Moderni maailma vyöryy katoliseen Eurooppaan ensin renessanssin ja reformaation, sitten itsevaltiuden ja uuden tiedon myötä.

Jaro Karkisen jatkaa monumentaalista teossarjaansa paaviuden historiasta. Sarjan neljäs osa Sinut viedään sinne minne et tahdo kulkee vuodesta 1224 reformaation kynnykselle, ja viides osa Olen rukoillut ettei uskosi sammuisi etenee Martti Lutherista valistusajan lopulle vuoteen 1774. Paaviuden historia kasvanee lopulta kuuden osan mittaiseksi.

Arvioitavat teokset ovat kumpikin 560 suurikokoisen ja runsaasti kuvitetun sivun laajuisia. Kirjasarjassa jokainen nide etenee noin kolmensadan vuoden verran. Tasamittaisuus on hämmästyttävää, koska nykyaikaa lähestyttäessä lähteiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti.

Karkinen etenee virallisen paaviluettelon mukaan kirkkoruhtinas kerrallaan. Tämän suoralinjaisuuden vastapainoksi hän kuvaa ylen seikkaperäisesti erilaisia valtataisteluja ja pienempiäkin sattumuksia. Aiemmissa arvioissani olen kuvannut teossarjan hersyvää kerrontaa ja valtavaa yksityiskohtien määrää.

Neljännen osan keskeisenä aiheena on paaviuden hajaannus 1300-luvulla. Paavinistuin siirtyy tuolloin vuosikymmenien ajaksi Ranskan Avignoniin. Vuosien 1328 ja 1449 välisenä aikana nimitetään myös lukuisia vastapaaveja niin, että 1400-luvun alussa kolmekin paavia saattoi kilpailla kristikunnan johtajan asemasta.

Paavien Avignonin-aikakauden suurin koettelemus ei silti liittynyt kirkkopolitiikkaan, vaan vuonna 1348 koko Länsi-Eurooppaan levinneeseen ruttoepidemiaan. Tästä vitsauksesta alkaneeseen tautiaaltojen sarjaan kuoli 1300-luvun jälkipuoliskolla kolmannes Euroopan väestöstä.

Myös Avignonissa kuoli puolet kaupungin asukkaista, mutta paavi Clemens VI onnistui nuotiotulia polttamalla torjumaan ruttoa levittäviä kirppuja. Paavin hoviväestä menehtyi ruttoon silti noin viidennes.

Rutto lamaannutti yliopistot, talouselämän ja suuren osan ihmisten arkea, mutta sen kestäessä virisi uusi aikakausi, renessanssi. Esinäytöksenä uuteen aikaan toimii Danten Jumalainen näytelmä, jonka runsaita paavikuvauksia Karkinen tulkitsee ahkerasti. Esimerkiksi vuoteen 1280 paavina toiminut Nikolaus III on Helvetissä ahdettu pää alaspäin aukkoon, jonne Vergilius saattoi Dantea ”aina reiän suulle, josta tuon oudon tuska säärin sätkyi ilmi”.

Paluu Avignonista Roomaan osoittautui mutkikkaaksi, ja erinäisten käänteiden jälkeen paavien valta Roomassa vakiintui uudelleen vasta vuoden 1415 paikkeilla.

Aikakautta määrittelivät myös suuret kirkolliskokoukset, joita pidettiin Pisassa 1409, Konstanzissa 1414–1418 ja Baselissa vuodesta 1431 alkaen. Niissä pyrittiin liennyttämään idän ja lännen kirkkojen eroa, tuomitsemaan harhaoppisia ja määrittelemään paavin ja yleisen kirkolliskokouksen eli konsiilin välisiä suhteita. Konstantinopolin menetys turkkilaisille vuonna 1453 lopetti monet yleiskirkolliset hankkeet.

Erityisellä innolla Karkinen kuvaa renessanssihumanisti Aeneas Piccolominia, josta tuli vuosiksi 1458–1464 paavi Pius II. Hänellä oli vaiherikas poliittinen ja kirjallinen elämä, minkä lisäksi hän sairasti ruton, sai useampiakin aviottomia lapsia ja edisti renessanssin kulttuurihankkeita. Paavina hän vaikutti merkittävästi Vatikaanin ja koko Italian jälleenrakentamiseen. Sen sijaan hänen yrityksensä ristiretkeksi turkkilaisia vastaan kuivui kokoon.

Italian renessanssista kiinnostuneille teoksen kuvaus 1400-luvusta tarjoaa runsaasti tarinoita taiteesta, arkkitehtuurista ja kirjallisuudesta. Niitä säestää upea värikuvitus.

Teossarjan viides osa alkaa Martti Lutherista ja eurooppalaisen reformaatioliikkeen noususta. Vaikka luterilainen reformaatio on suomalaisille aikakauden tutuinta ainesta, Karkinen malttaa pitää sen kuvauksen suppeana. Hän kuvaa tunnollisesti erilaisia eurooppalaisia uskonpuhdistajia, mutta ei onneksi puhu ”reformaatioista” monikkomuodossa amerikkalaisen tutkimuksen tyylisesti.

