Varpu Alasuutarin, Lotta Kähkösen ja Tuula Juvosen toimittama tietokirja Toivoa, vimmaa ja vastarintaa on ensimmäinen kattava yleisesitys sateenkaarevan aktivismin nykypäivästä ja historiasta. Teos on syntynyt osana Suomen Akatemian rahoittamaa Affektiivinen aktivismi -hanketta.

Kirjan toimittajista Alasuutari on sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori ja Juvonen saman alan dosentti ja yliopistonlehtori. Kähkönen on dosentti sukupuolentutkimuksen lisäksi myös yleisessä kirjallisuustieteessä. Kirjoittajia on kaksikymmentäkuusi, ja he ovat hyvin moninainen joukko taiteilijoita, aktivisteja ja eri alan humanistisia tutkijoita tai näitä kaikkia.

Moninainen kirjoittajajoukko selittyy kirjan tavoitteella, joka ilmaistaan jo johdannossa selkeästi: ”Teoksemme lähtökohta onkin niin kutsuttu aktivistitutkimus (activist research), joka pyrkii vahvistamaan tutkijoiden ja aktivistien vuoropuhelua.” Juuri tämä vuoropuhelu on läpi teoksen keskeisessä roolissa. Osa kirjoittajista ilmaisee eksplisiittisesti itse kuuluvansa sateenkaareviin vähemmistöihin ja pohtivat sekä omaa tutkijan että aktivistin rooliaan.

Teoksen tarkoitus on selvästi purkaa hierarkioita ja rajoja tutkijoiden ja aktivistien välillä. Hierarkioiden purkamisessa se onnistuu, mutta vuoropuhelua olisi voinut toteuttaa paikoin paremminkin.

Kirja rakentuu neljästä osasta. Ensimmäinen osio käsittelee nykyaktivismia, toinen osio taiteellista aktivismia, kolmas akateemista aktivismia ja neljäs aktivismin historiaa. Mielenkiintoisesti historiaosuus on lopussa. Äkkiseltään olisi tuntunut loogisemmalta, että se olisi ollut alussa, mutta kenties tämäkin on osa teoksen hierarkioita purkavaa eetosta.

Ratkaisu on yllättävyydessään myös toimiva: kun ensin saa kuvan nykypäivän aktivismista, on yllättävän luontevaa palata historiaan ja siihen, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja todella peilata erilaisia lähtökohtia suhteessa toisiinsa. Asiaa auttaa myös se, että johdannossa on tiivis katsaus aktivismin historiaan, ennen kuin varsinainen ensimmäinen osio hyppää nykypäivään.

Ratkaisu tuo esiin myös sen, ettei historia ole mikään suoraviivainen tie taantumuksesta edistykseen. Historiaosiossa mielenkiintoisimpia olivat kuvaukset varhaisesta aktivismista ja etenkin median asenteista. Media sekä antoi alkuvuosina aktivismille näkyvyyttä mutta samalla marginalisoi aktivisteja ja osallistui osaltaan myös syrjivien rakenteiden ylläpitämiseen.

Tekstien tyylilajit vaihtelevat. Osa teksteistä on hyvinkin analyyttista ja laajaan akateemiseen tutkimukseen pohjaavaa tiukkaa faktaa ja osa taas omakohtaisia pohdintoja aktivismin merkityksestä ja kuvauksia siitä, miten suoraa toimintaa ja mielenosoituksia valmistellaan. Jotkut tekstit sijoittuvat näiden kahden kategorian välimaastoon käymällä aitoa vuoropuhelua akateemisen tutkimuksen ja henkilökohtaisten kokemusten kanssa – joko omakohtaisen kokemuksen tai haastateltujen aktivistien kanssa.

Perinteistä tietokirjan muotoa rikotaan etenkin taiteellista aktivismia käsittelevässä osiossa. Esimerkiksi dramaturgi Aarni Pieskin teksti sateenkaarevasta saamelaisuudesta yhdistää akateemista tutkimusta, runoa ja hyvin henkilökohtaista esseistiikkaa. Väitöskirjatutkija Luca Karhu Tainion ja aktivisti Leena Herralan ainejärjestö Vatun toimintaa valottava teksti taas on kirjoitettu dialogimuotoon.

Sitä seuraa taiteilija Nina Mutikin itseanalyysi omista sarjakuvistaan sarjakuvilla kuvitettuna sekä taiteilija Jesse Matilaisen kantaaottava sarjakuva, jota ei kontekstoida millään tavoin ja johon osio myös päättyy.

Nykypäiväosio lähtee liikkeelle väitöskirjatutkija Valo Vähäpassin ja väitöskirjatutkija Vilja Jaaksin esseestä, joka käsittelee verkossa toteutettua transaktivismia ja ennen kaikkea #OikeusOlla-kampanjaa. Verkkoaktivismin linjalla jatkaa Aikku Meuran intersukupuolisten asemaa käsittelevä someaktivismi.

