Hämeenlinnassa syntynyt Erkki Laurila (1913–1998) lumoutui nuorena maalaiselämästä perheensä maatilalla. Hänen isänsä kuolema ja 1930-luvun lama pakottivat lukiolaisen kuitenkin valitsemaan toisen elämänuran.

Laurila opiskeli Helsingin yliopistossa, ja valmistui sieltä tohtoriksi väiteltyään fysiikan alalta vuonna 1940. Sota-ajan tehokas ja onnistunut kehitystyö Valtion lentokonetehtaalla hyvää onnea unohtamatta johtivat hänet jo vuonna 1945 professoriksi Teknillisen korkeakouluun (TKK, sittemmin osa Aalto-yliopistoa) ja sen uuteen teknillisen fysiikan oppiaineeseen.

Pienessä oppiaineessa tartuttiin Laurilan johdolla uusimpiin tekniikan aloihin, kuten sota-aikana harppauksen ottaneisiin laskeviin koneisiin, toisin sanoen tietotekniikkaan. Tutkimusryhmää motivoi usko tekemisten suureen merkitykseen sekä itselle että koko maan tulevaisuudelle. Usein töitä paiskittiin myös iltaisin ja viikonloppuisin.

Pekka Jauho, myöhempi professori ja akateemikko, summasi oppineensa Laurilan tutkimusryhmässä 1940-luvun ja 1950-luvun vaihteessa runsaasti paitsi uusimmasta elektroniikasta ”myös paljon muuta vireän tutkimusryhmän työskentelystä, sen sisäisistä avoimista suhteista, innokkaasta ja kriittisestä tieteellisestä ilmapiiristä, riskinottohalusta ja luovuudesta”.

Oppiaineen ja VTT:n yhteisessä laboratoriossa syntyi vuosien kuluessa monia keksintöjä ja niiden teoriaa käsitelleitä tutkimuksia. Keksimisprojekteista tiettävästi menestynein oli laite, joka sai Ruotsissa nimen Laurilan erotin (Laurila Separator). Siinä taidokkaasti pyörivät magneettikentät tuottivat mahdollisimman puhdasta rautajauhetta teollisuusyrityksen käyttöön.
 

Image

1950-luvulla Erkki Laurilalla oli keskeinen rooli Suomen ensimmäisten tietokoneiden, kuten ESKO-tietokoneen, rakennuttamisessa. Monesta hänen oppilaastaan tuli tuon uuden alan opettajia ja huippuasiantuntijoita.

Laurilan tunnetuimpiin oppilaisiin kuului myöhempi akateemikko, neuroverkkojen tai tekoälyn tutkija Teuvo Kohonen. Kohonen muisteli, että Laurila varoitti painokkaasti ajautumasta tietokoneen pauloihin.

Kun itse tein kulttuurihistorian opinnäytetyötä vuonna 1997, Laurila tiivisti minulle haastattelussa, että ”ESKO on yksi ja varsin vähäinen kehitysvaihe siinä, että maailma on nyt täynnä noita tietokoneita... ja nyt yhtäkkiä kännykästä tulee pornoa”.

Toisin sanoen Laurila painotti, ettei tekniikka ole itsetarkoitus. Hän uskoi, että kehitys tuo mukanaan monenlaisia, myös vähemmän toivottavia seurauksia ja että tähän kaikkeen tulee säilyttää kriittisyys.

Professorina Laurila luennoi omalla vapaalla tyylillään. Laboratorionjohtaja Jukka Pesonen muisti kaskun, jonka ilmentää oppimisihannetta voisi nykyään nimittää tutkivaksi oppimiseksi: ”Laurilan luennolta tullessa opiskelija tokaisi: ’En taaskaan ymmärtänyt mitään tuosta Laurilan luennosta. Täytyy mennä kirjastoon lukemaan.’ Laurila sattui kuulemaan tokaisun ja sanoi: ’Kerrankin olen onnistunut opettajana, kun olen aktivoinut opiskelijan ottamaan itse asioista selvää’.”

Jorma Routti, josta sittemmin tuli professori ja paljon muuta, muisteli vuonna 2013 sitä, kuinka hän aloitti opiskelun 1950-luvun lopulla TKK:n upouudella, kasvavalla alueella: ”Saimme heti Otaniemeen tultuamme Erkki Laurilalta työkalupakin, sähkömittarin ja avaimen laitoksen verstaaseen, jossa sai oppia oikean sorvin ääressä. Tänä päivänä tämä on tärkeä taito, kun suunnitellaan laitteita.”

