Kolonialismilla on sanana paha kaiku. Pelkistetyimmillään se tarkoittaa toimintaa, jota eurooppalaiset maat ovat harjoittaneet niin sanotussa kolmannessa maailmassa hyödyntämällä häikäilemättömästi siellä olevia ihmisiä ja luonnonvaroja. Yleensä tähän on liittynyt siirtomaavallan rakentuminen.

Suomalaiset eivät ole hankkineet siirtomaita Afrikasta tai Aasiasta. Silti esimerkiksi dosentti Antti Kujala on tuonut esiin Kivenmurskaajat-teoksessa (2019), että suomalaiset ovat osallistuneet kolonialismiin siirtomaavaltojen rakentamisen ja ylläpitämisen kautta.

Sosiaaliantropologian professori Harri Englundin tuore esseekokoelma Kongosta Sortavalaan kytkeytyy kolonialismin teemaan. Se nostaa esiin kolonialismin kohteen ja palvelijan, jotka vaikuttivat samassa ajassa. Toinen tarjoaa myös tummaihoisen ja toinen valkoihoisen näkökulman.  Vastakohtaisesti toisen tie vei pois Afrikasta ja toisen tie puolestaan sinne. Tältä pohjalta he ovat toisiaan täydentäviä hahmoja, kuten Englund totesi Rosebud Sivullinen -kirjakaupan haastattelussa (8.8.2025).

Teoksessa kolonialismin kohde on Rosa Lemberg (1875–1959). Hän oli ensimmäinen suomalaisvanhemmille adoptoitu afrikkalainen, joka sai myös Suomen kansalaisuuden ja kouluttautui opettajaksi Sortavalassa. Hän muutti kuitenkin jo nuorena Yhdysvaltoihin, jossa teki elämäntyönsä amerikansuomalaisen työväenliikkeen harrastustoiminnan parissa. Teoksessa esille nostettava Akseli Leppänen (1879–1938) oli puolestaan kolonialismin palvelija. Hän suoritti elämäntehtävänsä Kongossa (entinen Zaire) konemiehenä laivaliikenteessä. Molemmat ovat saaneet osakseen jo aiemminkin mediahuomiota ja kirjallista kuvausta, Lemberg myös romaanin kautta.

Englundin teoksen esseet jakautuvat neljään eri teemaosioon. Sarjan aloittaa kirjan päähenkilöihin, kirjoittajan ja suomalaisten omaan Afrikka-suhteeseen ja kolonialismiin johdatteleva osa. Seuraavassa osassa paneudutaan Lembergin elämäntarinaan Afrikassa, Suomessa ja Yhdysvalloissa. Kolmannessa pääluvussa esitellään Leppäsen elämää ja toimintaa Kongossa. Neljännessä luvussa Englund limittää ajassamme yhä vaikuttavan kolonialismin ja Lembergin ja Leppäsen tarinat vielä kerran toisiinsa.
 

Image

Lembergistä muotoutuu kuva, että hän oli kolonialismin kohde syntymästään saakka. Hän oli afrikkalaisen naisen ja englantilaisen kauppiaan avioton lapsi. Lemberg kuvautuu ihmisenä, jota kohtaan harjoitettiin kolonialismia kasvuvuosina, ja sen toteuttajina toimivat myös lähetystyötä harjoittaneet Lembergin kasvattivanhemmat. Heidät kuvataan kriittisessä valossa, erityisesti kasvattiäidin osalta. Kristillinen hyväntekeväisyys piirtyy verhoksi toiminnalle, joka on sisältänyt valkoisten ylemmyydentunnetta ja hyväksikäyttöä.

Kuva Lembergistä ei ole silti yksipuolinen. Englund tuo esiin, miten Lembergille tarjoutui mahdollisuuksia opiskeluun ja uraan. Traagisen ja rajoittavan pohjavireen kaikelle antoi kuitenkin naisen tumma ihonväri, joka esti häneltä samat etenemismahdollisuudet kuin valkoisilta ja aiheutti häpeää. Tältä pohjalta Lemberg mitä ilmeisimmin pyrki pimittämään, jopa parantelemaan taustaansa. Englund suhtautuu tähän selvällä ymmärryksellä ja hakee toiminnalle selitystä vallinneista olosuhteista.

Tekijä katselee esseissään Lembergiä häntä käsittelevien kirjallisten lähteiden kautta välillä lähempää, välillä kauempaa sijoittaen naisen myös oman aikansa viiteympäristöön. Lähteissä on myös aikalaismuistelua ja selvää sepitettä, ja Englund on muistanut kiitettävästi lähdekritiikin. Kaikkiaan Lembergistä muotoutuu kuva tahtonaisena, joka ei antanut periksi. Hän ei saavuttanut elämässään asioita, jota olisi toivonut ja odottanut.

Leppäsen tarina Kongossa kuvautuu pitkälti hänen päiväkirjamuistiinpanojensa pohjalta. Leppäsestä tehdään havainnoija, ja hänen havainnoivaksi aisaparikseen asetetaan samoihin aikoihin Kongossa vaikuttanut Oskar Järvinen, joka kirjoitti afrikkalaisesta elämänmenosta Helsingin Sanomiin. Tämä herättää samalla kysymyksen, miksi näin on tehty. Onko Leppäselle haluttu hakea vertailukohtaa toisesta samassa paikassa vaikuttaneesta suomalaisesta?

