Fysiikan professori Markus Ahlskog on kirjoittanut tutkimuksen, jossa haastetaan vakiintuneita käsityksiä kotimaisesta ydinteknologian historiasta. Lähtökohtana on oikeansuuntaisia havaintoja, kuten se, että toisen fyysikon Erkki Laurilan kertomukset on otettu liian annettuna suomalaisen ydinteknologian historiankirjoituksen perustaksi.

Ahlskog avaa laajasti varhaista ydinteknologian historiaa Suomessa. Yleisten teemojen rinnalla keskeisiksi kysymyksiksi nousevat, mitä alan kotimainen uranuurtaja, professori Lennart Simons teki ja miten tulisi ymmärtää se, ettei hän kohonnut uuden alan sankariksi. Simons on pikemminkin paljolti sivuutettu tutkimusalojensa historiankirjoituksessa.

Ajallisesti kirja keskittyy 1940-luvun puolimaista 1960-luvun alkupuolelle, joskin se kokoaa myös pääteemojensa myöhempiä vaiheita. Keskeinen aihe on varhainen kokeellinen ydinfysiikan tutkimus lupauksineen ja vaativine laitehankkeineen sekä sen sovellukset, erityisesti Simonsin hankkeet.

Kirjan toinen tärkeä linja käsittelee isotooppilääketieteen kehitystä 1970-luvulla perustettuun Turun PET-keskukseen ja lähes nykypäiviin asti. Simons kohdisti isotooppien käyttöön varhaista huomiota, mutta siinäkin hän on jäänyt muiden ja jälkipolvien varjoon.

Ahlskog on tehnyt perusteellista tutkimusta nimenomaan Simonsin uraan liittyviä käänteitä selvittäessään. Hän on käyttänyt monia arkistoja, metsästänyt tietoja ja aikalaiskirjallisuutta sekä kehitellyt rohkeasti kysymyksiä tieteenteon ja politiikan yhteyksistä ja sekoittamisesta.

Kirja pursuaa tarkkaa tietoa fysiikan kotimaisesta ja kansainvälisestä kehityksestä, monia henkilökuvauksia tutkijoista ja ylipäänsä hyvää yhteenvetoa aiemmin tunnetusta. Kirjoittajan suurena etuna on aihepiirin fysiikan sisältöjen laaja tuntemus. Tutkimuksen huterin osuus koskee sen sijaan sota-aikaa.

Teoksessa mainitsematta jää esimerkiksi se, että fyysikko, reservin kapteeni Risto Niini selvitti sodan aikana Päämajalle etukäteen ounastellun atomipommin ratkaisuja ja tehokkuutta. Kirja sivuaa samoin vain vähän varhaisinta kotimaista keskustelua atomiaseesta. Toki tutkittavaa vielä riittää, jotta saadaan kirkastettua kokonaiskuvaa suomalaisfyysikoiden sota-ajan toimista.

Image

Pohjanmaalta kotoisin ollut Lennart Simons puhui äidinkielenään ruotsia. Hän oli tutustunut ydinfysiikkaan ulkomailla. Sodanjälkeisessä maailmassa atomipommi nosti fyysikoiden kiinnostavuuden uusille tasoille.

Muiden tutkijoiden niukistellessa resurssien ja tuontilupien puutetta Simons sai vuonna 1947 valtion rahoituksen kalliiseen Van de Graaff -hiukkaskiihdyttimeen. Sitä ryhdyttiin rakentamaan Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella seuraavana vuonna.

Simons oli poliittisesti aktiivinen RKP:ssa mutta ennen kaikkea kallellaan vasemmalle. Hän esimerkiksi istui Yleisradion hallintoneuvostossa, jota Hella Wuolijoki johti sodan jälkeen.

Simonsin poliittisesta positiosta on ollut haasteellista muodostaa täsmällistä kuvaa, mutta hänen sodanjälkeiset kannanottonsa sekä poikkeuksellinen suosio tutkimusrahoitusta jaettaessa viittaavat siihen, että hänen tulkittiin edustavan vasemmistolle ja ehkä Neuvostoliitolle myötämielistä linjaa.

Erikoisen jännittävää on, että Neuvostoliitosta sattui sodan jälkeen saapumaan suomalaissukuinen fyysikko Runar Gåsström. Hän oli aikansa atomitutkimukseen perehtynyt asiantuntija, josta tuli arvokas työntekijä Simonsin tutkimusryhmään.

Myöhemmän tietämyksen perusteella Gåsström oli suurella varmuudella jonkinlainen KGB:n lähettämä toimija. Gåsström vaikutti Suomessa vuodesta 1946 vuoteen 1954, jolloin hän perheineen muutti äkisti Hollantiin. Tuolloin Gåsströmiin liitetyt epäilyt julkaistiin sanomalehdissä.

Arvoituksellisesta Runar Gåsströmistä oltiin fyysikkopiireissä pitkään hiirenhiljaa, kunnes häneen alettiin paljon myöhemmin kiinnittää huomiota historiaa tutkittaessa. Ahlskogin mukaan myös Simons näyttää siivonneen arkistostaan kaiken Gåsströmiä koskevan.

