The Atlantic -lehden toimittajan ja tietokirjailijan Helen Lewisin teos The Genius Myth käsittelee nimensä mukaisesti neromyyttiä. Myytin mukaan tieteen edistysaskeleet ja suuri taide johtuvat yksinkertaisesti poikkeusyksilöiden ainutlaatuisuudesta.

Lewis käy läpi, kuinka myyttejä poikkeusyksilöistä on eri aikoina rakennettu ja mitä neromyyteistä on seurannut. Hän kirjoittaa myös siitä, miten neromyytti on vääristänyt ihmisten tiedekäsityksiä ja edistänyt esimerkiksi misinformaation leviämistä.

Kirjan ensimmäiset sata sivua on kuitenkin omistettu sille, mitä nerous on. Tai oikeastaan sille, mitä se ei ole. Ja ennen kaikkea sille, miten jotkut ovat yrittäneet sitä mitata.

Psykologit Alfred Binet ja Théodore Simon saivat 1900-luvun alussa Ranskan opetusministeriöltä tehtävän. Heidän tuli luoda testi, jolla löydettäisiin koululaisten joukosta ne, jotka tarvitsevat tukea opiskeluun.

Lopputulos oli Binet-Simon-testi, josta kehittyivät sittemmin älykkyysosamäärää mittaavat testit. Binet ja Simon varoittivat, että testi ei sovellu huippulahjakkaiden yksilöiden seulomiseen. Tietyt tahot ryhtyivät silti soveltamaan sitä juuri tähän tarkoitukseen.

Lewis esittelee tukun tutkijoita, joiden taustamotiiveina ovat olleet esimerkiksi rotuopit, ”imbesillien” steriloiminen, nobelistien spermapankin perustaminen tai ylipäänsä vain ihmisten arvottaminen ja asettaminen järjestykseen älykkyyden perusteella. Yksi näistä tutkijoista oli yhdysvaltalainen Lewis Terman. Hänen tutkimusryhmänsä kokosi 1920-luvulla tuhannen ihmisen joukon karsimalla koulussa menestyneistä kalifornialaislapsista ne, jotka olivat mittausten perusteella kaikkein älykkäimpiä.

Terman seurasi ”nerolapsiaan” vuosikymmenten ajan. Nämä elivät keskimääräistä terveemmin ja vauraammin ja saavuttivat monenlaista, mutta ainuttakaan modernia neroa Terman ei omaksi pettymyksekseen löytänyt. Sen sijaan parikin tulevaa fysiikan nobelistia karsiutui lapsena testijoukosta liian alhaisen älykkyysosamäärän vuoksi.

Nerouden mittaajat ovat Lewisin mukaan epäonnistuneet aina uudelleen ja uudelleen. Nerous kun ei tyhjene älykkyysmittareihin tai ylipäänsä älykkyyteen. Lewis ei kiellä eroja ihmisten lahjoissa, mutta nerous vain on hänen mukaansa jotain muuta.

Oikeastaan jo Lewisin kirjan nimi kertoo, miten neroudessa on yksinkertaisesti kyse siitä, että jonkun yksittäisen ihmisen erityislaatuisuudesta on onnistuttu luomaan tarttuva tarina. Joillain tahoilla on intressi nostaa tietty henkilö hyllyn päälle ja kuvata tämä ihmeellisenä poikkeusyksilönä. He luovat tuon ihmisen ympärille kertomuksen, jota toistetaan niin kauan, että syntyy myytti nerosta.

Neromyyttiä ei kuitenkaan voi rakentaa kenestä hyvänsä. Oleellista on esimerkiksi se, että hahmossa on jotain muutakin poikkeuksellista kuin tämän oletettu nerous. Lewisin mukaan haluamme kuulla tarinoita siitä hinnasta, minkä nerous on neroille itselleen maksanut. Hintana voivat olla sosiaaliset ongelmat, hulluus, jokin sairaus tai vamma.

Joka tapauksessa neromyyttiin sisältyvän ”nerouden hinnan” (englanniksi genius deficit) ideana on, että nerous ja ongelma ovat yhteydessä toisiinsa. Lahjakkuus tulee tietyin kustannuksin, väittää populaarikulttuuri.

Lewis esittelee tätä tarinaa toistavia elokuvia, kuten matemaatikko John Nashista kertova Kaunis mieli (2001) tai fyysikko Stephen Hawkingin elämää käsittelevä Kaiken teoria (2014). Hawking kohoaa elokuvassa pyörätuolista käsin suureksi tieteen tekijäksi, kärsimyksen kautta voittoon. Todellisuudessa Hawking teki suurimmat tieteelliset löytönsä ennen fyysisen kuntonsa romahtamista, Lewis kirjoittaa. Eivätkä hänen teoriansa itse asiassa olleet niin uraauurtavia kuin monien hänen kollegoidensa, jotka elivät suhteellisen terveen elämän. Mutta sellaisesta on vaikeampi rakentaa sankaritarinan hahmoa.

Lewis käy läpi tapauksia, joissa neroksi julistettu on saanut tuhota muiden elämiä neroutensa varjolla. Kenties kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin se, mitä Lewis kirjoittaa neromyytin haitallisesta vaikutuksesta yleisesti tieteen kehitykselle.

