Paleontologia on tieteenala, joka tutkii miljoonia vuosia sitten kuolleita eläimiä ja kasveja. Suuren yleisön tietämykseen se yleensä päätyy erityisesti dinosauruksia koskevan uutisoinnin myötä, ja uutisia onkin riittänyt. Viimeistä kahta vuosikymmentä voidaan pitää dinosauruslöytöjen kultakautena.

Parin vuoden takaisen arvion mukaan paleontologit ovat löytäneet noin 45 uutta dinosauruslajia joka vuosi vuodesta 2003 lähtien, eikä tahti ole viime aikoina hidastunut (Dunphey 2021). Samalla monet vanhat hypoteesit, kuten dinosaurusten kylmäverisyys, aivotoiminnan hitaus ja evolutiivisen häviäjän rooli, ovat painuneet historiankirjoihin, todennäköisesti lopullisesti. Virheitäkin on epäilemättä tehty, ja niitä on jatkossa korjattava, mutta kaiken kaikkiaan tämä on jännittävä ajanjakso dinosaurusten paleontologian historiassa.

Paleontologian historiaan kuuluu kuitenkin myös eriskummallisia tapahtumia ja harha-askelia. Niitä sattui ja tapahtui varsinkin alan alkuaikoina, jolloin tutkimus ei ollut yhtä systemaattista eikä fossiiliaineiston kuvailu ja hallussapito täyttänyt samoja kriteereitä kuin nykyään. Yksi näistä eriskummallisuuksista liittyy ensimmäiseen tieteellisesti kuvattuun dinosauruslajiin.

Ensimmäisenä virallisesti nimettynä dinosaurussukuna on pidetty Megalosaurusta, josta William Buckland (1784–1856) julkaisi tieteellisen kuvauksen vuonna 1824. Tuohon aikaan termiä ”dinosaurus” ei vielä ollut, ja Buckland kutsuikin otusta valtavaksi fossilisoituneeksi matelijaksi ja arvioi sen eläneen vedessä (Buckland 1824). Nykyään tiedämme Megalosauruksen olleen noin kuusimetrinen maalla elävä petodinosaurus, joka kuuluu teropodeihin eli kaksijalkaisiin, jotka olivat tyypillisesti lihansyöjiä.

Bucklandin vetinen arvio oli omana aikanaan ymmärrettävä, sillä aiemmat kuuluisat fossiililöydöt suurista liskomaisista otuksista olivat olleet pääsääntöisesti meriliskoja.

Selkärankaisten paleontologian isänä pidetty ranskalainen Georges Cuvier (1769–1832) tarkasteli 1700-luvun lopulla Alankomaiden Maastrichtista löytyneitä fossiilijäänteitä. Hän totesi vuonna 1808, että ne olisivat kuuluneet vedessä eläneelle sukupuuttoon kuolleelle varaanimaiselle liskolle, jonka William Conybeare nimitti myöhemmin Mosasaurukseksi. Kuuluisa fossiilien kerääjä ja paleontologian uranuurtaja Mary Anning (1799–1847) löysi 12-vuotiaana ensimmäisen kokonaisen fossiilin kalamaisesta Ichthyosauruksesta ja vuonna 1823 lisäsi löytöihinsä toisen kuuluisan meriliskon, Plesiosauruksen. (McGowan 2001, 9, 88.)

Tällaiset löydöt inspiroivat tieteentekijöitä laatimaan teorioita siitä, millainen maailma oli ollut, ennen kuin yksikään ihminen oli sille jalallaan astunut. Conybeare ja Buckland olivat paitsi geologeja myös kirkonmiehiä, ja he kiistivät lajien välisen evolutiivisen kehityksen. Pelkkä kysymysten julkinen ilmaiseminen loi silti tilaa ajatukselle, että jotkut lajit saattoivat tyrehtyä samalla kun toiset kehittyivät pidemmälle. (McGowan 2001.)

Kuten siihen aikaan oli usein tyypillistä, Buckland ei antanut Megalosauruksen fossiilille lainkaan lajinimeä vaan nimesi pelkän suvun. Megalosaurus saikin pysyvän tyyppilajin vasta vuonna 1827, kun Gideon Mantell (1790–1852) sisällytti sen fossiiliaineiston kaakkois-Englantia koskevaan geologiseen tutkielmaansa nimellä Megalosaurus bucklandii (Bucklandin suuri lisko) (Mantell 1827, 67).

Viisitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1842 Megalosaurus oli yksi kolmesta suvusta, jotka Richard Owen (1804–1892) nimesi dinosauriaksi. Tämä entisestään kiihdytti spekulaatiota siitä, että nämä olennot eivät olleet vain isoja liskoja vaan aivan uusi, erityinen eläinlaji. (Owen 1842, 102–103; katso myös Dean 1999, 13–14.)

Sukupuuttoon kuolleiden eläinten fossiileja on tunnettu jo varhaisista ajoista lähtien. Antiikin Kreikassa jättimäisiä luita pidettiin tyypillisesti tarujen heerosten ja puolijumalten jäänteinä.

Maantieteilijä Pausanias (noin 100 jaa.) kertoo teoksessaan Kreikan kuvaus massiivisesta olkaluusta, jonka uskottiin kuuluneen kuningas Pelopsille. Se oli kirjoittajan aikaan kuitenkin jo kadonnut (Paus. 5.13.4–7). Historioitsija Herodotos (noin 484–425 eaa.) puolestaan raportoi, että kun spartalaiset löysivät kuningas Agamemnonin pojan Oresteen jäännökset, hänen luurankonsa oli seitsemän kyynärää eli yli kolme metriä pitkä (Hdt. 1.67–68; katso myös Mayor 2000, luku 3). Näiden luiden uskotaan nykyään kuuluneen suurille pleistoseenikauden nisäkkäille, kuten mammuteille ja mastodonteille.

Kreikkalaisen mytologian kyklooppien on teorioitu syntyneen pleistoseeniajan Palaeoloxodon-suvun kääpiöelefanttien fossiilien inspiroimana. Sukupuuttoon kuolleet maa- ja merieläimet ovat todennäköisesti ruokkineet myös tarinoita lohikäärmeistä, merihirviöistä ja muista tarumaisista olennoista muinais-Kiinasta Amerikkoihin ja keskiajan Eurooppaan asti. (Katso McGowan 2001, 1; Prothero 2019, kappale 1.)

Megalosauruksenkin historia ulottuu 1600-luvun lopulle asti. Sen varhaisin tunnettu fossiili, osa reisiluusta, löydettiin Tayntonin kalkkikivikerrostumasta Englannin Cornwellissa vuonna 1676. Vuotta myöhemmin englantilainen luonnontieteilijä ja historioitsija Robert Plot (1640–1696) kuvasi kyseisen fossiilin teoksessaan Natural History of Oxfordshire (1677). Plot sai teoksen myötä paljon mainetta ja tunnustusta. Hänet valittiin Lontoon Kuninkaalliseen tiedeakatemiaan jo teoksen julkaisuvuonna, ja vuonna 1683 hänestä tuli Ashmolean Museumin kuraattori.

Image

Plot ei pitänyt suurinta osaa fossiileista aikaisemmin eläneiden eläinten jäänteinä vaan katsoi niiden olevan mineraalisuoloja, jotka olivat kristallisoituneet sattumanvaraisiin muotoihin. Cornwellin näytteen kohdalla hän kuitenkin tunnisti sen oikein reisiluun osaksi ja kirjoitti siitä pitkästi spekuloiden näytteen kokoa ja sitä, mille eläimelle se oli mahdollisesti kuulunut. Vaikka näyte oli suurempi kuin hevosen tai härän reisiluu, Plot katsoi, että se oli aikanaan ollut oikea luu ja hylkäsi ehdotuksen, jonka mukaan se olisi voinut kasvaa valtavaan kokoonsa maassa ollessaan. (Plot 1677, 132.)

Jotkut Plotin kollegoista olivat ilmeisesti arvioineet, että reisiluu olisi saattanut kuulua roomalaiselle sotaelefantille, mutta Plot ei pitänyt tätäkään uskottavana näkemyksenä. Hän päätyi johtopäätökseen, että luu oli kuulunut jättiläisihmiselle, joka olisi ollut kreikkalaisen mytologian titaanien kaltainen. (Plot 1677, 133–136, 138.)

