Suomen keskiaikaisia linnoja markkinoidaan nykyisin niin retkikohteinen, hääpaikkoina, risteilyalusten pysähtymispakkoina kuin kesäteatterikohteina. Keskiaika selvästi kiehtoo hyvin suurta joukkoa ihmisiä. Miksi mielikuvien rujo, haiseva, väkivaltainen ja kiihkeä maailma on se, mikä aikakausista herättää niin paljon kiinnostusta?

Väitöskirjatutkija ja historianopettaja Elise Pihlajaniemi pohtii myös keskiajan lumoa uudessa teoksessaan, joka kertoo keskiaikaisista linnoista. Pihlajaniemi näkee, että keskiaika kiinnostaa paljolti sen takia, koska sen ajatellaan edustavan toisenlaista maailmaa kuin omamme. Keskiaikaan liittyy mielikuvituksessa salaperäisyyttä ja ajattelutapoja, joita on nykyään vaikea ymmärtää.

Pihlajaniemen teos on hyvä vastaus keskiaikakiinnostukseen ja sopii oheislukemistoksi vaikka kotimaan matkailuun. Teos kertoo linnojen syntyhistoriasta, kehityksestä keskiajalla sekä linnojen kohtaloista keskiajalta tähän päivään.

Mukana ovat Ruotsin aikaa edeltäneet linnavuoret, Ruotsin valtakunnan linnat, katolisen kirkon linnat ja yksityisten omistajien kartanolinnat. Keskiajalla Suomen alueelle rakennettiin noin 40 linnaa, joista vain kourallinen on säilynyt tähän päivään saakka.

Teoksessa problematisoidaan asianmukaisesti niin ajallinen kuin maantieteellinenkin rajaus. Ajanjaksona ”keskiaika” on perinteinen nimitys, mutta se pohjautuu renessanssiajan ajatukseen antiikin ja uuden ajan välissä olevasta ”pimeämmästä” ajasta. Suomessa keskiaika alkaa historiallisen ajan myötä, kun kirjallisia lähteitä on saatavilla ja jatkuu Kustaa Vaasan (1496–1560) kirkolliseen reformiin, joka päätti katolilaisen ajan.

Kajaanin linna lasketaan Suomen viimeiseksi keskiaikaiseksi linnaksi, vaikka se oli Oulun linnan tavoin rakennettu 1600-luvulla. Kajaanin ja Oulun linnat olivat kuitenkin rakennusperiaatteiltaan ja käytöltään keskiaikaisia.

Toinen problematisoitu asia on tietenkin maantieteellinen rajaus. Keskiajalla Suomella tarkoitettiin vain Varsinais-Suomea. Kirjassa käsitelty ”Suomi” oli suurimmaksi osaksi keskiajalla Ruotsin Itämaata, joka ei käsittänyt kaikkia nykyisen Suomen alueita, kuten Lappia. Toisaalta siihen kuului esimerkiksi Karjalan alue, joka menetettiin toisessa maailmansodassa. Idässä sijainnut Viipurin linna oli tärkeimpiä Suomen keskiaikaisia linnoja.

Kirja puhaltaa eloa hyvin rajallisesti säilyneisiin aineellisiin jäännöksiin keskiajan linnaelämästä. Osa merkittävistäkin linnoista on kadonnut niin totaalisesti, että paikalla saattaa olla vain kumpare muistuttamassa menneestä.

Eniten mielikuvituksen tarvetta on varmaankin linnavuorten kohdalla, sillä aineellisesti ne ovat enemmän luonto- kuin muinaisjäännöskohteita. Mielikuvitus voi auttaa löytämään maastosta sitä, mikä teki linnavuorista aikanaan hyviä puolustautumispaikkoja. Linnanvuorten puolustus nojasi pitkälti luontoon, maaston muotoihin. Ihmisten rakennelmilla vain täydennettiin esimerkiksi jyrkkiä kallioseiniä. Talvella niitä jopa jäädytettiin tarkoituksella, koska liukumäkeä noustessa on huono taistella.

1800-luvulla linnojen merkitystä alettiin korostaa osaksi sen vuoksi, että voitiin estää jopa niiden häviämistä. Tarinoita tarvitaan myös nykyään matkailun tarpeisiin, sillä ne tekevät linnat eläviksi. Pihlajaniemen kirjallakin voi nähdä samaa funktiota, mutta kirjan muoto mahdollistaa paremmin kriittisyyden tarinoiden todenperäisyyden suhteen. Niitä pystytään käsittelemään nimenomaan tarinoina, jotka voivat olla kansainvälistä alkuperää ja vain Suomen oloihin sovellettuja. Kirjan muodossa kerrontaan saa luontevasti epävarmuuttakin ilmaisevia sanoja.

