Pyhimys naapurissa -teoksessa kerrottu tarina menee näin: ”Seitsenvuotias Andreas oli perheensä kanssa keräämässä metsässä heinää eläimille talveksi, kun hän eksyi vanhemmistaan neljäksi päiväksi. Tässäkään tapauksessa naapuruston etsintäpartiot eivät tuottaneet tulosta. Vasta avunpyyntörukous Katariina Vadstenalaiselle ja lupaus pyhiinvaelluksesta pojan muotoisen vahakuvan kera auttoivat löytämään Andreaksen vahingoittumattomana.”

Arkisissa mielikuvissa keskiaika on uskonnon hallitsema aikakausi. Tuo uskonto saattaa kuitenkin kaikua messusävelinä goottilaisen katedraalin holveissa ja kerrostua sofistikoiduiksi teologisiksi erotteluiksi skolastikkojen teoksissa. Siksi on virkistävää lukea edellä olevan kaltaisia kertomuksia, joita Turun yliopiston keskiajan tutkijat Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen sisällyttävät teokseensa runsain määrin. Teologian tai taidehistorian sijaan ne todistavat keskiajan eletystä uskonnosta. Sen polttopisteessä oli pyhimysten kunnioitus, ei siis pyhimysten ”palvonta”.

Alun kertomus on kuvaava useallakin tavalla. Ensinnäkin hätään joutuneen lapsen hahmo tekee siitä inhimillisesti liikuttavan. Toiseksi sen taustalla siintää Pohjolan maantieteellinen erityisyys: niin isot ja sankat metsät, että niihin saattoi eksyä. Kirjassa kerrotaan myös toisesta pohjoisen erityisyydestä, nimittäin vesien jäätymisestä ja siihen liittyvistä vaaroista.

Kolmanneksi lainaus esittää yksityiskohtia myöten, miten käytännössä kunnioitettiin pyhimyksiä ja turvauduttiin niihin. On olemassa jokin tietty pyhimys, tässä tapauksessa Pyhän Birgitan tytär, Itä-Göötanmaalla sijaitsevan Vadstenan luostarin ensimmäinen abbedissa Katariina (noin 1331–1381). Hädässä tämän pyhimyksen puoleen käännytään rukouksin ja luvataan jotain. Pyhiinvaellus oli paljon luvattu, vaikka kohde ei välttämättä olisikaan sijainnut kovin kaukana huomioiden keskiaikaiset kulkuyhteydet ja matkoilla kohdatut vaarat. Ja lopulta: pyhimys auttaa, ainakin asiaan uskovien mielestä.

Kun aletaan miettiä, mikä on pyhimys ja miten pyhimystä tulee lähestyä, ei systemaattinen teologia ole sittenkään kaukana.

Pyhimys naapurissa alkaa määrittelyillä ja rajauksilla kuten hyvä tapa vaatii. Kirjassa käsitelty ”Suomi” on sinänsä hyvin ongelmallinen käsite, joka ”tulee ymmärtää maantieteellisesti synonyymisena Turun hiippakunnan kanssa, ei itsenäisenä tai edes autonomisena hallinnollisena kokonaisuutena”. Keskiaikaisen Suomen lähteiden niukkuus aiheuttaa sen, että tutkijoiden pitää liikkua siellä, missä lähteet sallivat, käytännössä 1400-luvun maailmassa.

Tärkein käsite, eletty usko, tulee määritellyksi oikeastaan vasta teoksen kokonaisuudesta käsin. Intuitiivisesti lukija tietenkin ymmärtää, mistä on kysymys: tavoista ja käytänteistä, ihmisten välisistä valta- ja muista suhteista, arkipäivästä, fyysisyydestä, aistimellisuudesta.

Uskonto oli nähtyä ja kuultua todellisuutta – ja myös haistettua. Kirjassa viitataan suitsukkeiden tuottamaan ”pyhän tuoksuun”, mutta valitettavasti asiaa ei kehitellä sen enempää. Tuoksujen historia on elimellinen osa kulttuurihistoriaa, siitä on kirjoittanut muun muassa ranskalainen Alain Corbin.