Vuonna 1955 Laurila valittiin Energiakomitean johtoon eli käytännössä valmistelemaan Suomea atomi- eli ydinenergian käyttäjäksi. Tehtävä tuli merkitsemään pitkän, yhteiskunnallisesti vastuullisen johtavan asiantuntijuuden alkua ja samalla vahvistuvaa asemaa myös laajemmalle vaikuttamiselle kansallisen tiedepolitiikan alueella.

Laurilasta kehkeytyi presidentti Urho Kekkosen luottoasiantuntija nimenomaan ulkopoliittisesti painavissa ydinaiheissa. Työuransa sekä nuoruutensa valitut, parhaat palat Laurila esitteli aikanaan kirjassaan Muistinvaraiset tarinat (1982) omintakeisella kuivalla huumorillaan höystettynä. Kekkonen oli tuolloin vielä elossa, joten Laurila ehkä varoi presidenttiä sivuavissa kertomuksissaan.

Kahvihuone oli useiden aikalaisten mainitsema tärkeä paikka Laurilan tarjoamalle kasvatukselle. Eero Byckling, joka aloitti Laurilan entisessä professuurissa vuonna 1973, kertoi kesäharjoittelustaan 1950-luvun lopussa: ”Olin nuori teekkari ja assistentti, kun huomasin, että silloin, kun teknillisen fysiikan käytävällä tuntui sikarin hajua, kannattaa mennä kahvihuoneeseen laitoksen kahville. Siellä pöydän päässä istui Laurila ja piti värikkäitä yksinpuheluitaan. Ajattelin silloin, että eihän yhteiskunnassa kaikki voi olla niin pielessä kuin mitä Laurila kuvasi. Jälkeenpäin olen huomannut, että hän ei liioitellut vaan päinvastoin.”

Monesti kahvipöytään kokoonnuttiin lauantaisin lounaan jälkeen, sunnuntain vapaan vieton odotuksessa. Pöydän ääressä Laurila ikään kuin testasi ajatuksiaan, ja laboratorion väki istui harjoitusyleisönä. Myöhemmin näitä opettajan kannanottoja saattoi kuulla esitelmissä ja lukea lehdistä.

Niin sanotun vanhan Suomen Akatemian jäseneksi Laurila nimitettiin vuonna 1963, mikä oli valitulle epämieluisa yllätys. Ilmeisesti Laurila toivoi ja luuli loppuun saakka, että toinen ehdokas valittaisiin ja hän jatkaisi opetusta ja teknistä kehitystyötä itse luomassaan tutkimusympäristössä. Jopa tapauksessa kasvatustyö TKK:ssa vaihtui akateemikkona kabineteissa ja julkisuuden kautta vaikuttamiseksi.

Toimittajien suhtautuminen ydinenergiaan kääntyi alkuvuosien atomi-innostuksesta kohti lähtökohtaista kriittisyyttä 1970-luvulta lähtien. Näin Laurila ainakin tulkitsi, kun hän välillä kommentoi kitkerästi julkisen sanan valtaa. Vuosikymmeniä Laurila jaksoi säännöllisesti puolustaa ydinenergiaa erityisesti siitä näkökulmasta, että sen avulla on mahdollista vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä energiantuotannossa.

Muun ohella Laurila ehti vaikuttaa monipuolisesti niin tiede- kuin kulttuurielämän luottamustehtävissä, kuten Suomen Kulttuurirahastossa. Hän harrasti pitkään ainakin musiikkia, hiihtoa ja historiaa.

Maalle Laurila pääsi palaamaan ensin perheineen, kun hän vietti kesäisin Pälkäneellä mökkielämää. 1970-luvulla Erkki ja Kerttuli Laurila muuttivat puutarhan ympäröimään omakotitaloon Porvooseen, missä Erkki Laurila asui loppuikänsä, vuoteen 1998.

•

Lue myös:

Arvo Ylinen – ilmailutekniikan tutkimuksen uranuurtaja

Irma Rantavaara – oppiaineensa uudistaja

Torsti Verkkola – suomalainen moottorifilosofi