Strindbergin taidesalonki sijaitsi Helsingissä Stockmannin tavaratalon paikalla, ja siellä pidettiin vuosina 1914 ja 1916 kolme taidenäyttelyä. Niissä esillä oli Suomessa ennen näkemätöntä modernistista kuvataidetta. Eräät suomalaiset taideturistit olivat ehtineet äimistellä kubistisia ja abstrakteja maalauksia Pariisissa ja Berliinissä.

Monet kuittasivat uuden suunnan etsinnän silkkana erikoisuuden ja huomion tavoitteluna. Jyrki Siukosen uuden taiteen vastaanottoa käsittelevän teoksen nimi Humpuukia ja hulluutta onkin lainattu jo vuodelta 1911 Ludvig Wennervirran kubismi-arviosta.

”Chagall ja Kandinsky ovat mielenvikaisia”, arvioi myös kirjailija-kriitikko L. Onerva vuonna 1912.

Kevään 1914 taidenäyttely tuli Suomeen Saksasta, jossa Blaue Reiter -ryhmä (Sininen ratsastaja) oli muodostunut jo vuonna 1911. Ryhmän kiertonäyttelyitä oli esillä ympäri Eurooppaa, ja tämä Helsingissä, Oslossa, Trondheimissa ja Göteborgissa nähty pohjoismainen näyttely oli yksi viimeisiä. Kuudentoista taiteilijan monipuolinen esittely herätti helsinkiläisissä uteliaisuutta ja pilkansekaista päivittelyä.

Siukonen nostaa esiin heinolalaisessa lehdessä ilmestyneen arvion, jossa ainoana osattiin katsella ja kuvailla teoksia avoimin mielin sellaisina kuin ne olivat. Sivuhuomautuksena voi lisätä, että tämän ennakkoluulottoman arvion kirjoittaja oli heinolalaissyntyinen ylioppilas Taavi Marjokorpi.

Kesällä 1914 syttynyt maailmansota sulki Saksan ja Venäjän rajan. Kevään 1916 laaja, varsinkin Marc Chagallin teoksia esitellyt venäläisen taiteen näyttely tuli Suomeen Pietarista. Tämä oli näyttelyistä ainoa, jossa galleria onnistui myös myymään kymmenen näytteillä ollutta työtä.

Kolmas Siukosen käsittelemä näyttely oli Tukholmasta kesällä 1916 vieraillut Wassily Kandinskyn pienimuotoinen yksityisnäyttely, jota ei Helsingissä juuri noteerattu. Tässä vaiheessa Strindbergin taidesalongin Helsinkiin perustanut Sven Strindberg oli jo siirtynyt Tukholmaan käynnistämään sikäläistä Liljevalchin taidehallia.

Jyrki Siukosen tutkimuksen työläin osuus on ollut tunnistaa ja jäljittää näissä kolmessa taidenäyttelyssä esillä olleet taideteokset. Hajanaisten lähteiden avulla hän on onnistunut selvittämään noin puolet teoksista.

Nykyisin näyttelyissä olleet teokset, jotka Siukonen on onnistunut selvittämään, sijaitsevat valtaosin Münchenin, Pietarin, Pariisin, Zürichin ja New Yorkin museoissa. Osa tuhoutui maailmansodissa, Venäjän vallankumouksen melskeissä tai Saksan natsihallinnon vainoamana rappiotaiteena.

Siukonen osoittaa, että lopulta vain pieni osa teoksista oli ei-esittäviä tai abstrakteja. Niiden edustama modernismi erosi silti Suomessa korkealle arvostetusta ranskalaisesta neoimpressionismista, eivätkä teokset saaneet osakseen ymmärrystä.

Teoksen lähtökohtana onkin häpeänsekainen ihmettely: Miksei näitä modernistisen taiteen näyttelyitä osattu arvostaa? Miksei näytteillä olleita Kandinskyn ja Chagallin teoksia enempää hankittu julkisiin tai yksityisiin kokoelmiin?

Myös vahingonilo häivähtää, kun Siukonen kuvaa aikalaiskriitikkojen pieleen menneitä käsityksiä taiteilijoiden arvosta ja Antellin kokoelman taidehankinnoista vastanneiden taiteentuntijoiden hankintapäätöksiä.

