Suomalaiset ja skandinaavit avittivat kolonialismia Kongossa

Koristeellinen.

Suomalaiset ja skandinaavit avittivat kolonialismia Kongossa

Vaikka suomalaiset eivät olleet suurimpia siirtomaaherroja, on heilläkin ollut näppinsä pelissä monissa siirtomaissa. Uusi kirja perkaa suomalaisten osuutta Kongon siirtomaavaltaan.
Aki Alanko
Image
Kongon Akseli -kirjan kansi.
Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen
Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina.
Into Kustannus 2022

Suomessa helposti ajatellaan, että niin sanottu valkoisen miehen taakka ei juuri painaisi kansallisia hartioitamme. Suomi ei hankkinut siirtomaita Afrikasta tai Aasiasta eikä ole sen vuoksi jättänyt kaunaista muistijälkeä muiden kansojen mieliin.

Suomi ei ole syyllistynyt aivan samaan kuin perinteiset eurooppalaiset siirtomaavallat pahimmillaan. Eurooppalaiseen kulttuuripiiriin ja verkottuneeseen maailmaan kuuluvina suomalaiset ovat silti olleet silti muiden mukana myös siellä, missä on luotu ja harjoitettu siirtomaavaltaa.

Aalto-yliopiston dokumenttielokuvan dosentti Jouko Aaltosen ja Itä-Suomen yliopiston yleisen historian dosentti Seppo Sivosen ovat tutkineet tätä teemaa. Kongon Akseli -teoksessa asetetaan keskiöön suomalaisten ja skandinaavien toiminta Kongossa (entinen Zaire), kun se oli siirtynyt belgialaisen siirtomaavallan alle.

Kirjoittajat ovat käsitelleet samansukuista aihepiiriä myös vuonna 2019 julkaistussa Orjia ja isäntiä -teoksessa. Siinä he tarkastelivat ruotsalais-suomalaista siirtomaaherruutta Saint-Barthélemyn saarella Karibialla 1700-luvun lopulla.

Siirtomaavallan asialla

Tarinan eräänlaiseksi ydinhahmoksi nostetaan Akseli Leppänen (1879–1938), joka saapui koneenhoitajana Kongoon vuonna 1913 ja teki siellä elämäntyönsä sisävesilaivaliikenteen palveluksessa. Hän palasi Suomeen vasta vuonna 1931, kun hän oli jo eläköitynyt siirtomaainsinöörinä. Leppäsen omat päiväkirjamuistiinpanot muodostavat huomattavan arkistolähteen, joka antaa tietoa hänen elämästään tuolloisessa Kongossa.

Kirjan alaotsikko on Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina, joten heidän toiminnastaan siirtomaavallan aikaisessa Kongossa muodostetaan kuvaa muidenkin aikalaislähteiden avulla. Lehtiartikkelit ja matkakirjat muodostavat tässä tärkeän lähteistön. Viimeksi mainittuihin kuuluvat esimerkiksi kirjailija Aarne Koskisen Suomalainen Afrikan sydämessä (1932) ja kirjailija Saga Roosin Sadun ja seikkailun Kongo (1949). Teoksessa käsitellään myös molempien omaa toimintaa.

Toimintaa ja toimijoita teoksessa riittää monia muitakin. Tunnettu tutkimusmatkailija Henry Morton Stanley muistetaan parhaiten siitä, kuinka hän ”löysi” tohtori David Livingstonen nykyisen Tansanian alueelta. Kuvaa hänestä täydennetään kertomalla hänen roolistaan Belgian kuninkaan Leopold II:n kovakouraisena salaliittolaisena. Vahvaksi vaikutelmaksi syntyy, että Kongon valtaus olisi ollut Stanleyn ja Leopold II:n yhteistyön tulosta.

On huomionarvoista, että välittömässä aikalaiskatsannossa Stanleysta tehtiin sankari jopa kristillisessä mediassa. Aaltosen ja Sivosen mukaan kriittisyys Stanleyta kohtaan lisääntyi kuitenkin aikaa myöten, ja hänen maineensa huononi. Nyttemmin hänet on pudotettu sankarijalustaltaan.

Ruotsalainen lähetyssaarnaaja Edward Wilhelm Sjöblom toi kumiterrorin raakuuden ilmi kirjoituksissaan.

Alkuaikojen siirtomaahallinto, jolla tähdättiin Leopold II:n nimissä Kongon luonnonrikkauksen haltuun ottamiseen, oli raakaa ja veristä. Niin sanotun kumiterrorin aikaan alkuasukkaat pakotettiin keräämään luonnonkumia, ja heiltä katkottiin raajoja ja jopa peniksiä.

