Ymmärtääksemme, mihin kehopositiivisuusliike pyrkii, täytyy ensin avata lihavuussyrjintää rakenteellisena ilmiönä. Lihavuussyrjintää on tutkittu melko paljon Suomessa ja ulkomailla, ja tulokset ovat valitettavan yhdensuuntaisia. Lihavuuteen liittyvät stereotypiat ovat voimakkaan kielteisiä (esimerkiksi Koivumäki ym. 2023).

Kielteisiin stereotypioihin kietoutuvan lihavuuden stigman eli häpeäleiman vuoksi lihavia ihmisiä syrjitään keskeisillä elämän osa-alueilla, kuten työelämässä ja terveydenhuollossa. Lihavuussyrjinnästä seuraa myös psykologista pahoinvointia sekä negatiivisia terveysvaikutuksia. (Esimerkiksi Härkönen ja Räsänen 2008; Kauppinen ja Anttila 2005; Puhl ym. 2015; Sabin, Marini ja Nosek 2012; Teachman ja Brownell 2001; Tomiyama 2014.)

Ei sovi myöskään unohtaa, että lihavuus on ani harvoin ainoa peruste syrjinnälle. Lihavuuteen nivoutuneena muun muassa sukupuoli sekä ihonväri vaikuttavat osaltaan siihen, minkälainen mahdollisuuksien kirjo ihmiselle yhteiskunnassa avautuu tai mitkä ovet häneltä pysyvät suljettuina (esimerkiksi Murray 2008; Strings 2019).

Painoperustainen syrjintä voi pahimmillaan vaikuttaa lihavan ihmisen asemaan ja mahdollisuuksiin yhteiskunnassa huomattavan kielteisellä tavalla. Kehopositiivisuusaktivismin tarkoituksena onkin haastaa lihavuuteen liitettyjä kielteisiä stereotypioita ja panna piste lihavuussyrjinnälle.

Suomen erikoisuutena on ollut, että täällä aktivistista toimintaa lihavien ihmisten oikeuksien puolesta on tavattu kutsuttua kehopositiivisuudeksi. Monissa muissa maissa samanlainen yhteiskunnallinen liikehdintä tunnetaan lihavuusaktivismina, kun kehopositiivisuus taas on tyypillisesti mielletty yksilötasoon keskittyväksi ja pinnallista hyvinvointipuhetta puhkuvaksi markkinointistrategiaksi. Tässä artikkelissa kehopositiivisuus-käsitteen voi kuitenkin hyvin ajatella synonyymiseksi lihavuusaktivismi-termin kanssa.

Vanhastaan julkisessa puheessa Suomessakin lihavuus on esitetty kansanterveydellisenä ja -taloudellisena ongelmana. Lisäksi lihavuudesta ovat valtaosin puhuneet muut kuin lihavat itse. Koska kehopositiivisuusaktivismissa toimijoina ovat lihavat ihmiset ja koska sen näkökulma lihavuuteen poikkeaa totutusta, sitä voidaan ajatella vastapuheena eli vallitsevan näkökulman ärhäkkänäkin haastajana. Tämä on minulle tutkijana ollut kehopositiivisuusaktivismissa erityisen merkittävää ja kiinnostavaa. 

Kehopositiivisuusaktivistien vastapuhe on tuonut tullessaan monenlaisia reaktioita. Yhtäältä vastarintapuhe on vaikuttanut vallitsevaan diskurssiin eli siihen tapaan, miten lihavuuden hoidosta puhutaan lääketieteen piirissä ‒ tai vähintäänkin siihen, miten sitä sanallistetaan ja yleistajuistetaan.

Esimerkiksi tutkimusnäyttöön perustuvat lihavuuden Käypä hoito -suositukset päivitettiin parisen vuotta sitten. Silloin Yle uutisoi, että “uuden suosituksen mukaan asiakkaan ylipainosta tulisi puhua lempeästi, arvostavasti ja kehopositiivisesti”. (Duodecim; Haimi ja Mattila 2021.)