Eräillä kriitikoilla, kuten Signe Tandefeltilla ja Edvard Richterillä, ulkomaisen tai "kosmopoliittisen" avantgarde-taiteen torjuntaan kytkeytyi avoimesti ilmaistuja juutalaisvastaisia näkemyksiä ja suomalaiskansallisen tyylin kaipuuta. 

Yhteisenä nimittäjänä teoksessa tarkasteltavassa kolmessa näyttelyssä oli abstraktin taiteen edelläkävijä Wassily Kandinsky. Hän oli jo vakiinnuttanut asemansa ja osoittanut olevansa vakavissaan julkaisemalla taideteoreettisia käsityksiään kirjasessa Über das Geistige in der Kunst (1911).

Siukonen osoittaa, että Kandinskyn kirjaa oli myyty myös Helsingissä ja Onni Okkosen johdolla suomalaiset kriitikot olivat tutustuneet siihen ainakin pintapuolisesti. Tosin Okkonen piti Kandinskyn ja kubistien edustamia suuntauksia taantumuksellisena paluuna primitiiviseen taiteeseen.

Jyrki Siukonen on itse pitkän linjan kuvataiteilija, taidehistorian tutkija ja taitava sanankäyttäjä. Jo parikymppisenä hänen kynästään irtosi tunnettu laulu Jäähyväiset aseille, jossa enteellisesti todettiin: ”Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä mitä on niiden takana.” 

Teos Humpuukia ja hulluutta on etevästi kirjoitettu ja upeasti kuvitettu. Siukonen ikään kuin vie lukijat aikakoneella näihin kolmeen taidenäyttelyyn, joiden teoksia saamme kirjoittajan asiantuntevalla opastuksella tarkastella aikalaisyleisön olan yli, hyvälaatuisina värikuvina ja niistä käytyä taidekeskustelua seuraten.

Lopulta Siukonen tuo esiin, ettei Helsinki sen sivistymättömämpi ollut kuin muutkaan Pohjoismaiden kaupungit. Esimerkiksi Trondheim ja Göteborg suhtautuivat samoihin näyttelyihin vielä yliolkaisemmin. Suuri yleisö ei jaksanut sulattaa uutta taidetta, ja modernistitaiteilijoiden teokset jäivät heille itselleen tai heitä tukeneiden ennakkoluulottomien galleristien käsiin.

Yleisempää hyväksyntää modernismi ja abstrakti ”värimusiikki” alkoivat saada 1920-luvulta lähtien – tosin ei vielä Suomessa, kuten Siukonen muistuttaa. Meillä pitäydyttiin marraskuun ryhmän eli Tyko Sallisen ja kumppaneiden synkeässä ekspressionismissa, jota alettiin arvostaa kansallisena tyylinä. Vielä 1950-luvulla abstrakti taide sai osakseen pilkkaa ja ymmärtämättömyyttä.

”Tarinaa on vaikeaa lopettaa nousevaan nuottiin”, pahoittelee Siukonen. Hän summaa: ”Suomessa ei syntynyt mitään henkistä yhteyttä tähän taiteeseen, eikä sellaisen rakentamiseen myöhemminkään ole onnistuttu.”

Tämä koskee tietenkin vain taidehankintoja. Ajan riittävästi kuluessa osa Helsingissä nähdyistä teoksista ja niiden tekijöistä kohosi modernismin klassikoiksi, suomalaistenkin hyvin tuntemiksi ja arvostamiksi osaksi kuvataiteen kansainvälistä kaanonia.

Napakka, varmaotteinen ja hyvin rajattu teos jättää lukijaan hienoisen näläntunteen. Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös muiden taiteenalojen, etenkin musiikin ja kirjallisuuden, samanaikaisesta kokeellisesta modernismista ja tämän avantgarden vastaanotosta Suomessa.

Tästäkin aihepiiristä Siukosella olisi epäilemättä näkemyksellistä sanottavaa.

•

Lue myös:

Anni Swan muovasi uudenlaisen ihanteen, jossa tytöt olivat rohkeita ja päättäväisiä – Elämäkerta kuvaa kirjailijan omaa ristivetoa aikansa paineissa

Elli Forssell-Rozentāle – Unohdettu laulaja, joka uhrasi oman uransa tukeakseen taiteilijamiestään

Kyösti Kakkosen designraamattu – Luonto innoitti kotimaisen lasi- ja keramiikkataiteen mestareita