Kautta aikain ihminen on asettunut muun luonnon yläpuolelle ja pitänyt selviönä, että hänellä on oikeus käyttää mielensä mukaan luontoa hyväkseen. Raamatussa tosin viitataan ihmiseen jumalan puutarhurina, mutta tällöin jumala on luonnon herra ja hallitsija ­− ja ihminen taas on jumalan kuva. Hallitsee luontoa sitten jumala tai ihminen, luonnon on alistuttava ja toteltava nöyrästi herransa tahtoa.

Mutta 1800-luvulla tämä käsitys ja perinne kohtasi teoreettisen iskun, joka kertaheitolla pudotti ihmisen ja samalla jumalan valtaistuimeltaan. Charles Darwin osoitti tieteellisesti, että ihminen ei olekaan jumalan, vaan apinan kuva. Ihminen on itsekin eläin, joka eroaa karvaisista serkuistaan vain asteittaisesti, ei olemuksellisesti.

Silti ihminen käyttäytyi ja käyttäytyy vieläkin kuin olisi jumalan kuva, vaikka yhä harvempi tuohon maan ja taivaan näkymättömään luojaan ja hallitsijaan enää uskoo. Tosin luontoa ja eläimiä on alettu jonkin verran suojella ilmastonmuutoksen edetessä, mutta nytkin syynä on lähinnä se, että ihmisen oma nahka on vaarassa. Ihmisen etua ja erityisasemaa pidetään vieläkin selviönä. 

Tämän vuoksi Poliittiset eläimet -kirjan kaltaisille eläinten puolustuspuheenvuoroille riittää tilausta. Kirjoittaja Tiina Ollila on yhtäältä yliopistotutkija toisaalta Animalia-eläinoikeusjärjestön aktivisti. Kirjassa lyövätkin kättä tieteellinen tutkimus ja käytännön todellisuus, mikä näkyy esimerkiksi selkeässä ja havainnollisessa esitystavassa ja elävien esimerkkien runsaudessa. 

Kirjan nimessä piilee syvällinen filosofinen viittaus Aristoteleeseen, joka totesi että ihminen on ”poliittinen eläin”, zoon politikon. Se viittasi ihmisen olemukseen sosiaalisena, yhteisöjä muodostavana eläimenä. Poliittiset eläimet kirja perustelee sitä, että muutkin eläimet ovat poliittisia ja kuuluvat näihin yhteisöihin. 

Kirjan tärkein ja paras puoli on, että se ei pidä eläinkysymystä erillisenä, spesifinä aiheena, vaan kytkee sen yhteiskuntaan ja ekosysteemiin kokonaisuutena. Maailmaa parantavien ihmisten ongelma on usein ollut, että yritetään parantaa jonkun tietyn ryhmän tai alueen asemaa, ja kokonaisuus jää huomiotta − ja muutos toteutumatta. 

Esimerkiksi McDonald's myy myös McVegan-hampurilaisia lihahampurilaisten lisäksi, mutta McVeganin ostaminen ei ole vähentänyt lihan määrää eikä estänyt McDonald'sia  avaamasta uusia liikkeitä, jotka vievät toimintatilaa pieniltä ketjuttomilta liikkeiltä. Vegeä suositaan pääasiassa oman terveyden ja ympäristön vuoksi, mutta eettiset eläin- ja ihmisoikeuksiin liittyvät laajemmat kysymykset jäävät pimentoon. 

Vegeä mainostetaankin (ihmis)yksilön vapaana valintana, mikä toistaa ihmisen ja eläimen epäsymmetristä suhdetta. Eniten vegeboomista on lopulta hyötynyt kapitalismi, jonka rakenteet sortavat niin eläimiä ja ympäristöä kuin suurinta osaa ihmisistäkin. 

Kirjassa viitataan myös kielen ja ajattelun rakenteisiin, jotka kertovat paljon. Eläimiä luokitellaan ihmisen luomien mittojen mukaan. Kotieläin eroaa tuotantoeläimestä. Nämä molemmat eroavat vieraslajeiksi ja haittaeläimiksi leimatuista eläimistä.

Kirjassa tehdään pieneltä näyttäviä mutta merkitykseltään suuria erotteluja eläinten suojelun ja eläinoikeuksien välillä. Suojelussa ihminen on subjekti, joka suojelee, ja eläin on objekti, jota suojellaan. Eli ihminen pysyy herrana ja hallitsijana eläinten suojelussa. Mutta eläinoikeuksissa eläin nousee oman elämänsä  subjektiksi ihmiseläimen  rinnalle. 

