Dosentti Martti Leiwo ja yliopistonlehtori Minna Seppänen ovat toimittaneet kirjan Latinan kielen historia. Siinä he pyrkivät yhdessä kirjoittajien kanssa tarkastelemaan latinan kielen historiallista kehitystä, avaamaan kielten käyttäjien historiaa sekä auttamaan eri aikakausilta ja ympäristöistä olevien latinankielisten tekstien ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Lisäksi he pyrkivät edistämään myöhempien latinankielisten tekstien ymmärtämistä. Ei mitenkään kunnianhimottomat tavoitteet.

Kirjassa on yhteensä 13 lukua, jotka on jaettu kolmeen osioon, sekä johdanto ja hakemisto. Ensimmäisessä osiossa käydään lävitse kuudessa luvussa latinan historia tasavallan ajalta noin 500 eKr. uuslatinaan. Toisessa osiossa käsitellään viidessä luvussa erityyppisiä latinan käyttötapoja runoudesta uuden ajan tieteen kieleksi, ja kolmannessa osiossa avataan latinan suhteita muihin kieliin.

Kirjassa on lähdeviitteet, mutta viiteapparaatti on kevyehkö. En olisi pannut pahakseni, että useampaankin varhaisen latinan tutkimukseen ja suomalaiseen latinan tutkimukseen olisi viitattu laajemminkin. Loppuviitteissä voi myös kertoa taustoista ja tutkijoiden tulkinnoista.

Lukemista aloittaessani sain virheellisesti sisällysluetteloa tutkiessani käsityksen, että latinan historia alkaa tässä kirjassa vasta tasavallan ajalta. Itse olisin aloittanut kirjan luvulla vanhimmasta arkaaisesta latinasta, jonka juuret johtavat legendaariselle kuningasajalle eli aikaan ennen vuotta 500 eKr. Tältä ajalta oleva materiaali koostuu piirtokirjoituksista.

Veli-Matti Rissanen käsittelee lyhyesti arkaaisen latinan lähteitä osana tasavallan ajan historiikkia. Heikki Soliin kuvaa omassa piirtokirjoituksia käsittelevässä luvussaan kolmea keskeistä varhaista piirtokirjoitusta, ja Martti Nyman lähestyy varhaista latinaa ja sen itaalisia sukukieliä indoeurooppalaisten kielten näkökulmasta. Aihe olisi silti mielestäni ansainnut oman lyhyen lukunsa. Tässä asiassa lienen puolueellinen, sillä omaa erikoisalaani on etruskien ja latinalaisten arkeologia ja varhaishistoria.

Ensimmäisessä osiossa käsitellään johdonmukaisesti latinan historian eri vaiheet. Ensimmäisessä artikkelissa Veli-Matti Rissanen kertoo arkaaisen ja klassisen latinan eroista niin yleistajuisesti kuin vieraan kielen kielioppiasioista voi kirjoittaa. Tekstistä heijastuu kirjoittajan tietämys, joka koskee latinan kielen kannalta merkittävää poliitikkoa ja filosofia Ciceroa.

Toisessa artikkelissa ”Keisariajan uudet vaatteet” Janne Hovi paneutuu tarkemmin kolmeen kirjoittajaan: Senecaan, Tacitukseen ja Apuleiokseen. Näiden valinnan esimerkiksi Liviuksen sijaan olisi voinut selittää syvällisemmin. Myös termistön selittämiseen olisi voinut panostaa hieman enemmän. Myöhäisantiikin ja keskiajan latinan muutokset tulevat selväksi Timo Korkiakankaan kahdesta artikkelista.

Raija Sarastin ja Reijo Pitkärannan artikkelit ”Latina renessanssissa ja varhaisella uudella ajalla” ja ”Uuslatina Euroopassa” ovat jonkin verran toisiaan toistavia, mutta antavat laajan kuvan uuslatinasta. Jostain syystä Reijo Pitkärannan luvussa ei käsitellä Vatikaanin radion latinankielistä tarjontaa, vaikka muuten hyvin otetaan esiin esimerkiksi latina Suomessa.

Olisin kaivannut kirjailijoiden syntymä- ja kuolinvuoden tai elinajankohdan antamista tekstissä, vaikka se onkin yksityiskohta. Kun esimerkiksi kirjoitettiin Caton De agricultura -kirjasta, joka on ainoa kokonaisuudessaan säilynyt arkaaisen latinan teos, olisi ollut mukava tietää, missä vaiheessa se kirjoitettiin. Joissain artikkeleissa on yksittäisiä vuosilukuja, mutta ei systemaattisesti.

Lisäksi kirjassa oletetaan lukijoiden tuntevan kieliopin, antiikin filosofian ja runojalkojen käsitteet: kirjaan olisikin voinut harkita asiahakemistoa, missä olisi esimerkiksi selitetty mitä stoalainen ja gerundi tarkoittavat ja selvitetty heksametrin periaatteet yksityiskohtaisemmin.

H. K. Riikosen ”Latinankielinen runous – latina runoudessa” on miellyttävä ja kompakti esitys runouden latinasta. Heikki Solinin ”Piirtokirjoitusten latina” on esimerkkilista eriaikaisista ja -sisältöisistä piirtokirjoituksista, mutta se antaa paljon tietoa latinan muutoksista. On sääli, että artikkelista puuttuu kvantitatiivinen ote: latinankielisten tai varhaisten latinankielisten piirtokirjoitusten kokonaismäärää ei kerrota, joten materiaalia ei esitetä sen kontekstissa. Pienenä yksityiskohtana on se, ettei vanhimman tunnetun piirtokirjoituksen väärennöstarinaa avata loppuviitteissä. Se olisi kertomisen arvoinen!