Rajatulla alueellaan Katajala-Peltomaa ja kumppanit tuntuvat kuitenkin käsittelevän lähes kaikkea mahdollista: liturgiaa, luostareiden maaomaisuutta, kirkkojen maalauksia ja veistoksia, messukirjoja, saarnoja, paastoajan sääntöjä. Historiallisten yksityiskohtien luettelo tuntuu loputtomalta, enkä osaa kuvitella, että jossain olisi piilossa vielä jokin asiaan liittyvä, tuntematon lähdeaineisto.

Jostain syystä itse viehätyn erityisesti paavi Bonifatius IX:n Hattulan Pyhän ristin kirkkoa koskevan anekirjeen (1398) kuvauksesta. Se tekee käsitettäväksi reformaation propagandan pahoinpitelemän aihepiirin.

Teos on julkilausutusti läntinen ja katsoo maailmaa Turun ja Ahvenanmaan perspektiivistä. Idän kirkko ja sen keskiaika ei kuulu asiaan. Näin ollen teoksessa ei oteta kantaa myöskään Martti Haavion näkemyksiin keskiajan katolisten pyhimysten kulkeutumisesta karjalaisten jumalten luetteloon, mitä Haavio käsitteli alun perin vuonna 1959 julkaistussa teoksessaan Karjalan jumalat.

Neljä kirjoittajaa ovat onnistuneet löytämään tyylillisesti yhtenäisen äänen, eikä asiaproosan tasossa ole pienintäkään huomauttamista. Sinne tänne on siroteltu kaunokirjallisempia tekstikatkelmia, joiden tarpeellisuus lienee makuasia.

Pyhimys naapurissa johtaa ennen kaikkea ajattelemaan uskonnon julkisen näkyvyyden ja yksilön sisäisen maailman dialektiikkaa. Modernina ja jälkimodernina aikakautena on totuttu siihen, että usko on ihmisen sisäistä todellisuutta, kenties niin sanotun omatunnon asia. Keskiajalla oli toisin.

Kristinusko konkretisoitui keskiajalla nimenomaan julkisina eleinä ja julkisissa paikoissa: ”Keskiaikaisen ajatusmallin mukaan hyve ja hurskaus eivät olleet vain mielen sisäinen asia, vaan ollakseen totta niiden täytyi näkyä ja ne täytyi tehdä näkyviksi muille.” Kristinusko vaikutti siellä, missä se näkyi, kuului ja tuoksui.

Kehityksen toisena puolena on muutos kirkon asemassa. Kirkko nähdään nykyään Pohjolassa yhteydessä ihmisen uskonnollisuuteen. Sitä se oli ennenkin, mutta myös paljon muuta. Keskiajalla kirkko oli yhteydessä kaikkeen. Ja uskonnollisuus sinänsä oli nykyistä paljon laveampi ilmiö.

Ajattelen esimerkinomaisesti vaikkapa vain Gaudeamuksen katalogia viime vuosien ajalta: on julkaistu osin samojen kirjoittajien keskiajan ihmeitä käsittelevä Verta vuotava kuva (2022), Jaakko Tahkokallion Pimeä aika (2019), Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin (2021), Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt (2021), Jyrki Nissisen Kuolema keskiajalla (2023) ja Tommi P. Lankilan Antiikin viimeinen keisari (2023). 

Korkeatasoiset teokset todistavat samasta asiasta: suomalainen keskiajan tutkimus on, arkisesti ilmaistuna, ”nosteessa”. 

Pyhimys naapurissa ei esittele suuria tutkimuksellisia läpimurtoja, mutta sen tarjoamaa kuvausta täyteläisempää voi tuskin keskiajan pohjoisesta kristillisyydestä antaa. 

• 

Lue myös: 

Linnojen lumo – arviossa Linnaelämää keskiajan Suomessa

Monitieteiset menetelmät paljastavat keskiaikaisten tekstien likaisia salaisuuksia

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Arviossa Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä