Puukiipijä – vanhojen metsien viimeinen vartija on viime vuonna edesmenneen professorin Markku Kuitusen (1953–2024) kirjoittama. Jo hänen väitöskirjansa käsitteli aikoinaan puukiipijää. Teoksen valokuvista vastaa Antti Strang, joka voitti Vuoden Luontokuva -kilpailun vuonna 2022.

Kirjaan sukelletaan hyvällä henkilökohtaisella tunnelmakuvauksella puukiipijän tutkimuksesta. Hankikantojen aikaisesta tutkimuksesta on kerrottu kirjassa tarttuvalla tavalla, ja mieleeni nousevat omat hiihtelyni talvisilla oravakoealoilla.

Kiinnostavan tietopohjaisen alun jälkeen kerronta muuttuu paikoitellen jaaritteluksi, jolla yritetään kertoa puukiipijätutkimuksesta ja mennään vähän ohi aiheenkin, kun kuvataan tutkimusmatkoilla sattuneita tapahtumia. Tutkimusmenetelmät on kaikesta huolimatta kuvailtu teoksessa sopivan kansantajuisesti.

Teoksen kuvat ovat laadukkaita, mutta alkupuolella kuvat puukiipijöistä ovat hyvin samanlaisia. Kirjan loppua kohden kuvien monipuolisuus kasvaa, ja kauttaaltaan ne tukevat suurimmaksi osaksi hyvin kerrontaa. Jotkut kuvien yksityiskohdat ovat jopa häikäisevän tarkkoja ottaen huomioon, että kuvattava kohde ei ole pönöttävää lajia ollenkaan.

Kirjan luvut on palasteltu sopivan lyhyiksi, jotta niitä saa ahmittua helposti nopeastikin. Kirjassa on kaikkinensa esipuheen ja liitteiden lisäksi peräti 27 lukua, vaikka luettavia sivuja on alle pari sataa.

Varsinaisen puukiipijää koskevan asian teos aloittaa oikeutetusti pesinnästä ja kuvailee, missä puukiipijä luonnostaan pesii ja millainen pönttö sille sopii. Kirjassa kerrotaan, miten pöntön paras sijainti löytyy mahdollisimman kaukana metsän reunasta ja miten mielellään laitetaan aina kaksi pönttöä vierekkäin.

Vain puukiipijänaaras rakentaa pesää, mutta koiras houkuttelee naaraan pesänrakennushommiin. Muninta alkaa huhtikuun lopulla, ja kolmasosa naaraista munii toisen pesyeen kesäkuun alussa. Puukiipijä on Suomen linnustossa aikainen pesijä, sillä vain korppi ja käpylinnut ehtivät sen edelle.

Naaras hautoo 14 vuorokauden ajan, ja poikaset kuoriutuvat toukokuun puolivälissä. Koiras ruokkii naarasta haudonnan aikana, ja molemmat emot ruokkivat ensimmäistä pesyettä. Naaras siirtyy sen jälkeen usein hautomaan seuraavaa poikuetta, kun koiras jää huolehtimaan edellisestä poikueesta. Emojen työnjako voi kirjoittajan mukaan olla luonnonvalinnan tulosta, mutta tätä ei ole kuitenkaan tieteellisesti todistettu.

Pesintä on puukiipijänaaraille rankka kokemus, sillä naaras ottaa päävastuun poikasten pesäruokinnasta, haudonnasta ja muninnasta. Puukiipijänaarat elävät usein vain 1-vuotiaiksi, kun taas koiraat voivat elää jopa 6-vuotiaiksi.

Puukiipijäkoiras on kooltaan naarasta isompi ja väritykseltään tummempi. Lintujen suojaväritys kehittyy luonnonvalinnassa niin, että pedot eivät havaitse selviytyviä lintuyksilöitä. Linnun pyrstö on pedoille helpoin havaittava, mutta sen menettäminen ei haittaa, koska pyrstösulat kasvavat takaisin jo kahdessa viikossa.

Puukiipijä on Suomessa lounainen laji, joka vähenee pohjoista kohti mentäessä. Suomen pesimäkanta on 100 000–300 000 puukiipijäparia, sillä vaihtelu vuosien välillä on huomattavaa. Pakkastalvet verottavat erityisesti puukiipijäkantaa.

Maapallolla esiintyvät eri puukiipijälajit on esitelty teoksessa ja niiden välisiä erojakin on eritelty. Lähimpänä kotoisaa puukiipijäämme asuva etelänpuukiipijä on tarkimmin kuvailtu muun muassa elinympäristöineen.

Puukiipijä on erikoistunut etsimään ravintoa puun rungolta, mihin linnun nokka ja kynnet ovat kehittyneet. Puukiipijä tarvitsee paksuja puita elinympäristössään. Kirjan parasta antia ovat silmiä aukaisevat kuvaukset kekomuurahaisten ja puukiipijöiden ravintokilpailusta. Muurahaiset vähentävät puiden rungoilla elävien hyönteisten määrää, mikä tarkoittaa myös pienempää puukiipijöiden määrää tällaisissa metsissä.