Suomalaiselle lukijalle valaisevalla tavalla tekijä keskittyy reformaation vastaanottoon ja sen aiheuttamiin strategisiin muutoksiin Roomassa ja koko roomalaiskatolisessa kirkossa. Reformaation syistä ja seurauksista Karkinen esittää maltillisen ja perinteisenkin käsityksen. Hän katsoo, että koko 1400-luvun ajan paavien auktoriteettia nakersivat skismat, voimistuvat kansallisvaltiot ja erilaiset protestiliikkeet. Kirkollisen elämän vaatimat lukuisat maksut, sukulaisia suosineet virkanimitykset ja paavien yltäkylläinen elämäntapa valmistivat maaperää Lutherin reformaatiolle.

Teos kuvaa Roomaa ja paavillista hallintoa 1500-luvun alussa vahvana mutta samalla haavoittuvana, kuten keisari Kaarlen saksalaisen palkka-armeijan toimeenpanema Rooman ryöstö vuonna 1527 osoittaa. Vaikka Rooman ryöstö ei suoraan vaikuttanut reformaation etenemiseen, se heijasti paavien poliittista heikkoutta.

Vasta paavi Paavali III:n kaudella 1534–1549 Rooman kirkko alkoi tarmokkaasti harjoittaa ”vastareformaatiota” eli reagoida protestanttisuuden syntyyn. Trenton kirkolliskokousta 1547–1563 tekijä oikeutetusti pitää käännekohtana ja roomalaiskatolisen kirkon uuden nousun alkuna.

Trentoa seuranneet paavit Pius V ja Gregorius XIII vahvistivat paaviuden hengellistä ja hallinnollista roolia. Sivistyselämässä Gregoriuksen kalenteriuudistus teki kirkosta luonnontieteille tärkeän.

Rooman katolisen kirkon ja paavien 1600-luvun alkupuolta tekijä kuvaa arkkitehtuurin mahdin ja ehtymättömän vaurauden aikakaudeksi. Kirkko valtaa jossain määrin takaisin reformaatiossa menettämiään alueita, mutta ennen muuta barokin taidekäsitys tekee kirkosta loisteliaan maalaustaiteen ja taivasten valtakunnan esimakua tarjoavan arkkitehtuurin rahoittajan.

Aihepiiriin liittyy varsin saumattomasti absolutismin aikakausi, joka rinnastaa paavit suuriin maallisiin hallitsijoihin. Inkvisitio ja Galileo Galilein tuomitseminen sekä kolmikymmenvuotinen sota himmentävät tätä loistoa.

Koska Karkinen upottaa paavien jonoon runsaasti aikakauden yleistä kulttuuria ja lisäksi tarjoaa laajojen kuvatekstien avulla erilaisia ekskursseja, häntä on vaikea päästä opponoimaan minkään asian sivuuttamisesta. Joidenkin teemojen painoarvon näen silti hieman eri tavalla.

Erityisesti löytöretkien, lähetystyön ja kolonialismin rooli on teoksen kuvaamien paavien maailmassa melko rajallinen. Lähetysasiat esitetään kirjassa usein ekskursioiden puitteissa. Amerikoista tuotettujen vaurauksien merkitys katolisen kirkon loistolle ja vaikutusvallalle 1600-luvulla on nähdäkseni vielä suurempi kuin tekijä kuvaa. Enemmän taloushistoriaan ja geopolitiikkaan painottuva kuvaus tuottaisi erilaisia tuloksia kuin henkilöhistorian helminauhan varassa etenevä Karkisen tarina. Silti uudet reformaation aikakauden historiat, kuten Karkisen toki tuntema Cambridge History of Reformation Era Theology (2024), painottavat vahvasti lähetystä ja kolonialismia.

Viidennen osan viimeinen pääluku kuvaa vuosia 1667–1774 otsikolla ”Hitaan himmenemisen vuosisata”. Tässä luvussa tekijän kriittinen ote tutkimuskohteeseensa on selvimmin näkyvillä.

Oppineisuutta painottanut jesuiittojen sääntökunta on joutunut maallisen vallan hampaisiin erityisesti Ranskassa. Paavi Clemens XIV joutuu lopulta lakkauttamaan jesuiittajärjestön vuonna 1773. Monimutkainen tapahtumasarja kuvaa sattuvasti katolisen kirkon kyvyttömyyttä vastata valistuksen aikakauden intellektuaalisiin ja hengellisiin haasteisiin.

Neljännen ja viidennen osan luvuissa sekä erityisesti kuvatekstien ekskursseissa valaistaan myös Ruotsin ja Suomen kohtaloita paaviuden liepeillä. Pyhä Birgitta ja Turun piispa Hemming esitetään laajan ekskurssin avulla, samalla birgittalaissisarten elämää nykypäivään saakka kuvaten.

Reformaation merkitys Suomen kansallisessa itseymmärryksessä kerrotaan asianmukaisesti, mutta aika kauas paaviudesta loitoten esimerkiksi J. L. Runebergin virsien ja Aarno Karimon Kumpujen yöstä -sarjan esittelyssä. Ehkäpä puolivakavissaan tekijä toteaa, että hakkapeliittojen toiminta 30-vuotisessa sodassa ”enteili kansallisvaltioiden asevelvollisuusarmeijoiden aikaa”.

• 

Lue myös: 

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta

Paavien historia kansainvaellusten melskeissä

Paavit ja ristiretkien aikakausi