Runsas lukupaketti paaviuden historiasta

Koristeellinen.

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta

Historioitsija Jaro Karkinen aikoo työstää paaviuden historiasta lähivuosina jopa neljä tai viisi laajaa monografiaa. Professori Risto Saarinen tutustui ensimmäiseen osaan, jossa avataan paaviuden varhaisinta aikaa.
Risto Saarinen
Image
Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni -kirjan kansi.
Jaro Karkinen
Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Paaviuden historia Pietarista Gregorius Suureen.
Studium Catholicum 2021

Vuonna 2021 ilmestyi kaksi myöhäisantiikkia laajasti luotaavaa suomalaista tietoteosta. Paavo Hohdin Bysantti – Tuhat draaman vuotta kuvaa kreikankielistä Itä-Roomaa ja Jaro Karkisen teos puolestaan latinalaista Eurooppaa. Vaikka teoksissa on päällekkäisyyksiä esimerkiksi varhaisten kirkolliskokousten osalta, ne täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä erittäin laajan myöhäisantiikin maailman esittelyn.

Molempien teosten suurena haasteena on se, että päähenkilöt vaihtuvat jatkuvasti. Tuskin on ehditty perehtyä yhden sukupolven vaikuttajiin, kun heidät on jo hyvästeltävä ja alettava tutustua uusiin hahmoihin. Laajasta tietoteoksesta ei nouse esiin yhtenäistä draaman kaarta, vaan siitä rakentuu pikemmin tietokanta tai makasiini, jota on selattava hakemistojen avulla. Molemmissa teoksissa on hyvät bibliografiat ja henkilöhakemistot. Karkisen kirja tarjoaa hakemistossaan myös asiasanoja.

Paaviuden historiaa ovat kirjan muodossa suomeksi aiemmin suppeahkosti käsitelleet Jussi Hanska ja Simo Heininen. Nuori historioitsija Jaro Karkinen tähtää lähivuosina peräti neljän tai viiden laajan monografian suuruiseen esitykseen. Runsain alaviittein ja komein värikuvin varustettu teossarjan ensimmäinen osa on samalla kertaa tutkimus, isokokoinen sohvapöytäkirja ja mahtipontinen kunnianosoitus katolisen kirkon instituutiolle.

Historian hämärästä reheväksi tarinaksi

Tunnetusti paavien historian kirjoittamiseen liittyy lukuisia lähdekriittisiä ongelmia. Monista paaveista on säilynyt runsaasti lähteitä mutta toisista hyvin vähän, eikä ole mitenkään selvää, että lähteiden määrä heijastaa kyseisen paavin tai ajanjakson yleistä tärkeyttä.

Koko paaviuden historian kuvaavan tutkijan on määriteltävä suhteensa viralliseen katoliseen Annuario Pontificio -luetteloon, jossa listataan kaikki katolisen kirkon paaveina pitämät henkilöt. Luettelossa myös varhaisimman ajan epämääräiset hahmot saavat paavin tittelin ja toimenkuvan. Karkisen kronologia tukeutuu tuohon luetteloon ja kokoaa erilaiset asiat sen tarjoaman yleisrungon varaan.

Kriittisessä tutkimuksessa epämääräisiä ja ristiriitaisia todistusaineistoja tulisi punnita toisiaan vastaan ja päätyä itse pohdittuun ratkaisuun, samalla varovaisuutta korostaen. Lisäksi paavien oman toiminnan ja historian muun etenemisen suhde on äärimmäisen monimutkainen tutkimuskysymys. Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina ei näet ole mitenkään selvää, vaikuttivatko Rooman piispat asioiden yleisempään kulkuun. Lisäksi Karkinen nojaa enimmäkseen englanninkieliseen tutkimukseen, toki primaarilähteitä mainiten. Teokseen sisältyviä metodisia ongelmia on jo pohtinut Jesse Keskiaho Teologisen Aikakauskirjan (2/2022) arviossaan.

