Paavo Hellstedtin ja Juha Laaksosen kirja Suomen pikkunisäkkäät jatkaa siitä, mihin kirjoittajat kolmen vuoden takaisella Orava-kirjallaan pääsivät. Tällä kertaa eläinten puhekuplat ovat onneksi jääneet pois ja kuvituskin tukee enemmän tekstisisältöä eikä toisin päin.

Kirjoittajat määrittelevät pikkunisäkkään uudessa kirjassaan pienikokoiseksi maalla eläväksi hyönteissyöjäksi tai jyrsijäksi. Hyönteissyöjät erosivat muista nisäkkäistä omaksi ryhmäkseen jo ennen dinosaurusten joukkosukupuuttoa. Jyrsijät sen sijaan kuuluvat samaan nisäkäsryhmään kädellisten ja jäniseläinten kanssa.

Kirjassa esitellään kaikki Suomessa tavatut tai tavattavat laji(ryhmä)t, kuten hiiret, rotat, päästäiset, kontiainen, koivuhiiri, tammihiiri sekä myyrät mukaan lukien sopulit ja piisami. Piisamin mukanaolo kirjassa on outoa, vaikka se luokitellaankin suurimmaksi myyriin kuuluvaksi lajiksi maailmassa. Miksi piisamia pienempi maalla elävä hyönteissyöjä eli siili puuttuu kirjasta?

Virallisten lajinimien muuttaminen on kerrottu antoisasti. Esimerkiksi aiemmin maamyyränä tunnettu laji on ollut jo pitkään viralliselta nimeltään kontiainen. Kirjasta selviää, että monissa kielissä hiiren nimen alkuperä pohjautuu sanskritin kielen varasta tarkoittavaan sanaan.

Jääkaudet ovat vaikuttaneet pikkunisäkkäiden levittäytymiseen ja perintötekijöiden leviämiseen. Eläinpopulaatiot joutuivat jääkaudella toisistaan eristyksiin, mikä synnytti uusia lajeja. Edelleen lajit voivat olla perimältään ”siperialaista” tai ”eurooppalaista” alkuperää. Historiatietona tarjoillaan, että lemmikkirotat ja koe-eläimet ovat saaneet alkunsa Britannian rotantappokilpailuista.

Pikkunisäkkäitä kuvaillaan ekosysteemin moottoreiksi. Jos pikkunisäkkäitä on paljon, niin kanalintujen pesinnät onnistuvat, koska petojen ei tarvitse saalistaa lintuja.

Erityisesti lumikko vaikuttaa saalistamiensa pikkunisäkkäiden määriin, sillä se syö ateriakseen pikkunisäkkäistä yli 400 kertaa vuodessa. Nisäkäspedoista pikkunisäkkäitä syövät myös kärppä, kettu, naali ja hilleri. Lisäksi haukat ja pöllöt nauttivat pikkunisäkkäitä ravintonaan. Monen myyrän kohdalla luetellaan nimeltä lukuisia pöllölajeja, jotka saalistavat myyriä, mutta varpuspöllöä ei mainita kuin kerran ohi mennen, vaikka se on tunnettu myyrävarastoistaan.

Kenttämyyrät elävät yhteisöissä ja sietävät toisiaan erityisen hyvin vuoden ympäri. Lapinmyyrän lisääntyminen vaihtelee yksiavioisuudesta moniavioisuuteen ja haaremeihin. Lapinmyyrät kerääntyvät talvella yhteispesiin, joissa ne lämmittävät toisiaan.

Pikkunisäkkäät hoitavat poikasia yhdessä parhaiten, kun ravintoa on tarjolla paljon. Toisaalta taas yhteisöt voivat hajota ravinnon niukkuuteen. Onkohan ihmisilläkin niin, että ravinnon runsaus pitää ihmisyhteisöjä koossa?

Päästäisillä sydän lyö useita satoja kertoja minuutissa, mikä tarkoittaa jatkuvaa ravinnon tarvetta. Esimerkiksi kääpiöpäästäinen tarvitsee yli kaksinkertaisesti painonsa verran ravintoa vuorokaudessa.

Metsämyyrällä ja punamyyrällä esiintyy jälkeläisten tappamista. Naaraat tappavat toisten naaraiden poikasia ravintokilpailun vähentämiseksi, ja koiraat taas tappavat toisten koirasten poikasia saadakseen naaraat uudestaan tiineiksi.

Lajien välisestä kilpailusta kerrotaan mielenkiintoisella tavalla. Esimerkiksi peltomyyrä ja metsämyyrä kilpailevat keskenään, mutta peltomyyrän koirasreviirit mahdollistavat peltomyyrille tiheämmän poikuekannan ja myös peltomyyrän isompi koko antaa sille kilpailuedun.

Hämärässä viihtyvillä lajeilla värinäkö on huonompi kuin muilla lajeilla. Osa hiirilajeista näkee omat jälkensä, koska ne aistivat ultraviolettivaloa.

Päästäiset taas liikkuvat kaikuäänten perusteella samalla tavalla kuin lepakot. Päästäisiä voidaan siis tunnistaa lepakoiden yliääni-ilmaisimilla, vaikka päästäiset ääntelevätkin vaimeammin. Mitä isompi korvalehti, sitä paremmin ääniaaltoja saa talteen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että hiiret kuulevat myyriä paremmin.