Yllättävä takaisku odotti alansa tienraivaajaa. Keväällä 1953 ilmiannosta alkoi tutkinta ja oikeusprosessi, jossa professori Simonsin syytettiin väärinkäyttäneen omaisuutta, joka oli hankittu valtion lisenssitoimikunnan luvalla. Jutun käsittely jatkui vuoteen 1956.

Menemättä sen yksityiskohtiin Simonsin jutusta seurasi näkyvä ja repivä, pitkällinen tapahtumasarja, jossa syytetty joutui virasta pidätetyksi. Simons tuomittiin maksamaan päiväsakkoja.

Jupakan varsinainen pääseuraus oli silti suositun, rahakkaan tutkimusalan menetetty johtoasema sekä sen myötä huvenneet mahdollisuudet. Tapahtumaketju nimittäin ajoittui samaan aikaan, kun kotimaisessa tutkimusympäristössä oltiin ottamassa tärkeitä askelia ydinenergian tutkimuksen parissa.

Melko pian koko oikeusjuttu unohtui ainakin julkisuudessa ja vaiettiin fyysikoiden keskuudessa.

Ahlskog pohtii suorasanaisesti ja hetkittäin liioitellen sitä, että mitä motiiveja yliopiston johdolla oli oikeudenkäynnissä, jonka se toivoi johtavan Simonsin erottamiseen. Varmat vastaukset pohdintoihin jäävät löytymättä, mutta kirjoittaja korostaa oikeusjutun seurauksia, jotka tiedetään paremmin.

Lukijan mieleen piirtyy yliopistoväen ja tutkijoiden keskinäistä kilpailua ja kamppailua, johon sisältyi monenlaista ristivetoa: Ruotsinkieliset piirit asettuvat vastakkain suomenkielisten kanssa. Helsingin yliopisto kilpailee resursseista Teknillinen korkeakoulun kanssa.

Henkilöiden, kuten A.I. Virtasen, Helsingin yliopiston rehtori Paavo Ravilan ja fyysikko Jarl Wasastjernan, suosituksilla oli painoa, eivätkä vähiten painaneet poliittiset näkemykset sekä yhteydet.

Ainakin Helsingin yliopistossa kenties karsittiin luovia ostokäytäntöjä samalla, kun maasta poistettiin epäilyjä herättänyt Gåsström. Kaukana ei ole ajatus, että Simonsin syrjäyttäminen edusti valtaosin oikeistolaisen tutkijayhteisön poliittisesti motivoitua korjausliikettä sodanjälkeisen poikkeusajan jälkeen.

Merkittäväksi vedenjakajaksi kirjassa nostetaan Energiakomitean puheenjohtajan valinta vuonna 1955. Komitean tarkoitus oli tutkia Suomen mahdollisuuksia ja toimenpiteitä, joilla maa siirtyisi energian tuotannossa rivakasti atomiaikaan. Virasta pidätettynä Simons julkaisi samaan aikaan ajatuksiaan uuden alan organisoinnista, mutta komitean johtoon nimitettiin TKK:n teknillisen fysiikan professori Erkki Laurila.

Samalla kun Ahlskog korostaa Lennart Simonsin ansioita, hän tulee vähätelleeksi tämän kollegoita, kuten Erkki Laurilaa, ja muovanneeksi tästä hieman vinon kuvan, jonka mukaan Laurila valittiin ydinalan noviisina Energiakomitean johtoon. Tässä kohden kirjan argumentointi on raflaavimmillaan suhteessa aiempiin, vakiintuneisiin tulkintoihin.

Osin syynä eri fyysikoiden epäsuhtaiseen käsittelyyn on se, että riittävän tarkkaa tutkimustietoa esimerkiksi Laurilan atomiurasta ei ole ollut kirjoittajalla käytettävissä. Laurilan osaamisen tulkintaan olisi saanut kuitenkin lisätietoa tutkimusartikkeleistani, jotka julkaistiin Tekniikan Waiheita -lehdessä vuosina 2015 ja 2016. Nuo julkaisut näyttävät menneen kirjoittajalta ohitse, vaikka muuten hän on käyttänyt kirjallisuutta kattavasti.

Ahlskogin tulkinnan mukaan Laurila hyötyi Simonsia vastaan nostetuista syytteistä. Laurilalla ei kuitenkaan näytä olleen osaa kollegansa vaikeuksissa. Melko niukoista tiedoista päätellen hän suhtautui Simonsiin arvostavasti.

Toisen vertailukohdan Simonsille olisi tarjonnut Risto Niini, mutta tällaista rinnastusta kirjassa ei tehdä. Niini pyydettiin vuonna 1955 perustetun yksityisen Atomienergia Oy:n pääfyysikoksi ja jälleen Simons jäi sivuun.

Monien vaikeuksien jälkeen Simonsin johdolla Helsingin yliopistossa rakennettu hiukkaskiihdytin valmistui 1950-luvun lopulla, ja sitä käytettiin ydinfysikaalisen tutkimuksen ja koulutuksen olennaisena laitteistona.

