Ympäristönsuojelun emeritusprofessori Pekka Kauppi on kirjoittanut teoksen 8 tapaa parantaa metsien hiilinielua, jossa hän haluaa antaa suomenkielisen yleiskuvan metsä- ja ympäristötieteiden ajankohtaisista saavutuksista.

Esimerkiksi peruskoulun oppikirjoissa metsien käyttö ja puutavaran tuottaminen on ollut ensisijaista verrattuna siihen, että se jätettäisiin luonnontilaan tai suojeltaisiin. Se, että metsien vain annettaisiin olla, näyttää sotivan kulttuurista olemistamme vastaan.

Kaupin mukaan vain olemassa olevissa metsissä hiilivarasto säilyy ja hiilinielua voidaan kehittää. Tämä tarkoittaa, että metsäkadon ehkäisy on kaikkein tärkeintä. Kirjassa puhutaan silti hyvin vähän luonnonmetsistä ja ennallistamisesta, sillä näkökulma on vahvasti puuntuotannossa.

Parasta kirjassa on Kaupin vapaan tutkimuksen puolustuspuhe. Hän kuvailee, miten esimerkiksi edesmenneessä Metsien tutkimuslaitoksessa taattiin tutkimuksen vapautta verovaroilla. Tämä mahdollisti muun muassa hänen omaa huippututkimustaan.

Kauppi väittää kirjassaan, että puuston kasvun syitä ei tunneta täysin, vaikka hän syitä luetteleekin. Jostain syystä soiden ojituksia ja puuston ikäluokkajakauman vaikutuksia hän ei mainitse. Euroopan metsien tilanteesta hän toteaa, että ”puusto on karttunut, eikä metsäluonnon monimuotoisuudella ole ollut hätää”.

Metsäpinta-alan määrä saattaa selittää Kaupin uskoa metsien monimuotoisuuden säilymiseen. Teoksessa nostetaan monesti esille, miten metsäkato on suuri hiilipäästöjen lähde. Tikun nokkaan laitetaan erityisesti tropiikin metsäkato, joka käytännössä kumoaa trooppisten metsien hiilinielun.

Kauppi tunnistaa tarpeen ilmastopäästöjen vähentämiselle. Hän kuitenkin katsoo, että ilmastonmuutokseen sopeutumista voidaan tehdä edullisemmin vasta tämän vuosisadan lopussa: ”Fossiilisista polttoaineista luopuminen riittävässä määrin vuoteen 2050 mennessä asettaa hallituksille ylivoimaisia teknisiä, taloudellisia ja poliittisia haasteita, mikä tekee nopeasta ja edullisesta siirtymästä käytännössä mahdottoman.”

Monet meistä eivät toki ole näkemässä maapalloa vuosisadan lopussa, jolloin se on keskimäärin 4 astetta lämpimämpi. Voidaanko tällaisen ilmastokatastrofin estämiselle kuitenkaan edes laittaa mielekästä hintalappua, ja eikö päästöjen lykkääminen maksa vielä enemmän?

Kauppi kuvailee jäätikkökairauksista selville saatuja asioita kuten sen, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on ollut vuosisatoja 280 miljoonasosaa, mutta nyt mennään jo 420 miljoonasosassa. Olemmeko siis ylittäneet jo peruuttamattoman keikahduspisteen?

Kauppi katsoo, että metsien hiilinieluilla ei voida ratkaista hiilidioksidipäästöjen ongelmaa, vaan päästöjä on ensisijaisesti vähennettävä. Hän vierittää ajallemme ominaiseen tapaan vastuun yksilöille eli autonostajille ja lentomatkailijoille, vaikka valtio tukee uusien kehäteiden rakentamista ja antaa lentoliikenteelle verohelpotuksia.

Teoksessa väitetään, että puiden hakkaaminen ei poikkeaisi puiden kuolemisesta metsäpalossa. Yleensä hakkuut kuitenkin kohdistuvat eri puihin kuin mitä metsäpalossa kuolee, minkä lisäksi metsäpalo jättää metsään pystylahopuuta ja hiiltynyttä puuta, joita hakkuut eivät tuota.

Kirjoittaja viittaa vuoden 1990 tutkimukseen siitä, miten metsän hiilivarasto ei kasva loputtomasti. Uudemmat tutkimukset ovat kuitenkin todenneet, että hiilivarastojen kasvu jatkuu vuosisatoja.

Kirjassa ollaan huolissaan metsiin kerääntyvästä palokuormasta, koska se voi vapautua metsästä hiilenä pois. Enemmänkin pitäisi nähdäkseni kuitenkin olla huolissaan puutuotteiden eliniästä eli siitä tehdäänkö puusta pehmopaperia vai lankkua.

Teoksessa käytetyt käsitteet, kuten tuholaiset, kliimaksiarvot ja terveet metsät, kertovat osaltaan tarpeesta hallita ja hygienisoida metsiä. Tuholainen on arvottava käsite eläimestä, joka toimii lajityypillisesti mutta joidenkin ihmisten näkökulmasta haitallisesti. Luonto ei myöskään tunne terveen ja sairaan metsän eroa.