Teosta lukiessa huomaa hyvin luontevasti Suomen ja Ruotsin historiallisen yhteyden. Suomen linnoja käsitellään osana Ruotsin valtakunnan puolustus- ja hallintojärjestelmiä. Se saa ajattelemaan maantiedettä vapaammin. Suomen alueen kehityksessä yhteydet Ruotsiin ovat olleet merkittäviä. Valtakuntaa on myös saatettu hahmottaa eri tavalla kuin myöhemmin – esimerkiksi Kainuu ymmärrettiin nimenomaan osana Ruotsin Norlantia eikä Suomea.

Nykynäkökulma on usein hämäävä myös linnojen ulkomuodon suhteen. Koska kivirakenteet ovat säilyneet, unohtuu helposti, että puu oli linnoissakin tärkein rakennusmateriaali – ainakin alussa suuri osa linnoista puurakenteisia, sillä kivestä rakentaminen oli suuri satsaus. Nykyisen Ruotsin alueella moni merkittäväkin linna oli puurakenteinen läpi keskiajan. Suomen alueella kivirakentamiseen oli enemmän tarvetta sotilaallisista syistä.

Suomalaisiin linnoihin kuninkaallista väriä toi keskiaikainen tapa, jonka mukaan kuningas hallitsi kiertämällä linnasta toiseen. Esivalta toimi vain hänen henkilökohtaisen panoksensa varassa. Ratkaiseva muutos alkoi vasta, kun Ruotsin valtakunnan tehokas byrokratia alkoi kehittyä Kustaa Vaasan ajasta lähtien.

Keskiajan jälkeen linnat jäivät sotilaiden ja vankien käyttöön. Linnoissa tulivat asumaan vain ne, joiden oli pakko, sillä linnojen asumismukavuus ei koskaan ollut kovin suurta. 1800-luvulle asti linnat pääosin rappeutuivat, sikäli kun niitä ei otettu muuhun käyttöön. Esimerkiksi vankiloiksi muuttamiset saattoivat kuitenkin tuhota linnojen alkuperäisyyttä mittavasti.

Arkeologisen tutkimuksen kannalta potentiaalia on ollut eniten etäisissä linnoissa, kuten Kastelholma ja Raasepori. Ne hylättiin jo varhain, eikä niiden lähettyvillä ollut asutusta.

1800-luvun romanttinen kiinnostus linnoihin pelasti niitä osaksi tuholta, mutta osaksi johti liian pikaisiin kaivauksiin ja kyseenalaisiin restaurointiratkaisuihin. Suurimmat restauroinnit on kuitenkin tehty 1900-luvulla. Linnojen nykyinen ulkomuoto onkin usein pitkälti näiden töiden tulosta.

Pihlajaniemi ei käsittele myöhempiä restaurointeja kovin laajasti, mikä on luontevaa yleisteoksessa. Toisaalta se voisi olla mielenkiintoinen aihe myös linnamatkailun ja keskiaikakiinnostuksen kannalta. Esimerkiksi olisi kiinnostava lukea, mitkä ratkaisut ovat turistikohteita ajatellen tehtyjä ja kuinka hyvin 1900-luvun rekonstruktiot pystyvät välittämään kuvaa keskiaikaisesta todellisuudesta.

Teoksen kohdalla huomaa myös, ettei mittava loppuviitteistys raskauta lukijaa – pikemminkin päinvastoin: viitteissä on paitsi lähdemerkinnät, myös pohdintaa, joka leipätekstissä olisi hidastanut kerrontaa. Teoksen graafisen suunnittelu on miellyttävää, kiinnostavaa työtä, joka tietysti tuo lisäarvoa painetulle kirjalle.

Teoksen lähdeluettelosta ja -viitteistyksestä huomaa hyvin vahvan tieteellisen pohjan, jonka vuoksi on mielenkiintoista, että teos tuo mieleen myös hyvin kirjoitetut lasten tietokirjat. Ei siis lapsellisuutena tai yksinkertaistamisena, vaan tiedon tarjoamisena sopivan kokoisissa paloissa ja kerrontana, joka toimii varmaankin hyvin myös ääneen luettuna.

Pihlajaniemen tausta opettajana ja väitöskirjan tekijänä näkyy teoksessa myönteisellä tavalla. Teos on vankasti tutkimuspohjainen, ja opettavuus on tässä tapauksessa ehkä ennen kaikkea asioiden esittämistä niin, että niiden kiinnostavuus tulee esiin.

Pihlajaniemi perustelee teoksen tarpeellisuutta sillä, että suomalaisia keskiajan linnoja koskevaa tutkimusta kokoavaa yleisesitystä ei ole ilmestynyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Täytyy sanoa, että vaikka yleisesityksiä olisi paremminkin olemassa, kirja kyllä puolustaisi paikkaansa sulavana johdatuksena aiheeseen.

•

Lue myös:

Olavi Maununpoika opiskeli keskiajalla Pariisin yliopistossa – Opinnot maksoivat yhtä paljon kuin 40 hevosta

Monitieteiset menetelmät paljastavat keskiaikaisten tekstien likaisia salaisuuksia

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Aineistot "tutkijan aarreaitta"