Englund tuo esiin ennen muuta Leppäsen kehityskaaren kolonialismin kritisoijasta sen toteuttajaksi. Kuten tekijä totesi Kulttuuriykkösen haastattelussa (18.8.2025), Leppäsellä ei ollut mitään sivistys- ja kolonisoimismissiota lähtiessään Afrikkaan. Hänellekin kehittyi silti lopulta ylemmyydentunne mustia kohtaan. Yhtä kaikki Leppäsestä rakentuu kuva inhimillisenä ihmisenä. Miehen suhde kolonialismiin oli ristiriitainen, ja hän tajusi harjoitetun väkivallan pohjimmaisen järjettömyyden vaikka syyllistyi siihen itsekin.

Esseepohjainen esitystapa mahdollistaa sen, ettei kerronnan tarvitse olla suoraviivaisen kronologista. Silti kummankin päähenkilön tarina kerrotaan pitkälti luonnollista elämänkaarta noudattaen. Molemmista syntyy vaikutelma myös huomiokykyisinä ja terävinä ihmisinä, jotka olivat halukkaita kyseenalaistamaan vallitsevia käytäntöjä. He olivat ihmisinä moniulotteisia.

Lembergin kohdalla tuntuu surulliselta, että afrikkalaisuus oli hänelle jotain, jonka hän yritti pitää etäällä itsestään. Pohjimmiltaan tämä yhdistääkin hänet Leppäseen. Siirtomaahallinnon palveluksessa ollut mies piti yhtä lailla afrikkalaisuuden loitolla, eikä hän pyrkinyt läheisiin suhteisiin paikallisten kanssa.

Englundin kerronnasta on löydettävissä myös eräs toinen kirjan päähenkilöitä yhdistävä tekijä. Kummatkin olivat pohjimmiltaan kolonialismin uhreja. Lemberg oli uhri sen kohteena ja Leppänen puolestaan toteuttajana. Toteutus tuotti suomalaismiehelle henkistä pahoinvointia.

Tekstistä puuttuvat lähdeviitteet. Tämän korvaa toisaalta se, että sitaattien yhteydessä lähde on useimmiten mainittu. Lähdeluettelo on kattava ja pääjaoteltu alkuperäislähteisiin, lehtiin ja kirjallisuuslähteisiin.  Kirjallisuuslähteiden luettelon ensi osa on nimeltään ”Kirjoja Rosa Lembergistä ja Kongosta”. Tämän jälkeen ne on luetteloitu kirjan päälukujen mukaan. En pidä tällaista jaottelua välttämättä tarpeellisena, vaikka tarkoituksena on ilmeisesti tarjota lukukohtaista lisätietoa asioista kiinnostuneille. 

Mustavalkoinen kuvitus havainnollistaa ja elähdyttää onnistuneesti kerrontaa.

Lembergin ja Leppäsen valinta tarkastelun kohteiksi on paitsi järkevää myös työergonomisesti perusteltua. Kummankin suhteen on tehty jo pohjustavaa henkilöhistoriallista tutkimusta, ja suhteessaan kolonialismiin he ovat edustavia, vastakkaisiin ääripäihin sijoittuvia kokijoita. Molempien henkilöhahmot saavat lisää rikkautta ja syvyyttä Englundin kerronnassa.

Professori Leila Koivunen kuvaili Kulttuuriykkösessä (18.8.2025), että kirjasta välittyy, miten rakenteet ja yksilö liittyvät toisiinsa. Lisäksi Englundin tutkimus täydentää yleiskuvaa, joka on suomalaisafrikkalaisen historian suhteen vielä vajavainen. Kaikkiaan teos on avartavaa ja hyvällä kielellä kirjoitettua luettavaa.

Englund totesi MTV3:n aamuhaastattelussa (5.8.2025), että henkilöhistorioiden kautta katsotaan, miltä asiat näyttivät sata vuotta sitten. Usein menneisyyttä käsittelevät tietokirjat kytkeytyvät teemoiltaan myös sellaisiin asioihin, jotka ovat vallitsevia omassa ajassamme. Afrikkalaistaustaisten määrä on lisääntynyt Suomessa, mikä on lisännyt kiinnostusta kirjassa käsiteltäviä asioita kohtaan.

Lisäksi kirja on kriittinen muistutus siitä, ettemme ole vieläkään suhteessamme Afrikkaan terveellä, saati suotavalla pohjalla. Englund toteaa kirjassa, että ”ihonväriin liittyvät uskomukset löivät – ja lyövät edelleen – kiilaa ihmisten välille”. Hänen katsannossaan etäännytämme yhä afrikkalaisia maailmassa, jossa kansainvälisten suhteiden tulisi perustua erottamattomuuteen. On myös aiheellista muistaa, että siirtomaavallan päättymisestä huolimatta kolonialismi elää yhä ajatuksissa, arvoasetelmissa ja taloudellisissa suhteissa.

•

Lue myös:

Alkuperäisväestöt liki tuhoutuivat, kun espanjalaiset valloittivat Amerikkaa

Historia opettaa tiedon tuottamisen moninaisuudesta – Tarkastelussa Uuden-Seelannin kolonisaatio

Suomalaiset ja skandinaavit avittivat kolonialismia Kongossa