Matti Leiwo kirjoittaa monikulttuurisesta latinasta ja keskittyy etenkin legioonalaisten kirjeisiin, mutta kirjoittaa laajemminkin kielioloista Italiassa ja muuallakin valtakunnassa. Kielikontaktit latinan kanssa antavat pieniä tiedon jyväsiä muuten tuntemattomista muinaiskielistä.

Pienenä yksityiskohtana on Leiwon maininta samnilaisista oskia puhuvien heimojen yleisnimityksenä: tämä ei pidä paikkaansa, vaan kaikki oskia puhuneet heimot eivät olleet samnilaisia, eivät ainakaan lukaanit ja brutit. Samnilaisiin luettiin kaudiinit, hirpiinit, pentrit, karrikiinit (karakeenit) ja frentaanit, jotka kaikki käyttivät oskia, mutta niin tekivät myös ei-samnilaiset vestiinit ja brutit.

Anneli Luhtala esittelee kieliopin ja kielen tutkimuksen ja opetuksen historiaa luvussaan ”Kielitietoisuuden synty ja kehitys antiikin Roomassa”. Mielenkiintoista on, että latinan oppimisen katsottiin perustuvan kielelliseen lahjakkuuteen, sääntöihin ja kertaukseen: siksipä varmaan latinan opetus on ollut vanhakantaista pitkään.

Toisen osan viimeisessä artikkelissa Tommi Alho kirjoittaa latinasta uuden ajan tieteen kielenä. Hän käsittelee lyhyehkössä esityksessä erilaisia julkaisumuotoja ja tieteellistä sanastoa: mielelläni olisin lukenut aiheesta enemmänkin, esimerkiksi lisää Turun Akatemian tutkielmien aiheista.

Martti Nyman kirjoittaa luvussa ”Latina ja muut indoeurooppalaiset kielet” indoeurooppalaisista kieliryhmistä, niiden tutkimuksen historiasta ja kantaindoeurooppalaisesta kielestä. Hän ei kuitenkaan tartu tilaisuuteen kommentoida viimeaikaisia geenitutkimuksen tuloksia, jotka on liitetty näiden kielten saapumiseen Italiaan. Nyman puolestaan kutsuu oskeja samniumilaisiksi niputtaen keskisen ja eteläisen Italian muinaiskansoja virheellisesti yhteen Lukaniaa myöten.

Outi Merisalon ”Latina ja romaaniset kielet” luku on napakasti kirjoitettu, mielenkiintoinen paketti vulgaarilatinan lähteistä ja romaanisten kielten kehityksestä.

Olisipa tällainen kirja ollut olemassa silloin kun itse luin latinaa! Olen vielä sen vanhan ajan kasvatti, kun kielen opiskelemisesta ei tehty yhdenmukaisesti mielenkiintoista, vaan aloitettiin vaan kieliopin ja sanojen tankkaaminen niiden itsensä vuoksi.

Latinan kielen historia kertoo elävästä kielestä aikanaan ja kuvaa vivahteikkaasti kielen kehitystä aikakaudesta toiseen. Sen avulla oppii paljon niin muiden kielten vaikutuksesta latinan kehittymiseen, kansankielten synnystä kuin renessanssin kulttuurihistoriastakin. Tämä kirja tekee kielen oppimisen ymmärrettävämmäksi monelle tulevalle opiskelijasukupolvelle ja antaa asiaa tuntemattomille monimuotoisen selvityksen latinan kehityksestä ja muuttuvasta merkityksestä.

Onnistuuko kirja tavoitteissaan? Se kertoo latinan kielen historian, joskin varhaishistoria olisi voinut saada oman lukunsa: nyt varhaishistoria on hajallaan kolmessa eri luvussa. Muuten kirja on varsinainen aarreaitta ja sen tiedot auttavat eri aikakausilta ja ympäristöistä olevien latinankielisten tekstien ymmärtämisessä ja tulkitsemassa.

Lisäksi teos todellakin edistää myöhempien latinankielisten tekstien tuntemusta. En ole varma, josko se avaa kielten käyttäjien historiaa niin laajasti kuin olisi ollut mahdollista. Kirjoitus- ja lukutaidon yleisyydestä ei esitetä arvioita, vaikka aihetta sivutaankin. Kirjoittajien näkökulma avataan, mutta ei vastaanottajien.

Kirjan luettuani voin vain todeta, että olisin halunnut vieläkin enemmän. Vaikka kirja antaa paljon uutta ja ajankohtaista tietoa latinan kehityksestä ja on todellinen saavutus suomalaisilta latinisteilta, olisin halunnut lukea vielä enemmän arkaaisesta latinasta, vulgaarilatinasta ja latinankielisistä uuden ajan väitöskirjoista.

Olisin halunnut tietää enemmän eri roomalaisten runoilijoiden tyyleistä ja useammankin historioitsijan kirjoituksista. Suomeksi ei taida ollakaan antiikin kirjallisuuden historiaa? Siinä ehkä seuraava projekti?

• 

Lue myös:

Antiikintutkimuksen puolesta

Päivö Oksala – suomen opettajasta latinan professoriksi

Rooman keisarilliset naiset ja heidän kohtalonsa koukuttavat