Noin sata vuotta myöhemmin toinen luonnontieteilijä Richard Brookes (vaikutti 1721–1764) lisäsi Plotin kuvaaman Cornwellin fossiilin oman teoksensa A New and Accurate System of Natural History (1763) viidenteen osaan, joka käsitteli kiviä, fossiileita ja mineraaleja. Teoksen oli tarkoitus käyttää Carl von Linnéen (1707–1778) binomista taksonomista järjestelmää kuvaamaan outoja kiviä ja mineraaleja, jotka olivat löytyneet Englannista.

Brookesin kuvaus fossiilista on lyhyt ja toistaa pääasiassa sen mitä ”Tri Plot” oli jo aiemmin sanonut. Hän sisällytti teokseen myös piirroksen luusta, joka selvästi perustui Plotin kirjassa olleeseen, vain toisinpäin käännettynä. Jostain syystä fossiilin kuvaan oli kuitenkin liitetty sanat Scrotum Humanum – oletettavasti koska joku oli arvioinut fossiilin näyttävän aivan miehen kivespussilta (Brookes 1763, 317–318.)

On epäselvää, kuka veti yhteyden luun ja kivespussin välille. Brookesin teksti noudattaa Plotia ja toteaa fossiilin muistuttavan täsmälleen ihmisen reisiluun alimmaista osaa. Kivespussista ei löydy mainintaa. Todennäköisempää on, että nimitys oli kuvittajan kynästä. Juuri ennen Cornwellin fossiilin kuvausta Brookes huomauttaa löytyneen myös kiviä, jotka muistuttavat erehdyttävästi miehen sukuelimiä ja kuvitukset viittaavat pelkkiin sivunumeroihin. On mahdollista, että kuvittaja meni sekaisin sen suhteen, mikä kuvitus koski mitäkin tekstin osaa. (Brookes 1736, 317; katso Rieppel 2022, 941.)

Oli kyseisen erheen tausta mikä tahansa, osa myöhemmistä kirjoittajista otti sen ilmeisimmin varsin vakavasti. Ranskalainen filosofi ja luonnontieteilijä Jean-Baptiste Robinet (1735–1820) meni jopa niin pitkälle, että hän oli tunnistavinaan lihaksistoa kummassakin ”kivespussissa” ja totesi keskellä olevan ontelon näyttävän virtsaputkelta teoksessaan Considerations philosophiques de la gradation naturelle de formes (1768). (Robinet 1768, 31; katso myös Buffetaut 1979 ja Rieppel 2022.)

On epätodennäköistä, että Robinet näki itse fossiilia, mutta hänen on täytynyt tietää, että Plot ja Brookes kuvasivat sen kivettyneen reisiluun osaksi. Hän nimittäin siteeraa molempia kirjoittajia ahkerasti teoksessa, ja fossiilista tehty piirros on selvästi kopioitu Brookesilta. (Robinet 19–20, Pl. 1, kuva 1; katso Buffetaut 1979, 82.) Syy, miksi hän on jättänyt tämän tulkinnan huomiotta, on mitä ilmeisimmin hänen oma vitalistinen teoriansa lajien muutoksista, joka pohjautui osittain 1600-luvun niin kutsuttujen Cambridgen platonistien ajatteluun.

Robinet’n mukaan kaikki luonnossa on elävää, kasvien ja eläinten lisäksi myös kivet ja mineraalit, jotka syntyvät olemassa olevista itiöistä tapahtumien progressiivisessa kehityskulussa. Kaikki luonnossa lisääntyy, kehittyy ja sulautuu muuhun elävään. Fossiilit eivät siis täten voineet olla kerran eläneiden organismien jäänteitä vaan mineraali-itiöistä kehittyviä itse-organisoituneita eliöitä. Näin myöskään Cornwallin fossiili ei Robinet’n järjestelmässä voinut olla jäänne kerran eläneestä olennosta vaan mineraalimuodostelma, joka vain sattui muistuttamaan ihmisuroksen perhekalleuksia. (Robinet 1766, 209–210; Robinet 1768, 31; katso Rieppel 2022, 942, 945.)