Aktivistien vastapuhe on herättänyt myös toisentyyppistä vastakaikua, nimittäin kritiikkiä. Sen taajaan esiintyvä yleisviesti on, että lihavuussyrjintä kyllä on väärin, mutta kehopositiivisuus on silti mennyt ”liian pitkälle”.

Kriitikoiden mielestä kehopositiivisuusaktivismi merkitsee lihavuuden ihannointia, yllyttää lihavana pysymiseen, pyrkii häivyttämään lihavuuden terveydelle aiheuttamat haitat tai syrjii ei-lihavia. He ovat tuoneet esiin sitäkin, että lihavuuteen liitetyt terveyshaitat kuormittavat verovaroilla ylläpidettävää julkista terveydenhuoltoa.

Aktivistit ovat kokeneet tällaisen kritiikin perusteettomaksi ‒ ja tuoneet sen myös selväsanaisesti esiin. Kun tutkin väitöskirjassani aktivistien vastineita kehopositiivisuutta kritisoineille tahoille, panin merkille, että aktivistit eivät kavahtaneet suorasanaistakaan konfrontaatiota eli vastakkainasettelua. Tunneintensiteetit ja räiskyvä kielenkäyttö antoivat vihiä siitä, että liikkeen arvostelun koettiin olevan epäreilua ja mahdollisesti perustuvan jopa tahallisiin väärinymmärryksiin (katso tunneintensiteeteistä Paasonen 2014).

Ei liene yllättävää, että 2010-luvun loppupuolelta juontavassa väitöskirjani aineistossa kehopositiivisuusaktivistit vastasivat kriitikoiden väärinymmärryksiin kovin sanoin. Aktivismin luonteeseen toki kuuluu, että sanan säilä viuhuu. Ulkopuolisilta tahoilta tulleesta kehopositiivisuuden kritiikistä seurasi kuitenkin myös odottamattomuuksia.

Ensinnäkin tämänkaltainen kritiikki ei välttämättä onnistunut murentamaan pohjaa liikkeen perusideoilta, niin kuin se tulkintani mukaan ainakin paikoin pyrki tekemään. Sen sijaan se sai aktivistit sanoittamaan kehopositiivisuusliikkeen kulmakiviä yhä uudelleen ja uudelleen, ja tätä kautta se päätyi pikemminkin vahvistamaan liikettä. Viikatemiehet osoittautuivatkin kätilöiksi.

Toiseksi näen, että ulkopuolinen kritiikki sai aktivistit monipuolistamaan vastapuheensa tapoja: konfrontaation rinnalla alkoi kanssaelää kokonainen tyylien kirjo. Sisältö siis pysyi kutakuinkin samana kautta linjan, mutta viestin ”paketointi” muuttui tapauskohtaisesti, jolloin se laajensi aktivismin vaikuttavuutta.

Sainkin huomata tutkimuksen edetessä, että tutkija-minulla oli ollut lähtöoletuksena yksipuolinen kuva siitä, mitä vastarinta tarkoittaa ja millaisia käytännön muotoja se voi aktivistien työssä saada. Otti aikansa, että ajatteluni taipui tulkitsemaan vastarinnaksi myös sellaisia puheen tapoja, jotka eivät olleet avoimen konfrontoivia.

Kuitenkin juuri tällaista pehmeämpää tai hienovaraisempaa vastarintaa oli aineistossa runsaasti. Erittelen väitöskirjassani näitä vastapuheen tapoja: opastus, sopusoinnun tavoittelu ja itsetutkiskelu eli introspektio. Kaikille yhteistä on, että niissä liikkeen ulkopuoliseen kriitikkoon suhtaudutaan kuin keskustelukumppaniin ‒ ei kuten vastustajaan. Moni aktivistin puheenvuoro toimii siis oivana esimerkkinä siitä, miten on mahdollista olla eri mieltä ja silti jatkaa ajatustenvaihtoa.