Silti tuolloin ja vuosia eteenpäin suurin osa ydinenergian tutkimukseen osoitetusta rahoituksesta ohjautui professori Erkki Laurilan koordinoimana TKK:lle ja sen tutkimusreaktorin hankintaan. Rahoitusta jaettiin myös muualle, kuten Ahlskog selostaa seikkaperäisesti.

Sittemmin Laurilan, Pekka Jauhon ja heidän entisten oppilaidensa johdolla tuotetut ydinvoimalaitokset ovat osoittautuneet ratkaisuiltaan toimiviksi ja pitkäikäisiksi. Tämän Ahlskog auliisti myöntää, vaikka hän lopuksi pohdiskelee kenties ohitettuja mahdollisuuksia, jos Laurila olisi voinut keskittyä varhain aloittamaansa tietotekniikan ja puolijohteiden tutkimukseen ydinenergia-asioiden sijasta. Puolijohdetutkimuksista kirjassa esitetään myös uutta tietoa.

Kesän 2023 suosittu Oppenheimer-elokuva virittää pohtimaan Simonsia yhdysvaltalaisen kollegansa J. Robert Oppenheimerin rinnalla. Ahlskogin kirjan sivuilta selviää, että Simons tapasi Oppenheimerin Princetonin Institute for Advanced Study -vierailullaan (1949–1950), mutta teos tarjoaa aineksia myös ajatusleikkiin.

Oppenheimer tunnetusti osallistui toisen maailmansodan aikana ydinpommin rakennusprojektin johtamiseen. Samankaltaisesti, joskin paljon vaatimattomammin, Simons oli ensimmäinen laajan kotimaisen ydinfysikaalisen hankkeen johtaja ja jonkin verran esillä julkisuudessa.

Molemmilla tutkijoilla oli vähintään sympatioita vasemmistoa kohtaan. Oppenheimer oli ennen 1950-luvun puoliväliä Yhdysvalloissa vaikeuksissa vasemmistoyhteyksistään, kun Simonsia vastaan käytiin Helsingissä näkyvästi oikeutta ydintutkimusprojektin hankintojen epäselvyyksistä. Oliko kyse vain historian pirullisesta yhteensattumasta vai jostain muusta, kuten kylmän sodan jännitteiden lietsomasta monitasoisesta kilpailusta?

Simonsilla ei toki ollut mitään tekemistä ydinpommin kehittämisen kanssa. Tosin hän ruotsinsi vuonna 1945 pommin saloja pian avanneen Smythin raportin ja toimitti sen puolustusvoimille.

Tutkimukseen valittu näkökulma ei ole häviäjän vaan ”pienemmän sankarin” katse, joka on ainakin Suomessa harvinainen. Se osoittautuu hedelmälliseksi – kenties yllättävässä määrin.

Välillä fokus myös rajoittaa, sillä läheskään kaikkea sivuttua ei ole tutkittu aiemmin, eikä yhdessä kirjassa toki kannatakaan selvittää samalla tarkkuudella muiden kuin Simonsin liikkeitä. Kirjan silmiinpistävin, ajoittainen tendenssi on käsittelyn epäsymmetria: päähenkilöä ymmärretään pitkälle, kun taas Erkki Laurilaa ja muita tarkastellaan vain osin.

Kirjoittaja tunnustautuu itseoppineeksi historiantutkijaksi ja ensikertalaiseksi. Fyysikkotausta näkyy ehkä asioiden käsittelyn suoraviivaisuutena. Nykypäivän fyysikoiden arvostukset tuntuvat välillä painottuvan liikaa, kun kirjoittaja arvioi vuosikymmeniä sitten tehtyä tutkimusta ja sen merkitystä.

Lopputulos joka tapauksessa monipuolistaa ja tarkentaa käsitystä sodanjälkeisen fysiikan kehityksestä Suomessa. Kirjan suurin ansio on tuoda havainnollisesti ja painokkaasti esiin paljon unohdettua tietoa Lennart Simonsista, hänen lähipiiristään ja vaikutuksestaan. Esitetyille paljastuksille ja kysymyksille tulee epäilemättä käyttöä kotimaisessa historiantutkimuksessa.

Robert Oppenheimer koki kunnianpalautuksen 1960-luvulla, jolloin myös Simonsin ansiot tunnustettiin tiedeyhteisön luottamustoimin ja palkinnoin. Oppenheimer muistetaan maailmanlaajuisesti, mutta Suomessa lukeva yleisö voi nyt kirjan kautta perehtyä Lennart Simonsin tarinaan yksityiskohtaisesti ensimmäistä kertaa.

•

Kirja on luettavissa myös avoimesti Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) ylläpitämästä Edition.fi-palvelusta. TSV on Tieteessä tapahtuu -lehden julkaisija.

•

Lue myös:

Antropologi tutki ydinjätteen loppusijoittamista Suomessa – Tietokirja ohjaa ajattelemaan syvää aikaa

Mies atomipommin takana – Kari Enqvistin arvio Oppenheimer-elämäkerta American Prometheuksesta

Erkki Laurila – teknillisen fysiikan tekijä ja näkijä