tällöin pinnalle. Nyttemmin alkaa olla hyväksyttävää sanoa, että tutkijallakin saa olla arvoja, jotka ohjaavat hänen toimintaansa. Tutkimuksen tekemistä puolestaan ohjaa tutkijan ammattietiikka.
Ristiriita tutkijan omien arvojen ja ammattietiikan välillä on näennäinen: tunnistan ainakin itsestäni, että arvomaailmani ohjaa minut määrätynlaisten yhteiskunnallisten teemojen pariin. Tutkijan ammattietiikka taas pitää huolen siitä, että pyrin katsomaan kutakin ilmiötä mahdollisimman monenlaisten lasien läpi.
Kriittisesti vapaaseen tutkimukseen suhtautuvat poliittiset tahot monesti olettavat tutkijan arvomaailman ohjaavan hänen työtään ja tutkijan etiikan olevan toissijaista. Epäilyt tutkimuksen tarkoitushakuisuudesta pulpahtavat esille säännöllisesti, kun vaikkapa Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan rahoituspäätökset julkistetaan.
Politiikantutkija Timo R. Stewart on useaan otteeseen todennut, että tutkijalla on suorastaan eettinen velvollisuus tutkimuksensa pohjalta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Lähi-itää tutkineen Stewartin aiheet ovat tyypillisesti sellaisia, että kun hän avaa tutkimuksensa tuloksia suurelle yleisölle, ne usein kuitataan ideologisina.
Vaikka tutkijalle omien arvojen ja tutkijan etiikan yhteensovittaminen ei välttämättä tuota hankaluuksia, tilanne saattaa ulkopuoliselle näyttää toisenlaiselta. Mutta voiko tutkija kuitenkaan aina edes toimia oman arvomaailmansa pohjalta? Kuinka usein hänen pitää vain ottaa annettuna se, mitä työnantaja päättää?
Tieteen vapauden ja tutkijan vastuun klassisena esimerkkinä on usein käytetty atomipommin rakentamiseen osallistuneita tutkijoita, jotka joutuivat näkemään tutkimuksensa tulokset siviilikohteiden massatuhona. Esimerkkien ei kuitenkaan tarvitse olla näinkään rajuja.
Olin toukokuun alussa viikon verran ammatillisessa kuntoutuksessa. Samantapaista työtä tekevien, mutta eri tieteenaloilla toimivien kollegojen kanssa päästiin yllättävän nopeasti asian ytimeen: monet meistä kokevat jatkuvasti ristiriitaa omien arvojemme ja työnantajamme toimien välillä.
Puhutaan eettisestä uupumuksesta, kun omat arvot törmäävät toimintaan, joka on niiden vastaista. Yliopistoissa tämä voi tarkoittaa osallistumista tutkimushankkeisiin, jotka tutkija kokee epäeettisenä, tai yliopistolliseen yhteiskunnallisen vaikuttamisen toimintaan, joka ei vastaa omaa arvomaailmaa.
Kuntoutusjaksolla keskusteluamme ohjannut työpsykologi antoi hyvän nyrkkisäännön: kun yleisesti ottaen mietit, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, niin mieti samalla, mihin käytät aikaasi ja rahaasi. Samaa voisi miettiä yliopistojen kohdalla. Mihin me tutkijoina tai yliopistot tutkimusinstituutioina käytämme aikaamme ja muita resurssejamme?
Tapaamme kauhistella sitä nopeaa kehitystä, jolla akateemista vapautta on rajoitettu viime vuosina vaikkapa Unkarissa tai Yhdysvalloissa. Erilaiset demokratiavastaiset liikkeet ahtauttavat myös tutkimuksen ja tieteenteon tiloja. Kotimaiset yliopistot korostavat arvoinaan vapautta ja kriittisyyttä, mutta voidaan kysyä, käyttävätkö ne kuitenkaan aikaansa ja rahaansa niiden mukaisesti.
Professori Teivo Teivainen on nimennyt Suomen ulkopolitiikkaa ohjaavan ”arvopohjaisen realismin” sievisteleväksi realismiksi, jossa omista arvoista tingitään, ettei suututeta tärkeitä kumppaneita. Suomalaiset yliopistot ovat menossa samaan suuntaan, kun niiden kriittisyyttä, avoimuutta, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä koskevat arvot toiminnallistuvat kestävyystavoitteiden vesittämiseen taloussyistä tai tutkimusyhteistyön tekemiseen kansanmurhaan osallistuvien yliopistojen kanssa.
Eettistä uupumusta saa nyky-yliopistossa aikaan muillakin tavoin kuin atomipommin rakennuspuuhilla.
•
Lue myös:
Onko tieteessä aikaa ja tilaa oivaltamiselle?
•
Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!
Uusia aiheita
