Biologi Sonja Koski (1973–2025) menehtyi vain 51-vuotiaana. Hän ehti tarkistaa viimeiseksi jääneen kirjansa Simpanssi sisällämme painovedoksen, mutta painettua teosta hän ei ehtinyt nähdä. Julkaisulle on ollut tarvetta, koska apinoista kertovaa yleistajuista, tieteellistä ja suomenkielistä kirjallisuutta ei ole ollut juuri saatavilla.

Koski kertoo, että hänen suhteensa simpansseihin syntyi eläintarhassa. Hän omistautui niille jo tehdessään pro gradu -tutkielmaansa ja kertoo hauskasti gradunsa vaikeuksista Sumatran viidakossa. Hän kuvailee myös haasteita jatko-opintojensa rahoittamisessa, mihin moni tutkijan urasta haaveileva voi samaistua.

Kirjan kieli on hyvää, vaikka sivuilla onkin jedimestarin erikoisia eli hassuja sanajärjestyksiä. Monista tutkimustavoista kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti ja selväsanaisesti. Koski johdattelee lukijan jokaiseen lukuun kertomalla muutamalla sivulla seuraavan luvun aiheesta omakohtaisin tai tutkimuksellisin kokemuksin. Hän popularisoi tieteentekoa innostavasti.

Simpanssit ja bonobot elävät erittäin uhanalaisina erilaisissa Saharan eteläpuolisen Afrikan metsissä. Simpanssit jakautuvat läntiseen, Nigeria-Kamerunin, Keski-Afrikan ja itäiseen alalajiin. Simpanssien populaatiot elävät toisistaan eristyneinä. Bonobojen tutkiminen on taas ollut vaikeaa, sillä ne elävät poliittisesti epävakaassa Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Simpanssit nukkuvat ja elelevät puissa mutta siirtyvät alueelta toiselle maassa. Niiden pitkät ja vahvat sormet yhdistyvät lihaksikkaisiin eturaajoihin. Naaraat aloittavat synnyttämisen 13–15 vuoden iässä vaihdettuaan laumaa. Alfaurosten poikasia on laumoissa 11–70 prosenttia. Naaraat elävät uroksia pidempään, noin 50-vuotiaiksi.

Kaikkiruokaisille simpansseille maistuvat erityisesti kypsät hedelmät. Lehtevät maakasvit, juurakot, hyönteiset, hunaja, ravut, pähkinät ja siemenet kelpaavat myös. Simpanssit saalistavat joukolla pienempiä apinoita.

Simpanssit elävät 10–100 jäsenen laumoissa ja pysyttelevät samalla elinalueella koko aikuisikänsä. Urokset ovat naaraita sosiaalisempia, kun naaraiden sosiaalisuuden aste vaihtelee. Yksilösuhteita määrittelevät vaihdetut palvelukset, rauhanomaisuus tai sen puute ja ennustettavuus. Ystävät tukevat toisiaan yhteenotoissa. Vallanvaihdoissa liittolaisuudet ovat tärkeitä, ja simpansseilla on käytössään sovintomenettelyjä.

Bonobon aiempi nimitys oli kääpiösimpanssi. Se oli harhaanjohtava, koska bonobot ovat sirompia mutta kooltaan ja muilta ominaisuuksiltaan simpanssien kaltaisia. Bonobot tosin metsästävät antilooppeja, ja niiden sosiaaliset tavat eroavat simpansseista. Bonoboja johtaa matriarkka eli vanhempi naaras, ja uroksilla ei ole vihamielistä käyttäytymistä naaraita kohtaan.

Simpanssit ovat lähempänä nykyihmisiä kuin gorilloja. Simpanssit ovat eriytyneet ihmisistä noin 6–7 miljoonaa vuotta sitten, ja Homo sapiens -lajimme on muodostunut noin 2 miljoonaa vuotta sitten. Mielenkiintoista on, että 70 000 vuotta sitten on elänyt jopa kuusi eri Homo-suvun ihmislajia samaan aikaan.

Onko ihmistä ohjannut kilpailu ja itsekkyys vai yhteistyö ja hyväntahtoisuus? Ennen maanviljelyä ravinto hankittiin ja jaettiin yhdessä. Tämän seurauksena hierarkiamme olivat matalampia kuin simpansseilla ja bonoboilla. Koski esittää, että ihmisillä on synnynnäinen taipumus yhteistyöhön. Toiset tutkijat uskovat sotaisuuden olleen ihmislajin ominaisuus vuosimiljoonia, ja toiset uskovat sen lisääntyneen vasta 12 000 vuotta sitten asukastiheyden kasvun myötä.

Toisin kuin bonobot simpanssit käyvät laumojen välisiä sotia raadellen vieraiden urosten lisääntymiselimiä. Simpanssit hyötyvät tästä, koska ne saavat toisten laumojen reviirien voimavarat käyttöönsä. Ne myös partioivat reviiriensä rajoilla ja tekevät tiedusteluretkiä toisten reviireille. Simpanssit hyökkäävät aikuisten urosten voimin, kun ne havaitsevat itsellään ylivoiman.