Hajuaistin avulla pikkunisäkkäät tunnistavat muun muassa syötäväksi kelpaavan ravinnon, vaaralliset pedot ja mahdolliset lisääntymiskaverit. Lisäksi vanhempien ja jälkeläisten vuorovaikutus pelaa hajuaistin avulla.

Makuaistin välityksellä erotellaan myrkylliset ja pilaantuneet ravintoaineet käyttökelpoisista. Tuntoaisti on käytössä erityisesti tuntokarvoilla, jotka mahdollistavat liikkumisen siellä, missä muut aistit ovat heikompia.

Kirjassa on toistoa jonkun verran, kun ensin kerrotaan pikkunisäkkäistä yleisesti esimerkkien kautta ja sen jälkeen kerrotaan osittain samat asiat jokaisen lajin kohdalla yksityisessä lajiesittelyssään. Pikkunisäkkäistä kerrotaan levinneisyys niin Suomessa kuin maailmalla. Lisäksi esitellään muun muassa niiden ravintoa, lisääntymistä ja väritystä.

Punamyyrä on taitava kiipeilijä, joka viihtyy naavaa ja luppoa kasvavissa käsittelemättömissä metsissä. Punamyyrä kykenee myös pienentämään aivojensa tilavuutta talveksi, mutta myös päästäisillä luut lyhenevät, sisäelimet pienenevät ja aivot kutistuvat talvella.

Peltomyyrä on metsämyyrän jälkeen yleisin myyrälajimme muutaman kymmenen miljoonan myyrän määrällään. Peltomyyrä hyötyy avohakkuista napostellen istutetut puun taimet parempiin suihin.

Vesimyyrä taas on puutarhureiden kauhu, sillä se voi kerätä varastoihinsa kymmeniä kiloja viherpeukaloiden juureksia. Kirjoittajat tarjoavat havahduttavaa tietoa siitä, kenen tekemä pihanurmikolla oleva multakasa voi olla. Nimittäin kontiainen tekee kulkuaukon multakasan keskelle, kun taas vesimyyrällä kulkuaukko on kasan ulkopuolella.

Itselleni kirjassa avautui uutena tietona, että sopulit ovat sammalsyöjiä. Metsäsopulin ravinnosta yli 90 prosenttia on sammalia. Se viihtyykin lahopuuta rönsyävässä paksusammalkuusikossa. Mielenkiintoista metsäsopulien populaatiorakenteessa on se, että sopuleista peräti 75 prosenttia on naaraita. Tunturisopulien ravinnosta sammalet muodostavat yli 50 prosenttia. Tuntureilla elävä sopulilaji tekee 30–40 vuoden välein suuria vaelluksia, jotka voivat viedä eläimet jopa satojen kilometrien päähän synnyinseuduiltaan. Teoksessa kerrotaan hyvin, miten sopulien joukkoitsemurhat ovat myytti, jota Disney-yhtiö on viljellyt omissa tuotannoissaan.

Koska olen itse tutkinut oravia, minulle kirjan parasta antia ovat tarkat kuvaukset siitä, miten metsähiiren ja oravan syömät kuusen kävyt erottaa toisistaan. Vailla käymälähuumoria todetaan, että jyrsijät syövät ulosteitaan, jotta ne saavat umpisuolen bakteerien sulattamat kuidut sekä niiden tuottamat B-vitamiinit ja valkuaisaineet käyttöönsä.

Pikkunisäkkäiden kantamille ja levittämille taudeille sekä loisille on omistettu kirjassa kokonainen luku, jonka olisi toisaalta voinut lyhentämällä sulauttaa osaksi toisia lukuja. Esimerkiksi tarinat rotista ruttojen levittäjinä keskiajan Euroopassa kumotaan. Tosiasiassa rutot ovat olleet jo leviämässä ennen rottien saapumista, joten todennäköisimpiä levittäjiä ovat olleet ihmisistä toiseen leviävät täit ja kirput. On mainittava vielä, että metsämyyrä on ainoa pikkunisäkäs, joka levittää myyräkuumetta.

Kirjan surullisin osuus kertoo Suomessa sukupuuttoon kuolleesta tammihiirestä, joka sinnitteli hupenevissa lehtolaikuissa niin pitkään kuin mahdollista. 

Kirjassa voisi mainita kootusti, mitkä pikkunisäkkäät ovat rauhoitettuja, mitkä riistaeläimiä ja mitkä on luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Myös uhanalaisuusluokituksen voisi mainita. Nyt tiedot on ripoteltu sinne tänne, eikä lähellekään kaikista lajeista edes kerrota näitä tietoja. 

Kirjoittajat pohtivat kirjan lopuksi sitä, miten ilmastonmuutos muokkaa pikkunisäkkäiden elinympäristöjä ja osa nisällisistä sankareistamme kuuluu näissä arpajaisissa voittajiin ja osa häviäjiin. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille pikkunisäkkäiden ystäville. 

• 

Lue myös: 

Järeiden puiden ystävä ei laula hakkuuaukiolla 

Nisäkkäiden monimuotoisuus oli menestystarina, mutta nyt jäljellä on vain muutama hallitseva laji 

Orava – Tuttu ja turvallinen?