Kumiterrorin yhteydessä kirjassa tuodaan esiin, miten ruotsalainen lähetyssaarnaaja Edward Wilhelm Sjöblom toi raakuuden ilmi kirjoituksissaan. Hän ei sulkenut sanallista arkkuaan senkään jälkeen, kun hänet oli karkotettu. Terrori sai näin lisää kansainvälistä huomiota tehden Leopoldin aseman vaikeaksi.

Humanitaaristen mutta osaltaan taloudellistenkin paineiden johdosta Leopold joutui myymään henkilökohtaisen siirtomaansa Belgian valtiolle. Tässä yhteydessä mainitsemisen arvoista on, etteivät edes kaikki Kongossa paikan päällä olleet allekirjoittaneet silti väitteitä kumiterrorin julmuudesta.

Image
Ruskeansävyinen valokuva laivan konehuoneesta. Kahden tummaihoisen työntekijän keskellä seisoo valkoihoinen mies valkoisessa puvussa ja hatussa.
Akseli Leppänen on apulaistensa kanssa laivan konehuoneessa. Kuvan lähde: Akseli Leppäsen arkisto, Siirtolaisuusinsitituutti.

Suomalainenkin hoiti oman osansa

Mikä on Akseli Leppäsen osuus kirjan kokonaisuudessa? Hänet laitetaan pulpahtelemaan kirjassa esiin silloin tällöin kuin eräänlaisena välikommentaattorina. Hänestä annetaan kuva yhtenä, tosin ei ehkä kaikkein tyypillisimpänä valkoisen vallan edustajana siirtomaa-ajan Kongossa.

Leppäsen päiväkirjamuistiinpanot osoittavat, että hänellä oli lahjoja kansatieteelliseen tarkkailuun. Esimerkiksi afrikkalaisiin uskonmenoihin hän suhtautui kiinnostuneen tarkkailevasti eikä tuomitsevaisesti, vaikka vaikuttaa, että hänellä oli vahva kristillinen vakaumus. Silti hän katsoi tuovansa sivistystä Kongoon.

Leppäsen myöhempien vaiheiden kuvailu osoittaa, että hän alkoi käyttäytyä kuten monet muutkin alueella toimineet valkoiset. Alkuaan karkeutta ja fyysistä väkivaltaa kavahtanut mies turvautui niihin itsekin, kun hän katsoi ne aiheellisiksi. Eri kulttuurien erilaiset aika-, työ- ja jopa hygieniakäsitykset olivat noissa tilanteissa selvällä törmäyskurssilla.

Leppäsestä syntyy myös vaikutelma, että hän osasi pelata korttinsa oikein. Haastavat trooppiset olosuhteet kaukana kotoa eivät musertaneet Leppäsen (mielen)terveyttä, eikä hän sortunut ainakaan liiaksi tarjolla olleisiin houkutuksiin. Leppänen kouluttautui lisää ja pystyi näin etenemään urallaan. Viimeiset elinvuotensa hän saattoi viettää arvostettuna siirtomaainsinöörinä Suomessa.

Leppäselle annetaan kirjassa merkitystä, mutta hän jää välillä muun kerronnan ja kertojien katveeseen. Aaltonen ja Sivonen antavat ymmärtää, että Kongon jokilaivaliikenne olisi ollut suomalaisissa käsissä, sillä maassa toimi lukuisia suomalaisia konemiehiä. Näin monet suomalaiset olisivat osaltaan tukeneet belgialaista kolonialismia varsin huomattavallakin panoksella.

Valkoisten kolonialistinen terrori

Aaltonen ja Sivonen tuovat esiin kiitettävän rehellisesti, että suomalaisten kongolaisen kolonialismin tukemisessa ei rajoittunut vain toimintaan sisävesiliikenteessä. Suomalaiset osallistuivat yhdessä muiden eurooppalaisten kanssa myös luonnonrikkauksien ryöstämiseen.

Suomalaisten malminetsijöiden taustasta, matkasta ja työstä malmin rikastamiseksi kerrotaan kirjassa seikkaperäisesti. Samalla kuvataan jälleen, miten afrikkalaista työvoimaa hyödynnettiin häikäilemättömästi. On hyvin perusteltua puhua ”verimetalleista”, joiden kaivaminen on jatkunut oikeastaan näihin päiviin asti.