Sen enempää Robinet’n vitalistinen teoria kuin hänen tulkintansa Cornwellin fossiilista eivät saaneet laajaa kannatusta. Tällaiset keskustelut fossiilien luonteesta ylipäätään vaikuttavat meistä helposti nykyään oudoilta ja aikansa eläneiltä. Ne olivat kuitenkin olennainen osa oman aikakautensa tiedettä ja laajempaa keskustelua fossiileista maailmankaikkeuden järjestyksessä – keskustelua, jota käytiin jo Cornwellin fossiilin löytymisen aikaan. (Katso Rieppel 2022, 944.)

Myöhempien tiedemiesten osaksi jäi Cornwellin fossiilin todellisen luonteen selvittäminen. 1800-luvun lopulla John Phillips (1800–1874) päätteli, että se ”voisi olla suuren megalosauruksen, tai pienen ceteosauruksen, reisiluu” (Phillips 1871, 164; vertaa Delair ja Sarjeant 1975, 8; Rieppel 2022, 941).

Vuonna 1970 paleontologi Beverly Halstead (1963–1991) julkaisi artikkelin, jossa hän esitti, että Scrotum humanum pitäisi ottaa täysin pätevänä binomina ja näin ollen toimisi uuden suvun tyyppilajin nimenä. Näin tulisi tehdä, koska Brookesin työ julkaistiin Linnén Systema Naturaen kymmenennen painoksen jälkeen. Linnén teosta pidetään alkuna kansainväliselle eläinnimistölle (International Code of Zoological Nomenclature, ICZN). Tämä tekisi siitä varhaisimman yleisen ja tieteellisen nimen, joka on annettu ei-lintumaiselle dinosaurukselle.

Lisäksi koska Scrotum humanum olisi ensimmäinen nimi, joka kyseiselle näytteelle on annettu, sillä olisi taksonomista edeltävyyttä myöhempien nimien yli ja sitä tulisi pitää lajin virallisena nimenä (Halstead 1970).  Tämä tarkoittaisi, että ensimmäinen nimetty dinosaurus ei olisi ”Bucklandin suuri lisko” vaan fossiili, jonka joku sekoitti miehen sukukalleuksiin.

Keskustelu siitä, tulisiko M. bucklandii olla oikeastaan S. humanum, jatkui muutamien vuosien ajan. Halstead ei pitänyt olennaisena sitä, että Brookes tiesi, ettei kyse ollut kivettyneistä kasseista. Koska Scrotum humanumia ei oltu käytetty kirjallisuudessa sitten vuoden 1899, ICZN:n sääntöjen puitteissa sitä pystyttiin pitämään nomen oblatumina eli unohdettua nimenä. (Halstead 1970.)

Cornwellin dinosaurus pysyi näin M. bucklandiina. Justin Delair (1932–) ja William Sarjeant (1935–2002) pitivät tätä ”mahdollisesti onnekkaana” ilmeisistä syistä (Delair ja Sarjeant 1975, 8). Asia oli kuitenkin sen verran vakava, että kun ICZN poisti nomen oblatum -luokituksen vuonna 1985, Sarjeant teki virallisen hakemuksen Scrotum humanum -nimen teknisestä tukahduttamisesta, jotta se ei syrjäyttäisi sopivampaa nimeä. (Halstead ja Sarjeant 1993.)

ICZN kuitenkin katsoi, että se, että joku näki joskus samankaltaisuutta reisiluun ja kivespussin välillä, oli kertakaikkisen naurettava tapa nimetä dinosauruslajeja. He myös huomauttivat, että käytetyt sanat olivat mitä luultavimmin kuvaavia, ja laittoivat pisteen koko keskustelulle julistamalla nimen nomen dubiumiksi eli epäilyttäväksi nimeksi täten kieltäen sen taksonomisen käytön. (Halstead ja Sarjeant 1993; katso myös Delair ja Sarjeant 2002; Spalding ja Sarjeant 2012, 10; Prothero 2019, 6–7.)

Jälkeenpäin on ollut keskustelua, oliko ICZN:n ratkaisu oikea. Kukaan ei toki ole vakavasti ehdottanut että S. humanum tulisi palauttaa päteväksi taksoniksi. Sen sijaan on keskusteltu siitä, pitäisikö nimeä pitää nomen erratumina eli virheellisesti annettuna nimenä tai nomen nudumina eli paljaana nimenä.