Vastaväittäjäni, dosentti Kata Kyrölä on henkilökohtaisessa tiedonannossa tulkinnut näitä tutkimustuloksia yleisemmällä tasolla. Hän todennut, että hienovaraisten vastarintapuhetapojen esiin nostaminen ja analyysi on erityisen merkityksellistä tänä päivänä, koska verkkokeskustelut ja varsinkin sosiaalisen median keskustelut kärjistyvät pikavauhtia ja ruokkivat eripuraa osapuolten välillä. Oman lisänsä taipumukseen polarisoitua tuovat vielä somealustojen algoritmit ja ansaintalogiikka, jonka mukaan yhteentörmäyksistä sikiää klikkejä.

Onkin tärkeä huomio, että keskusteluilmapiirin muuttaminen ja murtaminen voi tapahtua juuri ”hyvän kautta”. Dominik Hangartnerin ja kollegoiden tutkimuksen mukaan verkkovihapuhetta on mahdollista suitsia nimenomaan empatian avulla. Sen sijaan esimerkiksi vihapuheen sosiaalisista seurauksista varoittaminen ei onnistu sitä vähentämään. (Hangartner ym. 2021.)

Väitöskirjatutkimuksessa käyttämäni aineisto on siis jo useamman vuoden takaa, ja työn tavoitteena oli tarkastella nimenomaan suomalaisen kehopositiivisuusaktivismin alkutaivalta. Kamppailu lihavien ihmisten oikeuksien puolesta on kuitenkin jatkanut muuntumistaan ja monipuolistumistaan.

Kehopositiivisia kamppailuja käydään toki edelleen internetissä, erityisesti sosiaalisen median alustoilla, kuten Instagramissa ja Tiktokissa. Mutta 2020-luvulla aktivistinen vastarinta on laajentunut verkon ulkopuolelle ja jopa yhteiskunnan rakenteisiin. Vastapuheskaala on tätä nykyä niin laaja-alainen, että viime vuosien liikehdintää voisi jopa kutsua kehopositiivisuusaktivismin toiseksi aalloksi Suomessa.

Aallot eivät tietysti ole tarkkarajaisia: esimerkiksi Caroline Suinnerin ja Meriam Trabelsin muodostama, marginalisoituja kehoja keskiöön nostava Pehmee-kollektiivi (n.d.) on tehnyt intersektionaalista aktivismi- ja kulttuurityötä jo vuosia sekä verkossa että ”offlinessa”. On kuitenkin useita esimerkkejä lihavuussyrjinnän vastaisten kamppailujen viimeaikaisista laajentumisista.

Kirjailija ja läskiaktivisti Raisa Omaheimon teos Ratkaisuja läskeille herätti ilmestyessään vilkasta keskustelua lihavien ihmisten asemasta (Omaheimo 2022). Usean kirja-arvion mukaan sen onnistui tehdä myös ei-lihaville lukijoille selkoa siitä, mistä lihavuussyrjinnästä on kysymys ja minkälaisia konkreettisia muotoja se saa. Ratkaisuja läskeille onkin ensimmäisiä suomenkielisiä yleistajuisia esityksiä lihavuussyrjinnästä.

Tänä syksynä taas ensi-iltansa sai Kirsikka Saaren lyhytdokumentti Fat Dance (2023). Se kertoo tanssinopettaja Evaleena ”Eve Jamami” Vuorenmaasta, joka joutuu kohtaamaan työnantajansa, yhteiskunnan ja jopa oman tuomitsevan katseensa lihottuaan 40 kiloa. Fat Dance näyttää, miten lihavuuskammon ympäröimä Vuorenmaa pyrkii ottamaan ruumiillisuutensa haltuun.