Ilmeisesti tämän takia suojelupuhe  on tunnetumpaa ja suositumpaa julkisuudessa kuin oikeuspuhe. Eläinsuojelu hyväksyykin eläinten käyttämisen ja tuotannon ruuaksi, kunhan siinä huolehditaan eläimen hyvinvoinnista ja eritoten vältetään kivun tuottamista. 

Eläinsuojelu-ajatteluun kytkeytyy ajatus eläinten hyvinvoinnista, todetaan kirjassa. Tätä mittaa ja määrittää luonnontieteellisen koulutuksen saanut asiantuntija, joka myös arvovaltaansa tukeutuen pystyy torjumaan kaiken kritiikin, esimerkiksi juuri eläinoikeuksien puolustajilta tulevan sellaisen. Kiintoisa on kirjassa välähtävä, mutta ehkä enemmänkin analyysia ansaitseva huomio, että luonnontieteilijä-asiantuntija  jo lähtökohtaisesti pitää etäisyyttä kohteeseensa ja objektivoi ja esineellistää sen. Laaja kenttä yhteiskunnallista ja kulttuurista eläintutkimusta jää luonnontieteellisen tutkimuksen varjoon. 

Muistan kun vuosia sitten niin sanottua positivistista luonnontieteen metodeja suosivaa ihmisiin kohdistuvaa tutkimusta arvosteltiin samasta asiasta: se objektivoi ja esineellistää ihmisen kuin ihminen olisi mekaaninen mitattavia syy−seuraus-lakeja noudattava kone. Tilalle tarjottiin esimerkiksi hermeneuttista lähestymistapaa, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä ja tämän merkityksiä ihmisen  omista lähtökohdista käsin. Ja kuten kirjassakin todetaan myös eläimillä on kieli siinä mielessä että ne kommunikoivat ja välittävät merkityksiä toisilleen haukkumalla, murisemalla, maukumalla tai vaikkapa röhkimällä.

2000-luvulla akateemisessa maailmassa on syntynyt eläinten asiaa ajavia tutkimussuuntia ja -ryhmiä, joissa tutkitaan eläinten yhteiskunnallista asemaa eri kanteilta. Esimerkiksi Suomen eläinoikeusjuristit ry on laatinut ehdotuksen siitä, miten eläinten perusoikeudet voitaisiin tuoda mukaan perustuslakiin. 

Kirjan kirjoittajalle läheisin on Kriittisen eläintutkimuksen verkosto, joka avoimesti asettuu eläinten puolellle. Mutta vielä on matkaa siihen, että eläinoikeudesta tulisi varsinainen oppiaine muiden joukossa. 

Nykyään puhutaan paljon rasismista, seksismistä, mutta paljon vähemmän lajismista: nämä kaikki sorronmuodot kuitenkin muodostavat verkoston, jonka yhtäkään osaa ei voi jättää huomiotta, jottei kokonaisuus kärsisi. Tarvitaan niin tieteen ja taiteen kuin politiikan ja jopa uskonnon yhyeistyötä, jotta lajismi saataisiin samaan historian romukoppaan seksismin ja rasismin ja muiden sorron muotojen kanssa. 

Lopuksi kysyisin, miksi ja miten ihminen sitten on saanut luomakunnan kruunun arvonimen ja aseman? Kun kaivautuu humanististen ylevien ihmisyyttä ja sen ainutlaatuista arvokkuutta ylistävien sanojen ja lauseiden taakse, voi löytää yksinkertaisen ja raadollisen totuuden: ihmisellä on ollut valta alistaa eläimet ja luonto orjikseen. 

Ensin raaka voima ja valta pakottaa eläimet ja luonnon polvilleen, ja sitten vasta tulee humanismi, joka selittää, että ihmisellä on eettinen oikeus ja velvollisuuskin hallita muuta luomakuntaa. Ihmisen ylivertaisuuden takana on siis yksinkertaisesti sanottuna valta.

•

Lue myös:

Ihailemme valaita ja silti metsästämme ne sukupuuton partaalle

”Tieto lisää hyvinvointia” – Helena Telkänranta johdattaa matkalle koirien kokemusmaailmaan

Eläin elää, ihminen ihmettelee – Tiina Raevaara pohtii omakohtaisessa teoksessaan suhdettamme toisiin lajeihin