Bonoboilla on havaittu ystävällisiä naapurikohtaamisia. Niillä on moninkertaisesti serotoniinireseptoreita verrattuna simpansseihin, mikä voi selittää sitä, että ne hallitsevat vihamielisiä reaktioitaan paremmin. Toisaalta bonoboilla on simpansseja enemmän resursseja reviireillään, sillä niiden ei tarvitse kilpailla gorillojen kanssa niin kuin simpanssien.

Koski toivoo, että kohtelisimme toisia lajeja nykyistä paremmin. Hänen mukaansa suojelun perusta on luonnontieteellisessä tiedossa. Kirjoittajan maailmankuvassa muut lajit ovat samanarvoisia ja yhtä erityisiä sekä tärkeitä.

Tutkijat kiistelevät siitä, onko muilla kuin ihmisillä kykyä myötäelämiseen eli empatiaan. Koski esittelee erilaisia empatian määritelmiä tunnetartuntaa korostaen. Hän käy läpi kattavasti myös myötäelämisen hyötyjä ja haittoja.

Simpansseilla on kulttuuria, koska laumojen käyttäytymiseroja ei voida selittää perintö- ja ympäristötekijöillä. Kulttuuri määritellään eläintieteessä ryhmälle tyypillisenä jäsentensä jakamana käyttäytymisenä, joka on opittu ja ylläpidetty sosiaalisin keinoin. Hauskana esimerkkinä yhden lauman jäsen laittoi korvaansa korren ja pian muu lauma seurasi perässä. Käytöksen omaksumiseen vaikuttaa esimerkin asema lauman hierarkiassa.

Kulttuuriin liittyy myös työkalujen käyttö. Simpanssit käyttävät työkaluja, kuten termiittien ongintaan tarkoitettua kortta. Jotkut laumat pureskelevat korren sudiksi, jotta termiittejä saataisiin pyydystettyä tehokkaammin. Työkalujen ja ravinnon käyttö opitaan laumassa. Bonoboilla ei ole samanlaista synnynnäistä kiinnostusta esineisiin ja tekniikkaan kuin simpansseilla.

Simpanssit tai bonobot eivät Kosken mukaan opeta toisiaan. Niillä ei ole myöskään kieltä tiedon siirtämiseen. Tässä onkin mielenkiintoista huomata Kosken pedagoginen lähestymiskulma. Onko se vain tallettavaa kasvatusta? Eikö oppimisessa olekaan kyse matkimisesta eli apinoinnista?

Monilla sosiaalisilla eläimillä, kuten ihmisillä, on kokoaan suuremmat aivot, joiden on arveltu kehittyneen sosiaalisuuden myötä. Aivot vievät hirveästi energiaa, joten niiden koosta on pystytty päättelemään kullekin lajille ominainen lauman koko. Esimerkiksi ihmisellä sen on arvioitu olevan noin 150 jäsentä. Aivojen kokoon on vaikuttanut myös muun muassa lihan ja kypsennetyn ruuan syöminen.

Ihmisen erottavin tekijä verrattuna lähisukulaisiimme on yhteistyölisääntyminen eli kaikkien lauman jäsenten osallistuminen poikasten hoivaamiseen. Tätä esiintyy kynsiapinoilla, kuten marmoseteilla, mutta ei simpansseilla ja bonoboilla. Useampi hoitaja edistää poikasten selviytymistä. Jos poikasia hoivataan ja ruokitaan yhdessä, ruuan jakamisen halu kasvaa koko laumalla.

Ihmislauma valvoo käyttäytymistä kollektiivisesti, mikä voi olla suuremman ryhmäkoon ansiota. Simpansseilla ja bonoboilla rangaistukset ovat jäsentenvälisiä, mutta tutkijat ovat saaneet viitteitä, että oman lauman poikasten tappaminen herättää moraalin kaltaista toimintaa.

Monet tutkijat ajattelevat, että yhteistyölisääntyminen on mahdollistanut kielen kehittymisen. Toiset tutkijat ajattelevat metsästyksen ja saaliinjaon vaikuttaneen kielen kehitykseen. Jotkut ajattelevat ihmisen kesyyntymisen vaikuttaneen asiaan. Kirjassa kesyyntymistä ei pidetä uskottavana, koska kulttuuriset tavat ja taidot kerrostuivat jo ennen nykyihmistä. Koski toteaa juuri sosiaalisen kerrostumisen (vai kasautumisen?) olevan ihmistä määrittävä. Siksi kahtiajako biologian ja kulttuurin välillä on tarpeeton.

Uuden tutkimuksen aloittaminen on aina hyppy tuntemattomaan. Kirjoittaja korostaa sitä, miten vähän me tiedämme, mutta tiede korjaa itseään ja menee eteenpäin. Hän jopa toivoo kirjansa vanhenemista viidessä vuodessa, mutta unohdammeko vanhan tiedon, jos omaksumme uutta liian nopeasti?

Tiedon vanhenemisen haasteita Koski ei valitettavasti käsittele kirjassaan.

• 

Lue myös:

Ilman radikaalia maailmankuvan muutosta ekologinen kriisi jää ratkaisematta, väittää Christine Webb

Kaikkein pienimmistä nisällisistä

Paleontologian outoa varhaishistoriaa – Robert Plotin ja Scrotum Humanumin tapaus