Image

Sanja Hakala kehottaa Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 3/2023 tutkijoita liittymään Scientist Rebellion ja Elokapina-liikkeisiin ilmastonmuutosta ja luontokatoa koskevan sanoman levittämiseksi. Tutkimuksen normaali kommunikaatio on Hakalan mukaan epäonnistunut politiikan uudistamisessa, ja tutkijoiden yhteiskunnallisen vastuun kantamiseksi tarvitaan kansalaistottelemattomuutta. Ihmetystä tuntuu aiheuttavan se, miksei esimerkiksi ekologien tutkimustulokset saa poliitikkoja luopumaan talouskasvun tavoittelusta. 

Huoliin esimerkiksi Suomen CO₂-nettopäästöjen pysymisestä vuoden 1990 tasolla on tietenkin syytä yhtyä. Aktivismin ohessa voi kuitenkin myös kysyä, kuinka hyvin nykytutkimuksen sisältö ja tutkijoiden kyky jäsentää mainittuja kysymyksiä vastaavat kontekstia, jossa yhteiskunnallisia päätöksiä tehdään.

Valaisevia esimerkkejä tutkimuksen ongelmista ovat metsien hiilinielut ja monimuotoisuus, eli kysymykset joihin myös Elokapina on tempauksillaan kiinnittänyt huomiota. Vastaavia kysymyksiä voidaan esittää ympäristötutkimukselle yleisemminkin. Onko todella niin, että tutkijat ovat tehneet kaiken voitavansa, ja tutkimus on korkeatasoista ja vastaa päätöksenteon tietotarpeisiin, mutta tästä huolimatta ilmasto- ja metsäpolitiikassa mikään ei liikahda?

Metsäpolitiikassa ei voida välttyä ekologian ja talouden yhteensovittamiselta. Tähän kuitenkin sisältyy runsaasti ongelmia. Tyypillisesti ei tunnisteta, että metsäkeskustelussa esitetyt talousargumentit edustavat pääosin edunvalvontaa, eivät taloudellista tutkimusta. Tästä on seurannut, että ekologeilla on usein outoja käsityksiä ja ennakkoluuloja taloustieteestä.

Tieteen roolin lisäämiseksi tarvitaan kokonaisuutta kuvaavia systeemisiä malleja, joissa yhdistyvät yksityiskohtainen metsäekologinen tieto ja taloustieteen kuvaukset puuntuotannon taloudesta, markkinoista sekä yksilöiden ja yhteiskunnan päätöksenteosta. Näiden mallien kehittäminen edellyttää ennakkoluulotonta tieteenalarajat ylittävää yhteistyötä, joka metsäkysymysten kohdalla näyttää olevan erityisen vaikeaa. 

Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa on väestön kokoon suhteutettuna enemmän metsäntutkijoita kuin missään muualla. Perusteluna tälle on epäilemättä metsien suuri taloudellinen merkitys. Valtaosalla metsäntutkijoista on soveltavan ekologian koulutus. 

Metsien käyttöä ja suojelua koskevan taloudellisen tutkimuksen rasitteena kuitenkin on, ettei ekologinen tutkimus tuota metsien taloudellisessa tutkimuksessa tarvittavaa ekologista tietopohjaa. Koneoppimisen menetelmät ovat tehneet mahdolliseksi aikaisempaa oleellisesti realistisemman ekologisen tiedon soveltamisen taloutta ja ekologiaa integroivassa tutkimuksessa, mikä on konkretisoinut metsäekologisten mallien puutteet.

Yksi käytännön esimerkki tiedon puutteesta on erilaisia metsien hakkuutapoja (esim. ”jatkuva kasvatus”) koskeva keskustelu ja päätöksenteko. Avohakkuut valtion mailla kieltävä kansalaislakialoite eteni vuonna 2021 eduskuntaan, mutta se hylättiin maa- ja metsätalousvaliokunnassa. Tutustuminen valiokunnalle annettuihin asiantuntijalausuntoihin ja niiden ristiriitaisuuksiin ei anna hyvää kuvaa metsänhoidon vaihtoehtojen ymmärryksestä Suomessa.