Puukiipijän elinalue vaihtelee maantieteellisesti esimerkiksi Brittein saarten 0,7 hehtaarista Etelä-Suomen pariin hehtaariin. Asuinalue kasvaa pohjoiseen mentäessä, ja Kuusamossa asuinalue on jopa 24 hehtaaria.

Kuitunen tiivistää hyvin puukiipijän elinympäristövaatimuksen: ”Puukiipijä vaatii Etelä-Suomessa peräti yhdestä kolmeen hehtaarin kokoisen vanhan metsän laikun pystyäkseen tuottamaan poikueensa lentoon.” Näistä Etelä-Suomen vanhoista metsistä meillä juurikin on pulaa, ja moniin samankokoisiin lintuihin verrattuna puukiipijä tarvitsee laajemman asuinalueen, koska sen ruuanhankinta on erikoistunut vain puun rungoille.

Suomessa rauhoitetuille lajeille on annettu ohjeellinen euromääräinen arvo. Jos eläimen tappaa, summa toimii viitteenä valtiolle langetettavista korvauksista. Puukiipijän korvaushinta on 50 euroa, mutta korvausta ei tarvitse suorittaa avohakkuun tekemisestä.

Kuitunen laskelmoi teoksessa hyvin, että yhdellä neliökilometrillä eli sadalla hehtaarilla korvattavaa muodostuisi kaikista rauhoitetuista linnuista 20 000 euroa ja poikasten hinta tähän päälle. Hehtaaria kohden korvattavaa lintujen elämänmenetyksistä muodostuisi noin 200 euroa.

Teoksen lopussa oleva luontokatoon ja vanhoihin metsiin liittyvä sanasto on paikallaan. Myös aarniometsiin ja puukiipijöihin liittyvä kirjallisuus on hienosti eriteltynä teoksen lopussa. Puukiipijälajien sukulaisuutta ja puukiipijän ravintoa koskevat liitteet ovat myös mielenkiintoista luettavaa.

Kuitenkin luonnonmetsän sitominen puiden ikään hämmentää. Kirja toistaa lisäksi vanhoja tarinoita siitä, miten puhdas kuusikko on luonnonmetsän lopullinen päätepiste. Tällaisia metsiä on kuitenkin aika vähän, sillä sekametsä on usein todennäköisempi. Esimerkiksi myrskyt kaatavat metsistä puita ja näihin aukkoihin syntyy enemmän lehtipuita kuin sulkeutuneempiin metsän kohtiin.

Kuitusella on myös mielenkiintoinen käsitys siitä, että vieraslaji terttuselja kuuluisi aarniometsän lajistoon. Mihin tämä käsitys mahtaa perustua?

Kirjoittaja jaksaa mainita myös kirjanpainatuhojen lisääntymisestä. Miksi ympäristötieteiden emeritusprofessori puhuu tuhoista, vaikka kyse on häiriöistä tai puuntuotantoon otetun metsämaan ennallistumisesta?

Ehkä häiritsevintä Kuitusen käyttämässä kielessä on sen sidonnaisuus puuntuotantoon, vaikka hän samalla yrittää kuvailla sitä, miten tämä kirjan pieni päähenkilö asuu aarniometsissä, jotka eivät ole koskaan puuntuotantoa kaivanneetkaan. Ehkä kirjoittaja on menneiden vuosikymmenten puheiden ja ajattelutapojen vanki, sillä taannoin ei edes osattu ajatella tilannetta, jossa metsä jätettäisiin käsittelemättä.

Kuitusella on outo tapa rinnastaa metsikön runkoluku päätehakkuukypsyyteen, mutta jää epäselväksi, miten luonnonmetsässä hehtaarilla olevien runkojen määrä liittyy kirveen koskemattoman alueen hakkuuvalmiuteen. Kuitunen jaksaa kyllä tuskailla, miten turhauttavaa on joka kevät todeta pesintöjen tuhoutuneen päätehakkuussa. Silti hän rinnastaa teoksessaan vanhan metsän suositeltuihin hakkuuaikoihin ja päätemetsävaiheisiin.

Kirja kuvailee puukiipijän elämää mallikkaasti ja esittelee myös syyt lajin taantumiselle. Luonnonsuojelua voi toki edistää pönttöjä tekemällä ja jättämällä metsää hakkaamatta, mutta päästäksemme näin pitkälle meidän täytyy aloittaa suojelu jo käyttämästämme kielestä, joka näyttää pitävän sisällään monia luonnolle haitallisia toimintamuotoja.

•

Lue myös:

Ihailemme valaita ja silti metsästämme ne sukupuuton partaalle

Kolopesijöiden ihmeellinen maailma – Hätähuuto Suomen luonnon puolesta päivitetty tälle vuosituhannelle

Pariutumisen aakkoset – Monipuolinen teos eläinten seksistä ja perhe-elämästä