Tämän artikkelin otsikko ja väliotsikot ovat puolestaan otteita vastikään julkaistusta kappaleesta Liha(va), jonka on säveltänyt ja sanoittanut Riikka Tähkävuori, taiteilijanimeltään Powerpimppi. Kappale kritisoi yhteiskunnan nais- ja läskivihamielisiä asenteita, ja sen samanniminen musiikkivideo täydentää laulun sanomaa: siinä näytetään muun muassa monta isoa, paljasta takapuolta. Ohjauksesta vastaa Eve Jamami, joka myös esiintyy kappaleessa ja musiikkivideolla.

Lisäksi vastarinta on siirtynyt rakenteelliselle tasolle. Viittaan etenkin elokuussa 2023 perustettuun, lihavien ihmisten yhdenvertaisia oikeuksia vaativaan yhdistykseen Läskisti ry ‒ Fat Liberation Finland. Lokakuun 2023 alussa järjestö ei vielä näkynyt yhdistysrekisterissä, mutta Läskisti ry:n hallituksen jäsen kertoi yksityisviestissä, että toimintaa ollaan parhaillaan käynnistämässä.

Syrjiviä rakenteita haastaa työssään myös muotisuunnittelija Henna Lampinen, joka voitti lokakuun alussa Vuoden nuori suunnittelija -kilpailun. Lampisen mallisto on tehty koolle 54, kun kokoa 36 pidetään yleisesti niin sanottuna mallikokona. Työllään Lampinen haluaakin kyseenalaistaa laihuuden ideaalia ja läskifobiaa muotimaailmassa (Lippu 2023).

Entä kamppailujen tulevaisuus? Näyttää siltä, että lihava-sanan ja jopa perinteisesti hyvin halventavana pidetyn läski-sanan käyttö on yleistynyt aktivistien keskuudessa sitten ”ensimmäisen aallon”. Halusin sinnikkäästi säilyttää kehopositiivisuus-termin väitöskirjassani, koska minusta vaikutti selvältä, että aktivistit itse valitsivat käyttää sitä vielä 2010-luvun jälkipuoliskolla. Ajat ovat saattaneet sittemmin muuttua.

Aprikoinkin, onko tässä muuttuvan kielenkäytön maisemassa perusteltua puhua enää kehopositiivisuusaktivismista ja siirrytäänkö Suomessakin käyttämään lihavuusaktivismin käsitettä. Tai onko näin peräti jo tapahtunut, mutta tutkijana se on mennyt minulta ohi, koska olen keskittynyt viime vuosikymmenellä kerättyyn aineistoon?

Lisäksi olen innokas näkemään, miltä tulevaisuuden aktivismi lihavien ihmisten oikeuksien puolesta näyttää ja kuulostaa. Psykoterapeutti ja aktivisti Charlotte Cooper on kirjoittanut lihavuusaktivismin monisärmäisyydestä ja muuntuvuudesta, ja itse koin väitöstutkimusta tehdessäni erityisen innostaviksi ne oivallukset, jotka tekivät näkyviksi omia jumiutuneita käsityksiäni aktivismista ja jotka monipuolistivat käsitystä siitä, mitä kaikkea yhteiskunnallinen kamppailu ja vastarinta voivat olla (Cooper 2021).

Kolmanneksi odotan malttamattomana, että me tutkijat tartumme ruohonjuuritason vastarinnan ilmiöihin. Tässä maassa harjoitetaan vivahteikasta ”virallista” ja nyt siis osin institutionalisoitunuttakin lihavuusaktivismia. Ounastelen silti, että sen ohella elävät ja kukaties kukoistavatkin lukemattomat arjen kamppailut, joita käydään niin vastaanotto- kuin pukuhuoneissa, niin kahvitauoilla kuin -kutsuillakin.

•

Artikkelin pääkuvan lähde: Päivi Anita Ristell, Sanoma Media Finland.

•

Lue myös:

Asuinympäristö vaikuttaa lapsen painon kehitykseen syntymästä kouluikään

Ruokahistorian runsaudensarvi – Ritva Kylli vie aikamatkalle suomalaisiin ruokapöytiin