Metsätalouden ja -teollisuuden vastustuksen seurauksena tarvittaisiin riippumatonta tutkimusta eri hakkuutapojen kannattavuudesta, vaikutuksista puun tarjontaan ja hintaan ja siihen miten avohakkuuton metsänhoito voidaan optimoida ekologisten ja taloudellisten tavoitteiden yhteensovittamiseksi. Tutkimuksen edistymisen esteenä kuitenkin on metsäekologisen tiedon puute: ei ole riittävää ymmärrystä esimerkiksi puuntaimien luontaisesta syntymisestä eikä heterogeenisten, monilajisten metsien kasvusta.

Metsien hiilinielut ovat keskeinen osa suomalaista ilmastopolitiikkaa, mutta edellä kuvatut puutteet vaikeuttavat metsien hiilinielujen taloudellista tutkimusta. Kustannustehokasta hiilinielujen ja hiilivarastojen kasvattamista kiertoaikoja pidentämällä vastustetaan taloudellisilla syillä, mutta taloudellisesti ohuilla argumenteilla kuten vetoamalla pelkästään puuntuotannon fossiilista energiaa syrjäyttävään vaikutukseen.

Eturyhmistä riippumattoman taloudellisen tutkimuksen keskeisenä ongelmana tässäkin on, että metsäekologisten mallien luotettavuus edellyttää metsien hoitoa nykykäytäntöjen mukaisesti. Hiilinielujen ja -varastojen kustannustehokas kasvattaminen on kuitenkin mahdollista vain tekemällä suuria poikkeamia nykykäytännöistä. Ekologinen ymmärrys esimerkiksi normaalia tiheämpien metsien kasvusta ja luonnontilaan jätettyjen metsien kehityksestä ja hiilivarastoista on puutteellista, mikä vaikeuttaa luotettavien taloudellis-ekologisten tutkimustulosten tuottamista.

On miltei traagista, että samalla kun metsäteollisuuden taloudelliset tavoitteet ohjaavat metsäpolitiikkaa, metsätaloutta ja metsänhoitoa tutkitaan pääosin taloudellinen konteksti sivuuttaen tai ymmärtämällä ”talouden” vastaavan suoraan metsäteollisuuden tavoitteita. Näin syntyvä ekologinen ja metsänhoidollinen tutkimus on huonosti tai ei ollenkaan yhteensovitettavissa metsien käyttöä ja suojelua koskevan taloudellisen tutkimuksen kanssa. 

Outoa metsäpolitiikkaa syntyy myös, kun ekologisia yksityiskohtia koskevan tutkimuksen tuottamalla asiantuntemuksella annetaan politiikkasuosituksia, joilla saattaa olla kauaskantoisia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia, joista ei olla lainkaan tietoisia. Lisäongelma suomalaiseen ympäristöpolitiikkaan syntyy siitä, että vuosittain valmistuu toistasataa ekonomistia, joiden koulutuksessa ilmaston, luonnonvarojen ja ympäristöpolitiikan rooli on olematon.

Edellä kuvatuttu konkretisoitui nykyisen työministerin Arto Satosen seminaarikommentissa jonka mukaan ”metsien hiilinieluja koskeva tutkimus on niin sekavaa, ettei siitä ole mitään hyötyä poliittisessa päätöksenteossa” (Maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman sidosryhmätilaisuus 26.10.2022). Vaikka kommentissa saattaa olla taustalla haluttomuus ymmärtää omille poliittisille tavoitteille hankalia tutkimustuloksia, kuvaa se hyvin hiilinieluja ja metsänhoitoa koskevan tutkimuksen hajaannusta ja tutkimuksen poliittisen ohjauksen seurauksia. Tutkimuksen edistyminen, riippumattomuus ja vaikuttavuuden lisääminen metsä- ja ilmastopolitiikassa edellyttävät uudenlaista, eri tieteenalojen näkökulmat ja tulokset tunnistavaa orientaatiota sen sijaan, että politiikan tietotarpeet yritetään tyydyttää ilman tieteenalojen yhteistyötä.

•

Lue myös:

Scientist Rebellion -verkosto: Ilmaston ja elonkirjon hätätila muuttaa tutkijan roolia

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.