Näyttää kuitenkin siltä, että dinosauruksen nimeäminen miehen sukukalleuksien mukaan on tieteentekijöille liian hyvä vitsi ohitettavaksi. Scrotum sekä Scrotum humanum listataan tieteellisessä kirjallisuudessa edelleen toisinaan Megalosauruksen junior synonymina tai nomen oblitumina, joka lisättiin takaisin ICZN:n luokitukseen vuonna 1999. (Katso esimerkiksi Molnar, Kurnzanov ja Dong 1990, 192; Rieppel 2022, 945; Paul 1988, 280–281.)

Saatat nyt miettiä, mitä tapahtui Cornwellin fossiilille, jonka Plot kuvasi vuonna 1677. Vastaus on, että emme tiedä. Fossiili on kadonnut, ja ainoat jäljet siitä ovat yllä mainitut kuvaukset ja kuvitukset.

Ei ole täysin selvää, milloin fossiili katosi. On mahdollista, että se oli jo kadonnut, kun Brookes kuvasi sen uudestaan, sillä kuva Brookesin teoksessa on selvästi kopioitu Plotilta.

Vaikka olenkin siis todennut Cornwellin fossiilin olleen Megalosaurus, tämä on vain arvailua, joka perustuu geologiseen alkuperään, ikään sekä Plotin ja Brookesin kirjoissa esiintyviin kuvauksiin. Ne ovat tarpeeksi yksityiskohtaisia osoittamaan, että fossiili oli todennäköisesti Megalosaurus, mutta asia ei ole täysin ratkennut. Viime aikoina Cornwellin fossiilin identiteetti Megalosauruksena onkin kyseenalaistettu ja arveltu, että se edustaakin toista teropodia, Torvosaurusta, joka oli Megalosauruksen läheinen sukulainen. (Delair ja Sarjeant 1975, 8; Rieppel 2022, 41; Mortimer 2023.)

Cornwellin fossiili ei ole ainoa kuuluisa fossiili, joka on kuvaamisensa jälkeen kadonnut. Plotin kirjassa kuvatut muut fossiilit ovat samalla tavalla kadonneet. Itse asiassa useimpien 1600- ja 1700-lukujen fossiilien olinpaikka on tällä hetkellä tuntematon, mikä estää niiden uudelleen arvioimisen. Joitain kadonneiksi luultuja on sittemmin löydetty, mutta useimmat ovat edelleen teillä tietämättömillä.

Kadonneet fossiilit ovat jonkinlainen teema paleontologian historiassa. Esimerkiksi valtava selkänikama, jonka E. D. Cope (1840–1897) nimesi katkerassa kilpailussa O. C. Marshin (1831–1899) kanssa Amphicoelias fragillimukseksi, on ollut kadoksissa vuodesta 1921. Syynä on tosin voinut olla hajoaminen eikä niinkään väärinsijoittaminen. Ensimmäisen löydetyn Spinosaurus aegyptiacuksen fossiilijäänteet säilyivät ehjinä sata miljoonaa vuotta, ennen kuin liittoutuneiden pommi-iskut 1940-luvulla räjäyttivät ne tomuksi. Ensimmäisinä kuvattuina (ei-lintumaisten) dinosaurusten jäänteinä Cornwellin fossiili saattaa silti olla kaikkein kuuluisin ja historiallisesti merkittävin kadonnut fossiili. (Katso Osborn ja Mook 1921, 279; Carpenter 2006, 134; Woodruff ja Foster 2014; Forsman 2015; Prothero 2019, 207–208.)

Sitten loppuvuonna 2022 paleontologi Darren Naish teki Tetrapod Zoology -blogiinsa postauksen, joka kertoi Cornwellin fossiilista. Postauksen alaotsikossa kysyttiin, oliko Naish yhdessä kahden muun eläintieteilijän kanssa löytänyt ”yhden selkärankaisten paleontologian kuuluisimman ’kadonneen’ näytteen”. Yhdessä kahden kolleegansa kanssa Naish oli alkanut epäillä, että Cornwellin fossiili ei ollutkaan kadonnut vaan piileskeli näkyvillä, osana Robert Plot -näyttelyä Ashmolean Museumissa. (Naish 2022.)