Suomalaisia ei silitellä kirjassa myötäkarvaan, mutta vielä vähemmän tällaista kohtelua saavat osakseen skandinaaviupseerit, jotka toimivat Kongossa belgialaisten palveluksessa. He nousevat esiin kapinoiden kukistajina ja verisen kumiterrorin harjoittajina. Vaikka skandinaaviupseerien panos oli tärkeä, tekijöiden mukaan belgialaiset suhtautuivat skandinaaveihin ylemmyydentuntoisesti.

Ruotsalaisista tulee vaikutelma siirtomaahallintoa tukevina rasistisina imperialisteina mutta toisaalta myös kansatieteellisten havaintojen tekijöinä.

Ruotsalaisista muotoutuva kuva ei ole täysin yksiulotteinen. Heistä tulee vaikutelma siirtomaahallintoa tukevina rasistisina imperialisteina mutta toisaalta myös kansatieteellisten havaintojen tekijöinä. Joka tapauksessa heille annetaan huomattava merkitys siirtomaavallan rakentajina.

Tekijät kertovat, että belgialaisten ja ranskalaisten jälkeen ruotsalaiset olisivat olleet kolmanneksi suurin eurooppalaisväestö siirtomaa-ajan Kongossa. Ruotsalaisia kuvataan osin siksikin, että Leppänen oli paljon tekemisissä heidän kanssaan.

Kaikki Kongossa toimineet valkoiset eivät harjoittaneet kolonialistista terroria. Kirjassa kerrotaan lähetystyöntekijöistä, jotka toimivat myös etnografeina ja kehittivät paikallisia kirjakieliä. Toisaalta hekin tukivat viime kädessä siirtomaahallintoa ja kolonisaatiota. Lähetystyöntekijät saattoivat esimerkiksi ostaa lapsia orjikseen kasvattaakseen heistä kunnon kristittyjä ja osaavaa työvoimaa.

Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti uskomusta, jonka mukaan paikalliset harjoittivat Kongossa laajasti ihmissyöntiä. Ihmissyönnistä kirjoitettiin aikanaan paljon eri yhteyksissä, jopa tieteellisiksi katsotuissa julkaisuissa. Itseäni mietitytti, että meneekö tämä jo sivuun hiukan itse pääaiheesta.

Olkoonkin, että kannibalismin runsas esiintuonti ja liioittelu antoivat eurooppalaisille oivan tilaisuuden kolonialismin ”oikeuttamiselle”. On huomionarvoista, että paikalliset uskoivat yhtä lailla valkoisten harjoittamaan ihmissyöntiin.

Image
Mustavalkoinen valokuva jalkapallojoukkueesta. Joukkue seisoo maalin edessä valkoisissa shortseissa ja urheilupaidoissa, reunoilla seisoo kolme miestä valkoisissa puvuissa ja hellekypärissä.
Akseli Leppäsen arkistosta löytyy Kongossa pelanneesta jalkapallojoukkueesta kuva, jonka taustalla lukee: ”Meidän miesten jalkapallo sakki! Joista useat on jo menneet Eurooppaan.” Kuvan lähde: Akseli Leppäsen arkisto, Siirtolaisuusinsituutti.

Oman historiankuvamme rikastusta

On perinteisesti ajateltu, että toinen maailmansota olisi osoittanut siirtomaiden alkuperäisväestölle emämaiden heikkouden ja haavoittuvuuden, mikä olisi rohkaissut heitä ajamaan maidensa itsenäistymistä.

Aaltonen ja Sivonen mainitsevat ansiokkaasti, että jo ensimmäinen maailmansota oli murentanut valkoisten arvovaltaa alueella. Siirtomaissa ajateltiin, että valkoiset taistelivat keskenään jonkin täysin käsittämättömän syyn takia.

Kongo itsenäistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1960. Silti siirtomaakauden tietyt rakenteet ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Esimerkiksi palmuöljyn tuotanto on keskeistä Kongossa, ja siihen liittyy vahvoja jälkikolonialistisia piirteitä. Jo siirtomaaisännät olivat aikoinaan kiinnostuneita myös palmuöljyn tuotannosta.

Aaltosen ja Sivosen tutkimus on hyvin paikallaan oman historiakuvamme rikastajana. Vaikka suomalaiset eivät ole kantaneet suurinta valtaa ja vastuuta kolonialismista, he ovat yhtä lailla omilla toimillaan ja valinnoillaan tukeneet siirtomaiden hyväksikäyttöä sekä paikan päällä että kotimaastaan käsin. Tällaiset asiat kannattaa tietää, ja niiden ääreen on hyvä välillä pysähtyä.

Aki Alanko on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut freelance-kriitikko.