Teologian tohtori Ville Mäkipellon, dosentti Juha Pakkalan ja dosentti Raimo Hakolan tietokirja Jumalan synty on poikkeuksellinen kirja. Se on saanut runsaasti huomiota, herättänyt kohua ja paheksuntaa erityisesti joissain kristillisissä piireissä. Kirjaa on jopa poltettu rovioilla, mikä on melko epätavallista 2020-luvun Suomessa. Tätä arviota kirjoittaessa on ollut mahdotonta perehtyä kaikkiin kirjasta kirjoitettuihin kritiikkeihin ja jatkokeskusteluihin, koska niitä on yksinkertaisesti liikaa.

Eksegetiikka eli tieteellinen raamatuntutkimus on ennenkin kuumentanut tunteita. Muun muassa professori Heikki Räisänen (1971−2015) kyseenalaisti monia perinteisiä tulkintoja, mikä sai konservatiivisempien kristittyjen tunteita kuumenemaan erityisesti 1970-luvulla. Ilmeisesti nykyaikanakin raamatuntutkimuksella voi sohia niin sanotusti muurahaispesään.

Pelkästään kirjan synnyttämät reaktiot ja niiden analysointi olisivat oma kiinnostava kirjoituksen aiheensa. Vanha sanonta ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” ei tunnu yhtään liioittelulta niitä seuratessa. Silti agnostikkona on vaikea hahmottaa, mikä motivoi konservatiivisimpia uskovaisia esimerkiksi kirjarovioiden perustamiseen – siihen, ettei kirjaa edes saisi olla olemassa? Mistä on siis kyse?

Jumalan synty on yleistajuinen tietokirja siitä, miten ja miksi ajatus yhdestä kaikkivoivasta Jumalasta syntyi muinaisessa Lähi-idässä, jossa oli täysin normaalia palvoa monia, usein ihmisenkaltaisia jumalia, joilla oli inhimilliset tunteet, perhe ja ihmismäinen keho.

Teos on eksegeettinen tutkimus, joka perkaa yhtä ihmiskunnan suurimmista ideoista: Jumalaa, ja uskoa johonkin suurempaan ja sitä, mistä tämä kumpuaa. Kirja lähtee liikkeelle monijumalaisista uskonnoista ja osoittaa niiden antaneen vaikutteita yhdelle Jumalalle ja niin juutalaisille kuin varhaisille kristityillekin.

Jumalan synty osoittaa, että ajatus yhdestä Jumalasta ei ole millään muotoa ikuinen ja muuttumaton, toisin kuin usein väitetään. Mikään inhimillinen ei ole muuttumatonta, ei siis myöskään usko jumaliin, joten miksipä uskolla yhteen Jumalaan ei olisi historiaa yhtä lailla kuin muillakin inhimillisillä ilmiöillä? Sikäli kuin kirjasta kiihtyneiden reaktioita on uskominen, pelkästään tämä lähtökohta on yhä joillekin liikaa.

Kirjan esipuheessa käydään hyvin ja yleistajuisesti läpi sitä, että kirja on kirjoitettu tieteellisistä lähtökohdista käsin. Se on perusedellytys sille, että tiedettä on mahdollista ylipäätään tehdä. Tieteellisestä lähtökohdista käsin ei myöskään voida uskoa yliluonnollisia ilmiöitä tapahtuneeksi ilman todisteita. Tämä on ärsyttänyt joitakin uskovaisia suunnattomasti.

Kenties Jumalan idean purkaminen tieteellisesti on jo itsessään liian suuri pala joillekin uskovaisille. He haluavat nähdä uskon ydinkohdat muuttumattomina, mutta tiede ei voi lähteä tällaisista lähtökohdista. Tieteen parissa yleisesti hyväksytään käsitys, jonka aiemmat käsitykset voivat korvautua uusilla sitä mukaa, kun tiede edistyy ja saadaan uutta tietoa. Tästä syystä tiede ei voi koskaan olla uskoa.

Käytännössä asia ei ole tietenkään näin yksinkertainen, kuten paitsi Jumalan synty itse, myös siitä kumpuavat reaktiot ja ihmiskunnan historia noin muutenkin osoittavat. Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan teos osoittaa erittäin kiinnostavalla tavalla, miten uskonnollisia ilmiöitä on yritetty todistaa tieteellisillä metodeilla, mutta mikään näistä todistuksista ei ole kestänyt lähempää tarkastelua. Juuri tähän kohdistuu myös kirjan terävin kritiikki – ja kenties juuri tämä on se kalikka, joka on osunut niin kipeästi.

Kirjan varsinainen kritiikki ei kohdistu millään muotoa Jumalan ideaan itseensä tai edes uskontoon, saati kenenkään henkilökohtaiseen uskoon. Se pyrkii tarkastelemaan tieteellisesti Raamattua, joka on todistetusti ihmisten kirjoittama, kääntämä ja tulkitsema. Kritiikki kohdistuu ajatukseen siitä, että Jumalalla olisi vain yksi ainoa muoto ja ajatukseen siitä, että historiassa olisi ollut olemassa jokin pysyvä, muuttumaton totuus Jumalasta.

Kirjalla on hyvin toimiva rakenne, ja se on sujuvasti kirjoitettu. Useista kirjoittajista huolimatta tyyli pysyy yhtenäisenä. Kirjoitustyyli on vetävän asiallinen, ei erityisen lennokas, mutta ei myöskään kuiva. Toisin sanoen kirja on mukavan helppolukuinen ja sellaisena jättää paljon tilaa myös omille ajatuksille ja oivalluksille, kuten hyvä tietokirja tekee. Kirjallisuudentutkijalle kiinnostavinta kirjassa on se, miten tutkijat analysoivat Raamatun tarinoiden syntyä ja kehitystä.

Kirja ei suinkaan ole jumalanpilkkaa, vaan sen vilpitön pyrkimys on ymmärtää Jumalan ideaa tieteellisesti ja historiantutkijan kannalta. Se myös onnistuu kunnianhimoisessa tavoitteessaan erinomaisen hyvin ja tutkii ilmiötä monelta kannalta.

Kaikkien kirjoittajien asiantuntemus ja tieteellinen intohimo paistaa tekstistä läpi. Argumentaatio on vakuuttavaa ja tiukkaa asiaa. Kirja sisältää myös runsaan lähdeluettelon niille, joita aihe jää kiinnostamaan syvemmin. Ainoa kirjan puute on se, että mustavalkoiset kuvat eivät kaikissa tapauksissa ole kovin hyvälaatuisia.

Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa historiantutkijoiden näkemys Jumalasta ja jotka ovat valmiita näkemään maailman myös muuten kuin yhden totuuden linssin läpi.

• 

Lue myös: 

Nag Hammadin gnostilaiset tekstilöydöt ja kristinuskon synty – Tarkastelussa Tuomaan evankeliumi

Paavit ja ristiretkien aikakausi

Uskonnon kehittyminen historiallisena aikana Lähi-idässä