Ongelman ydin on, että neromyytti antaa tutkimuksen tekemisestä epärealistisen kuvan. Se esittää tieteen erityisyksilöiden kamppailuna totuuden löytämiseksi. Todellisuudessa tieteelliset edistysaskeleet tapahtuvat usein tutkijoiden yhteistyön tuloksena. Lisäksi edistysaskeleet ja tieteelliset harppaukset rakentuvat aiemman tiedon päälle.

Keksinnöt ovat tietyllä tapaa ajassa kiinni. Samoja tieteellisiä löytöjä onkin usein tehnyt useampi taho suurin piirtein samaan aikaan. Esimerkkeinä Lewis mainitsee muun muassa kaukoputken, logaritmin, energian säilymislain, lämpömittarin, puhelimen, differentiaali- ja integraalilaskennan, valokuvauksen, auringonpilkut ja evoluutioteorian.

Yksinäisen suden tai kapinallisen neron tekemät tieteelliset löydöt ovat harvinaisia historiassa ja tämän päivän tiedemaailmassa vielä harvinaisempia. Tarinat ovat kuitenkin meille ymmärrettävämpiä, kun niissä on yksi sankari, joka voittaa vaikeudet omalla erityislaatuisuudellaan, rohkeudellaan tai sinnikkyydellään. Se on eräänlainen tarinan arkkityyppi, jonka olemme nähneet ja kuulleet lukemattomat kerrat lapsuudesta lähtien.

Epärealistisen tiedekäsityksen levittämisellä on seurauksensa. Lewisin mukaan myytit tiedeyhteisön kapinallisista neroista vahvistavat uskoa salaliittoteorioihin. Ne fetisoivat vastakkainasettelua, joka on otollista maaperää misinformaatiolle.

Lewis kirjoittaa myös siitä, miten neromyytin ruokkima resurssien keskittyminen voi haitata kokonaisen tieteen- tai taiteenalan kehitystä. Isot nimet keräävät palkinnot ja apurahat vielä silloinkin, kun he eivät välttämättä enää tuota mitään kovin ihmeellistä. Potentiaalisesti tuottavammat ja innovatiivisemmat tahot jäävät nuolemaan näppejään.

Niin kutsuttu nero voi siis ensin hyödyttää ja sitten haitata alansa kehitystä. ”Toisinaan tiede todella edistyy hautajaisseremonia kerrallaan”, Lewis kirjoittaa suorasukaisella tyylillään.

Nykyajan yleisimmäksi neromyytiksi Lewis nostaa Piilaakson teknomiljardöörit. Ilmeisimpänä esimerkkinä tällaisesta henkilöpalvonnan kohteesta hän mainitsee Elon Muskin.

Kun Musk osti Twitterin, muutti sen X:ksi ja tuhosi sen markkina-arvosta yli 70 prosenttia, monet ihmettelivät, kuinka SpaceX:n ja Teslan kaltaisten menestystarinoiden luoja voi toimia niin typerästi. Lewisilla on vastaus: ”Yksinkertaista, Musk on hyvä joissain asioissa ja joissain ei.”

Jotkut kuitenkin ajattelevat teknomiljardöörien olevan yleisneroja. Esimerkiksi yrittäjä Juhani Mykkänen on julistanut Muskin ”moderniksi Jeesukseksi” Helsingin Sanomien kolumnissaan (20.11.2021).

Lewisin mukaan modernissa neromyytissä onkin paljon uskonnon kaltaisia piirteitä. Hän kirjoittaa: ”Ennen meillä oli Jumala. Nyt meillä on nerot.”

Mutta sitten taas toisaalta, joskus vastaan tulee keksintöjä, tutkimuksia tai teoksia, jotka ovat kerta kaikkiaan lähes yliluonnollisen häikäiseviä. Miten niihin sitten pitäisi suhtautua? Eikö ketään saisi kutsua neroksi?

Tähän Lewis ei vastaa suoraan. Hän vain toteaa, että meidän pitäisi pikemminkin puhua taideteoksista, keksinnöistä ja tieteellisistä läpimurroista neroutena ja välttää yksittäisten tekijöiden jumalointia.

Kirjan idea tiivistyy siinä esitettyyn kirjailija Virginia Woolfin sitaattiin, joka menee suomeksi kutakuinkin näin: ”Mestariteokset eivät synny yksin ja yksittäin, vaan ne ovat seurausta vuosien yhteisestä ajattelusta.”

Tässä tuskin on tutkijoille, taiteilijoille tai muille luovan työn tekijöille mitään kovin uutta. Lewisin kirja kuitenkin kuvaa toteamuksen käytännössä lukuisien esimerkkien avulla ja viihdyttävällä tavalla. Se avaa joissain piireissä jo kuopatun neromyytin ruumiin ja näyttää suurelle yleisölle, mitä se on syönyt.

• 

Lue myös:

Eksyksissä järjen poluilta – tieteen kiistäminen ja pseudotiede

Miten Stephen Hawkingista tehtiin tuote

Salaliittoteoreetikot ammentavat innoitusta romantisoidusta tieteestä