Aktivisti Aleksi Paavilaisen essee taas pureutuu suoran toiminnan aktivismiin ja muun muassa Elokapinan toimintaan queeraktivismin näkökulmasta. Tutkija Helinä Äärin kirjoitus taas valottaa eläinaktivismin yhteyttä queeraktivismiin. Viimeisenä tutkijatohtori Pauliina Lukinmaa ja väitöskirjatutkija John Kaye pohtivat venäjänkielistä sateenkaariaktivismia.

Henkilökohtaisesti pidin kiinnostavimpana esseetä kukkojen queeriudesta. Vaikka seuraan jonkin verran eläinaktivismin kenttää, en ole koskaan aiemmin törmännyt näkökulmaan, jossa eläinten hyvinvointia pohdittaisi näin avoimesti nimenomaan heteronormia haastavasta näkökulmasta. Tämä on erittäin raikas ja kiinnostava näkökulma, joka osoittaa, että queeraktivismista on moneksi.

Olisi ollut kiinnostavaa lukea lisääkin eläinaktivismin suhteesta sateenkaarevaan aktivismiin, onhan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä historian saatossa sekä tuettu että toiseutettu eläimyyden kautta. Esimerkiksi homoseksuaalisuutta on pidetty ”eläimellisenä viettinä”, mutta samaan aikaan asian luonnollisuutta on perusteltu ennen kaikkea sillä, että myös eläimillä tavataan homoseksuaalista käyttäytymistä.

Intersukupuolisuusaktivismia käsittelevä lyhyt essee toi esiin myös kiinnostavan kysymyksen: ”Millaista on ilmaista olevansa julkisesti jotain, joka antiikin aikana miellettiin mytologiseksi olennoksi ja sittemmin kiusalliseksi tapaukseksi, jolla on luultavasti intiimialueilla sijaitseva synnynnäinen lääketieteellinen häiriö?” Essee ei suoranaisesti vastaa tähän kysymykseen. Olen itse kuitenkin puhunut julkisesti runsaasti mytologian ja kansanperinteen sateenkaarevasta puolesta, joten on mielenkiintoista pohtia sitä, missä määrin mytologiset konseptit vaikuttavat todellisten ihmisten kokemuksiin ulkopuolisuudesta.

Kirjan aiemmin SQS-lehdessä (3/2015) arvostellut Inka Rantakallio toteaa osuvasti, että kirjasta puuttuu ulkopuolisen tarkkailijan selontekomaisuus, jota on perinteisesti pidetty ”akateemisen luotettavuuden mittarina”. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta myös hieman haastavan.

Tietokirjaksi teos on toisinaan turhankin omakohtainen. Kaikissa esseissä kokemustieto ei myöskään asetu laajempaan asiayhteyteen, jolloin monet sinänsä kiinnostavat väitteet ja näkökulmat jäävät ilmaan heitetyksi ja irrallisiksi. Juuri tällaisissa kohdissa olisin itse toivonut enemmän vuoropuhelua tutkimuksen kanssa.

Tieteen ihanne on neutraalius. Tuota ihannetta voi aina kritisoida ja kysyä, mikä edes lasketaan neutraaliksi tiedoksi ja millä mittareilla tai voiko tutkija koskaan olla vapaa omista ideologioistaan. Silti kun tietokirja ei lähtökohdiltaan edes pyri objektiivisuuteen sen arviointi tieteen lähtökohdista vaikeutuu.

Kovin erilaiset tekstit ja tyylilajit tekevät kokonaisuudesta myös hieman hajanaisen. Hiomattomuuden vaikutelma on vahva, mistä kertoo myös ajoittaiset puhekielisyydet ja kirjoitusvirheet. On myös vaikea ymmärtää, miksi selvästi aikuisille suunnatun asiallisen tietokirjan kansi näyttää siltä kuin se olisi ala-asteen oppikirja.

Kokonaisuudessaan Toivoa, vimmaa ja vastarintaa on pienistä puutteistaan ja epätasaisuudestaan huolimatta ansiokas tienraivaaja ja keskustelunavaaja, joka valottaa mielenkiintoisella tavalla sateenkaarevan aktivismin historiaa ja nykypäivää. Se onnistuu antamaan aiheesta – jos nyt ei kokonaiskuvaa – niin ainakin jonkinlaisen käsityksen ja samalla dokumentoimaan sellaisia aktivismin muotoja, joita ei ole totuttu dokumentoimaan. Se onkin ennen kaikkea tärkeä dokumentti tuleville sateenkaarihistorian tutkijoille.

•  

Lue myös:

Ihminen on eläin, joka käyttäytyy kuin jumala

Kauhean pohjoisen kertomukset – Kolonialismin eetos leijuu yhä arktisten alueiden yllä

Kehopositiivisuusaktivismin ensimmäinen aalto Suomessa