Karkisen yleisenä kirjoitusperiaatteena on ”viisaalle kyllin”. Laveassa esityksessään hän esittelee kaikkea sitä, mitä tutkimuksessa on saatu selville niin paaveista kuin kunkin ajanjakson yleisestä luonteesta. Esimerkiksi varhaisinta aikaa (vuodet 30–311) kuvaavassa jaksossa esitellään Roomaa kaupunkina, kuvataan laajasti Uuden testamentin ja varhaiskristillisten tekstien tulkinnan kysymyksiä, paneudutaan harhaoppeihin ja seurakuntajärjestyksiin sekä perehdytään vainoihin, pyhimyskertomuksiin ja uskon leviämiseen.

Jos leipäteksti ja kuvitus tukevatkin kuvaa kristinuskon menestystarinasta, Karkinen osoittaa tuntevansa asioiden monimuotoisuuden ja epämääräisyyden vähintään alaviitteissä.

Usein niukat tietomme varhaisista Rooman seurakunnan johtajista kytketään siihen, mitä kristinuskon alkuvaiheista muuten tiedetään. Vaikka näin syntyvä tarina on metodisesti moniaineksinen, se on kuitenkin yleissivistävä ja Karkisen selkeää tekstiä on miellyttävä lukea.

Sivun alalaitaan ladottuihin viitteisiin ei ole vain koottu dokumentaatiota vaan myös erilaisia ristiriitaisia ehdotuksia asioiden tulkitsemisen suhteen. Jos leipäteksti ja kuvitus tukevatkin kuvaa kristinuskon menestystarinasta, Karkinen osoittaa tuntevansa asioiden monimuotoisuuden ja epämääräisyyden vähintään alaviitteissä. Myös leipäteksti katkeaa aika ajoin metodologisiin pohdintoihin, jotka saattavat koskea esimerkiksi paavien kronologian yleistä luotettavuutta, Rooman rakennushistoriaa tai varhaiskristillisten tekstien ajoittamista.

Hahmojen historia ja vaikutushistoria

Viisaalle kyllin -periaatteen noudattamisen vuoksi paavien tarina muodostuu aineistokokoelmaksi, joka sisältää valtaisan määrän tietoa antiikin maailmasta ja sen tutkimuksen erilaisista kysymyksistä. Kirjaa voi siksi lukea ja selailla hieman sanomalehden tai nettisivustojen tyylisesti sivistäviä tiedonjyväsiä noukkien.

Karkinen on kirjoittanut urallaan myös fiktiota. Taitavan kirjoittajan runsas ja jutusteleva tyyli ei valahda rasittavaksi. Asiat polveilevat ja muuttuvat, mutta Karkisen lause pysyy selkeänä ja riittävän yksinkertaisena. Hänen anekdootteja viljelevä ja pitkän aikavälin katseita luova kirjoitustapansa muistuttaa etäisesti ranskalaisia annalisteja.

Teos on parhaimmillaan silloin, kun joku yksittäinen hahmo alkaa piirtyä esiin historian varjoista niin seikkaperäisesti, että lukija kokee tunnistavansa hänet oikeana persoonana. Paavi Damasus (paavina 366–384) on tällainen henkilö. Hänen valtaannousuunsa liittyy sotaisia rynnäkköjä ja kirkonpolttoa. Hän onnistuu hankkimaan kirkolle varoja erityisesti perheenemäntien testamenteilla.

Damasus lienee ensimmäisiä historiatietoisia paaveja, joka kirjoittaa säkeitä edeltäjistään ja muistaa aina mainita niissä myös itsensä. Karkinen ei malta olla siteeraamatta modernin historioitsijan arviota: ”Koskaan ei ole näin heikkolaatuisia säkeitä näin kevytmielisesti jäljennetty.”

Paaviuden historia on malliesimerkki siitä, kuinka tietyn aikakauden historiaa katsotaan aina myös kaikkien seuraavien aikakausien vaikutushistorian läpi. Kun puhutaan Uuden testamentin Pietarista, niin puhutaan myös 300-luvun, 600-luvun, 1500-luvun ja 1900-luvun kirkollisesta taivaan avainten haltijasta. Historioitsijan tulee jollain lailla päästä vaikutushistorian läpi siihen hahmoon, jota hän tutkii. Mutta jos alkulähteet ovat hämärän peitossa ja vaikutushistoria valtavan painava, onko tämä ylipäätään mahdollista?