Kyseinen fossiili on suuren reisiluun distaalinen pää, joka selvästi kuuluu tetanuri-dinosaurukselle, mahdollisesti jopa Megalosaurukselle. Tetanurit ovat osalahko, johon suurin osa teropodeista kuuluu. Plot oli kuvannut fossiilin onton sisustan sisältävän ”kimaltavaa maasälpämäistä ainesta” (Plot 1677, 131). Sisus ei ollut näkyvillä näyttelyssä olevassa fossiilissa, sillä osa luun vartta oli liimattu siihen kiinni. Silti jopa osien välinen halkeama oli oikeassa asennossa sopiakseen Plotin teoksessa olevaan kuvitukseen. Monet Ashmoleanissa olevan fossiilin yksityiskohdat sopivat myös yksiin Plotin kuvituksen kanssa. Jopa näytteen alkuperä oli lupaava, sillä vanhat dokumentit paljastivat sen olevan Enstonen alueelta. Siellä sijaitsee Cornwellin kunnan rajojen sisällä oleva louhos.

Seurue suoritti alustavat tutkimukset Ashmoleanin fossiilista vuonna 2020. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että he tapasivat museossa ja tuijottivat Plot-näyttelyn vitriiniä. Pian heille selvisi että, lopputuloksen varmistamiseksi, asia vaati läheisempää käsittelyä. Plotin kuvaus fossiilista oli yksityiskohtainen ja siihen kuului myös koko- ja painoarviot. Näiden tarkistamiseksi, fossiilia piti tutkia vitriinin ulkopuolella.

Seurue siis kokoontui myöhemmin uudelleen Ashmolean Museumilla mitatakseen, punnitakseen ja muutenkin tutkiakseen fossiilin ja havaitsivat, ettei se ollutkaan Cornwellin fossiili. Vaikka ympärysmitat olivatkin suurin piirtein samat, fossiili oli puolet kevyempi, eikä seurue pitänyt tämän pohjalta asianmukaisena rikkoa fossiilin vartta nähdäkseen, mitä sen sisällä on. Ikävä kyllä, Cornwellin fossiilin mysteeri pysyy ratkaisemattomana. (Naish 2022.)

Image

Vaikka Cornwellin fossiili onkin edelleen kateissa, sen vaikutus kaikuu yhä vuosisatojenkin takaa. Plotin kuvaus edustaa yhtä ensimmäisistä kerroista talteen jääneessä historiassa, kun ihmiset huomasivat jotain valtavaa ja muinaista piileskelevän allaan olevissa kivissä. Nämä löydöt osoittivat, että jalkojemme alla lepää kirjaimellisia jättiläisiä ja että nykyinen todellisuus eroaa merkittävästi menneestä maailmasta. Plotin aikaiset tiedemiehet olivat löydöistä hämmentyneitä ja yrittivät parhaansa mukaan keksiä niille riittävän selityksen. Se oli kuitenkin jonkin uuden alku, ja aluilla on meille erityistä viehätystä, rajoittuneita olentoja kun olemme.

Koko Scrotum Humanum -kysymys saattoi olla Naishin sanoin ”typerää ajanhukkaa” ja Halsteadin pyrkimys taksonomiseen temppuiluun pelkkää pitkälle vietyä pilailua (Naish 2022). Silti se paljastaa jotain siitä, miten lähestymme ajatusta maailmasta, jota ei enää ole. Plot ja hänen aikalaisensa näkivät luut myyttisten jättiläisten jäänteinä, sillä he odottivat löytävänsä jälkiä siitä, että tällaisia jättiläisiä on joskus ollut olemassa. 1800-luvun tieteellisen paradigman muutos, jota tieteilijät kuten Cuvier, Buckland, Owen, ja Mantell ajoivat, oli valtava, ja sen arvostaminen kaikilta osin on nykypäivänä vaikeaa.

Nykyäänkin uudet dinosauruslöydöt herättävät kiinnostusta ja ihmettelyä. Voimme tuskin kuvitella, miten ihmiset tuolloin kokivat paljastuksen siitä, että maata asuttivat aikanaan oudot jättiläismatelijat.

•

Lue myös:

Hirviösusi on palannut – vai onko?

Liikaa lyijyä – kertomus siitä, kuinka kivien iän määrittäminen johti lyijyttömään bensiiniin

Nisäkkäiden monimuotoisuus oli menestystarina, mutta nyt jäljellä on vain muutama hallitseva laji

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!