Metsistä huolehtiminen ja niiden kestävyyden lisääminen näkyvät kirjan lehdillä valittuina puulajeina, istuttamisena ja taimikonhoitona. Lähtökohta on ajatus, että hiilinielua voidaan vahvistaa metsänhoidolla. Hakkuilla tätä ei tutkimusten mukaan voida tehdä, joten mitä tarkalleen ottaen hoidolla tarkoitetaan? Soiden ojittamista tai lannoittamista, joista kummastakin aiheutuu mittavia vesistöpäästöjä?

Kauppi on huolissaan pellonraivauksesta monimuotoisessa tropiikissa, vaikka samaa on tapahtunut Suomen lehdoissa aiemmin ja tapahtuu parhaillaan myös turvemailla. Huomioitavaa on, että metsämaan muokkaus heikentää hiilinielua, koska maaperän hiilivarasto vapautuu ilmakehään ja sienijuuret vahingoittuvat. Lähivuosikymmeninä maanmuokkaus heikentää hiilitasetta.

Kirjan kuvaajien ja taulukoiden lukemat voisivat olla yleis- ja helppotajuisempia eli desimaalilukujen sijaan voitaisiin esittää kokonais- tai prosenttilukuja. Joitakin käsitteitä voisi myös täsmentää. Esimerkiksi suurten kuntaliitosten vuoksi Suomessa voitaisiin puhua taajamissa asuvista kaupungeissa asuvien sijaan.

Teos tarjoaa herättäviä tilastotietoja, kuten sen, että Yhdysvalloissa kulutetusta lihasta kolmannes menee koirien ja kissojen ruuaksi. Tämä nostetaan esille, koska metsäkato on seurausta ruuantuotannosta. Myös laidunmaan rajan epäselvyydestä kerrotaan hyvin, mutta mainitsematta jää, onko poronhoitoalue metsä- vai laidunmaata.

Kaupin mielestä lähes kaikki Suomen aarniometsät on jo suojeltu, ja suojelussa on edessä loppuvaihe. Tarkoittaako tämä siis sitä, että metsänhoidon suuntaa ei tarvitse muuttaa eikä metsiimme tarvita lisää vanhoja puita? Miten käy Suomen luontopaneelin ehdotuksille, joiden mukaan 10 prosenttia metsistä pitäisi suojella tiukasti jokaisessa maakunnassa?

Ansiokasta kirjassa on se, että siinä mainitaan itärajan puuntuonnin tyrehtymisen vaikutus maamme metsien hiilinieluun. Kun Venäjältä ei enää tuoda puuta, niin kotimaisen puun hakkuut ovat kasvaneet. Islannin puunkäytön historia on myös mielenkiintoista luettavaa.

Kauppi ei vaikuta olevan huolissaan teollisuuden hyötysuhteesta, vaikka puolet hitaasti kasvavien metsien kasvusta poltetaan energiaksi. Hänen mukaansa polton hyötysuhdetta voidaan parantaa erityisesti muualla. Suomessa metsiä hoidetaan hänen mielestään hyvin, ja muualle tuotantoa kannattaa siirtää vain kierrätyskuidun paremman saatavuuden vuoksi.

Kauppi ajattelee, että hakkuut eivät lisää hiilipäästöjä, vaan palauttavat hiilen sinne, mistä se on tullut. Kauppi korostaa ”metsien pitkäaikaista kasvua ja elinvoimaisuutta” hiilen lyhyen ajan varastoinnin sijaan. Rakentavana ajatuksena Kauppi peräänkuuluttaa kulutuspohjaisen tilastoinnin sijaan tuotantopohjaista tilastointia.

Kauppi mieltää metsäkadon puuvarojen ehtymisenä, jolloin erot esimerkiksi puuviljelmien ja luonnonmetsien välillä häipyvät. Hänen mukaansa esimerkiksi puuntuotantoyhtiöt ja metsäkonetoimittajat säästävät puuta.

Kirjassa ei nähdä tarvetta puuntuotannon sääntelylle tai hakkuukiintiöille. Myöskään luonnonsuojelun lisäämistä ei ehdoteta, koska uudistushakkuut näyttäytyvät pidemmän ajan hiilinielun takeena, vaikka hakkuuaukko onkin ensimmäisten vuosikymmentensä aikana hiililähde.

Surullisinta kirjassa on se, että kirjoittaja kiistää ilmastonmuutoksen olevan maailmanloppu. Mitä sanoisimme siis niille tuhansille ja tuhansille lajeille, jotka lakkaavat olemasta olemassa tänä joukkosukupuuton aikana? Kenen maailma sitten loppuu, jos ei heidän?

•

Lue myös:

Elokapinaa vai parempaa tiedettä metsä- ja ilmastopolitiikan kehittämiseksi?

Hiilemme maalla, merellä ja ilmassa – arviossa Kertomus maasta

Samanlaiset vai erilaiset apinat – arviossa Simpanssi sisällämme