Karkinen suhtautuu vaikutushistorian ongelmaan siitä tietoisena ja samalla eräänlaisen huolettoman traditioperiaatteen avulla. Hän kertoo historian mutta samalla usein myös kohteen myöhemmän vaikutushistorian ja toisinaan jopa sen modernin tutkimushistorian. Viisaalle lukijalle tarjotaan samalla kertaa kaikki. Tällainen kirjoitustapa ei sovi esimerkiksi väitöskirjaan, jonka laatimisessa mitataan kriittisten metodien käyttöä.

Taitavan kirjoittajan näpeissä vaikutushistorian runsas esillepano yhdistettynä kriittiseen pohdintaan tuottaa kuitenkin miellyttävän lukukokemuksen. Kriittinen tutkijakin löytää teoksesta helposti uusia ideoita ja yhdistelmiä, joihin voi sitten omakohtaisen lähdetyöskentelyn kautta perehtyä tarkemmin.

Image
San Vitalen basilikan mosaiikki.
Apostolit Pietari ja Paavali on kuvattu Jeesuksen vierellä San Vitalen basilikan mosaiikissa, joka on noin 500-luvulta. Katolinen kirkko katsoo Pietarin olleen ensimmäinen Rooman piispa eli paavi. Kuvan lähde: RealyEasyStar, Claudio Pagliarani, Alamy.

Kuvitus ohjaa ymmärrystä

Kuvituksen käyttö on sellainen vaikutushistorian osa-alue, jonka luonnetta jäin itse Karkisen teoksessa pohtimaan. Kirjoittajaa ja kustantajaa on ensinnäkin isosti kiitettävä siitä, että teoksen ulkoasu on upea. Kuvataide on aina ollut katolisen kirkon vahvuus. Isoja värikuvia on kirjassa käytetty kymmenittäin, niiden painoasu on onnistunut ja copyright-tiedot selkeästi ilmoitettu. Kuviin liittyy aina seikkaperäisiä kuvatekstejä.

Internetin aikakaudella on toisaalta pelottavan helppoa liittää jokin historiallinen asia omaan kuvataiteelliseen vaikutushistoriaansa. Googlen kuvahaulla löytyy suuri osa tästä traditiosta, ja suuri osa kuvista on jo valmiiksi sekä laadukkaita että julkaisuvapaita. Mutta mitä oikeastaan tapahtuu silloin, kun jokin käänne kuvitetaan myöhempien aikakausien sitä kuvaavilla maalauksilla? Maalaukset sisältävät aivan eri aikakauden esineistöä, vaatteita ja symboleita. Kuva tulkitsee tapahtumaa toisen aikakauden näkökulmasta.

Emme yleensä muista Pietaria varhaiskristillisistä mosaiikeista vaan Rubensin öljymaalauksista.

Ongelma ei tietenkään rajoitu Karkisen teokseen, vaan se on merkittävä esimerkiksi koulujen historiankirjoissa. Kuva havainnollistaa, mutta samalla se vääristää ja sulauttaa kuvattavan helposti eri aikakauteen. Emme yleensä muista Pietaria varhaiskristillisistä mosaiikeista vaan flaamilaisen Rubensin (1577–1640) öljymaalauksista. Tulisiko kuvituksessa välttää anakronismia samaan tapaan kuin varsinaisessa tekstissä?

Toisaalta toki toivon, että Jaro Karkinen ja kustantaja Studium Catholicum pystyvät antamaan myös paaviuden historian seuraaville niteille yhtä komean ulkoasun. Kuvituksen anakronismin ongelma sitä paitsi loivenee, kun siirrytään keskiajalle ja kohti modernia aikaa. Näiden aikakausien sisältä löytyy jo oman ajan kuvitusta paljon monipuolisemmin kuin antiikista. Voisiko esimerkiksi ajankuvat ja vaikutushistorialliset kuvat jatko-osissa eriyttää toisistaan?

Vaikka esiteltävä kirja on perin laaja, se ei ole vaikeaselkoinen eikä edellytä etukäteistä perehtyneisyyttä asiaan. Teos on samalla kertaa moniaineksinen ja helppolukuinen. Gastronomisin vertauksin ilmaistuna se ei ole Michelin-tähden ravintola vaan pikemmin ruotsinlaivan ylen runsas noutopöytä, josta voi valikoida itselleen parhaiten sulavia annoksia.

Risto Saarinen on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori.