Monet eliölajit ovat joutuneet tukalaan tilanteeseen niiden elinympäristöjen muuttuessa nopeasti. Kun lajien tutut olosuhteet katoavat, niillä on kaksi vaihtoehtoa: sopeutua muutokseen tai siirtyä uudelle olosuhteiltaan sopivalle alueelle. Jos kumpikaan ei onnistu, laji häviää paikalta (Syke). Lajien esiintymisalueiden muutoksia, jotka johtuvat ihmisen aiheuttamasta ympäristönmuutoksesta, on jo havaittu, ja siirtymien odotetaan lisääntyvän tulevaisuudessa. (Chen ym. 2011).

Luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ei riitä, että pelkästään lajin nykyiset elinympäristöt ovat turvattuja. Luonnonsuojelutoimien on yhä enenevissä määrin myös ennustettava, minne laji voi levitä olosuhteiden muuttuessa ja miten sen yksilöt pääsevät sinne nykyisiltä sijoiltaan. Lajien selviämistä pyritään siis tukemaan kytkemällä nykyiset ja potentiaaliset tulevat elinalueet toisiinsa, jotta lajit voivat liikkua, levittäytyä suotuisille alueille ja ylläpitää elinkelpoisia populaatioita olosuhteiden heikentyessä niiden nykyisillä elinalueilla.

Tällaista ekologista kytkeytyvyyttä voidaan lisätä suojelemalla lajin mahdollisten kotipaikkojen välille käytäviä tai levähdyspaikkoja, jotka toimivat eräänlaisina astinkivinä. Näiden suunnittelu on kuitenkin vaikea tehtävä, sillä eliöiden liikkumis- ja levittäytymiskyky vaihtelevat lajien ja jopa yksilöiden kesken valtavasti.

Koska reittiverkoston suunnittelu ja suojelu jokaiselle yksittäiselle lajille on mahdotonta, on etsittävä alueita, jotka jouduttavat monen lajin mahdollisuuksia sopeutua tai liikkua samanaikaisesti. Apua tällaisten alueiden tunnistamiseen voidaan etsiä menneisyydestä.

Elämä on historian kuluessa selvinnyt suuristakin ympäristönmuutoksista, ja tänä päivänä havaitsemamme elonkirjo on evolutiivisten prosessien ja vaihtelevien ympäristötekijöiden tulos. Paleoekologit ovat tutkineet, miten lajien levinneisyysalueet ovat vastanneet historiallisiin muutoksiin ilmasto-oloissa (Gill ym. 2015).

Tiedetään, että levittäytyessään uusille alueille tai vetäytyessään alueilta lajit pyrkivät seuraamaan niille tyypillisiä eko- ja ilmastolokeroita. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lajit pyrkivät asuttamaan uudella asuinalueellaan paikkoja, jotka muistuttavat olosuhteiltaan niitä, joihin ne ovat evolutiivisesti sopeutuneet.

Nyt suurimmassa sukupuuttoriskissä ovat lajit, jotka eivät pysy ilmastolokeronsa vauhdissa. Ne eivät siis pysty vastaamaan ilmastonmuutoksen nopeuteen.

Esimerkiksi Etelä-Suomessa tällä hetkellä vallitsevien talviolosuhteiden ennustetaan siirtyvän useita kilometrejä kohti pohjoista joka vuosi, mikä luo siirtymispaineita viileään sopeutuneille lajeille. Toisaalta tämä tarjoaa lämpimämpään sopeutuneille lajeille mahdollisuuden laajentaa levinneisyysaluettaan. (Ilmastonmuutoksen keskiskenaario, RCP4.5; Heikkinen ym. 2020; Virkkala ja Rajasärkkä 2011.)

Erityisesti hitaasti liikkuvien lajien tilanne näyttää hälyttävältä. Toisaalta huonolta näyttää sellaistenkin lajien tilanne, joiden kulku uudelle sopivalle alueelle estyy esimerkiksi sen takia, että laji ei pysty ylittämään vesistöä tai vuoristoa. Lajille vaarallista voi olla myös kulkeminen ihmisen muokkaaman maiseman, urbaanin alueen tai vaikkapa peltoaukean läpi. Nyt käsillä oleva ympäristönmuutos onkin lajeille aivan uudenlainen haaste, sillä ilmastonmuutoksen lisäksi ne joutuvat selviytymään ihmisen intensiivisesti muokkaamassa maisemassa ja yhä pirstaloituneemmilla elinympäristölaikuilla.

Tutkimuksissa, joissa on selvitetty eliöiden historiallisia levinneisyysalueiden muutoksia, on selvinnyt, että erilaiset ympäristögradientit ja pienilmastot ovat tärkeässä roolissa lajien säilymisessä. Esimerkiksi lämpö- tai kosteusolosuhteet muuttuvat ympäristögradientteja pitkin.

Erilaisia elinolosuhteita on tarjolla etenkin sellaisilla alueilla, joiden maasto on vaihtelevaa. Kun auringon säteily ja satava vesi jakautuvat epätasaisesti, elinolot voivat vaihdella maisemassa lyhyelläkin matkalla. Tämä pienpiirteinen vaihtelu luo paikallisia ilmasto-oloja, joilla on lajien selviytymiselle kokoaan suurempi merkitys. Niiden ansiosta lajille saattaa löytyä sopivat elinolosuhteet läheltä entistä esiintymispaikkaa (Hannah ym. 2014).

Maiseman fyysiset ominaisuudet, sen materiaalit ja muodot ovat tulosta erilaista maan sisäisistä geologista ja maan pinnalla tapahtuvista geomorfologista prosesseista. Geologisia prosesseja ovat mannerlaattojen liikkeet ja kiviaineksen kierto, kun taas geomorfologisilla prosesseilla viitataan kulutukseen, kasaukseen ja kuljetukseen.

Ekologit tutkivat eliöiden vuorovaikutuksia paitsi toistensa myös ympäristönsä kanssa. Sympaattista kyllä, sana ekologia tulee kreikan kielen sanoista oikos (koti) ja logos (oppi). Ekologia on siis oppia siitä, minkälaisissa kodeissa, naapurustoissa ja yhteisöissä lajit elävät.

Puhuttaessa luonnon monimuotoisuudesta keskitytään usein juuri lajeihin. Luonnon eloton osa saa harvemmin huomiota. Kallioperä, maaperä, vesistöt, maastonmuodot ja niitä muovaavat prosessit muodostavat sen fyysisen näyttämön, jolla elämä tapahtuu. Tämän elottoman luonnon vaihtelua kutsutaan geodiversiteetiksi. 

Geodiversiteetti voidaan määritellä monimuotoisuutena, joka on kallioperän, maaperän, maanpinnan muotojen, vesistöjen ja kaikkiin näihin liittyvien prosessien summa. Kaikki paikat eivät ole geodiversiteetiltään yhtä monimuotoisia, vaan geodiversiteetti vaihtelee alueen geologisen ja geomorfologisen historian mukaan. Sitä voidaan mitata esimerkiksi laskemalla edellä mainittujen ominaisuuksien alueellisia määriä ja niiden suhteita (Tukiainen ym. 2022).
 

Image

Geodiversiteetti ei ole julkisessa luonnon monimuotoisuuskeskustelussa yhtä tunnettu käsite kuin biodiversiteetti. Elottoman luonnon monimuotoisuus ja elollisen luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti eivät silti ole irrallisia toisistaan, vaan ne muodostavat yhdessä luonnon monimuotoisuuden.

Geodiversiteetin ja elonkirjon välistä suhdetta tutkitaan aktiivisesti. Yksi tutkimuksen perusolettamuksista on, että mitä monimuotoisempi elämän fyysinen näyttämö on, sitä monimuotoisempi joukko esiintyjiä ja elämäntarinoita sillä voidaan nähdä. Tällä tutkimuksella on potentiaalisia käytännön sovellutuksia myös ekologisen kytkeytyvyyden suunnittelussa.

Kun lajit joutuvat jättämään kotinsa, ne alkavat etsiä uutta asuinpaikkaa alueelta, jossa olosuhteet ovat suotuisat (Walther ym. 2002). Suojelualueiden suunnittelussa geodiversiteetti voi toimia työkaluna, jonka avulla voidaan turvata elottomalta luonnoltaan monipuolisia alueita. Niillä on taas potentiaalia tukea monimuotoisuutta pitkällä aikavälillä – riippumatta siitä, mitkä lajit paikkaa tällä hetkellä asuttavat.

Geodiversiteettiä voidaan hyödyntää esimerkiksi suunniteltaessa ekologisia käytäviä, jotka kulkevat pitkin rinteitä tai jotka yhdistävät elottoman luonnon ominaisuuksiltaan samankaltaiset paikat toisiinsa. Ihmisen muokkaamassa maisemassa yhtäjaksoista käytävää voi olla vaikea suojella, mutta kenties on mahdollista suojella tiettyjä maiseman piirteitä. Niitä lajit voivat käyttää kuin turvallisina levähdyspaikkoina matkallaan kohti uutta, pysyvämpää asuinpaikkaa.

Esimerkiksi sammakkoeläimet vaativat eri elämänvaiheissaan erilaisia kosteusolosuhteita. Maisemassa niitä voivat tarjota lämpö- ja kosteusoloja tasoittavat lähteet ympäristöineen, suppakuopat tai kosteat soistumat maaston painanteissa. Siksi näihin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, jos sammakkoeläinten siirtymiä uusille alueille halutaan tukea.

Geodiversiteettiä voidaankin ajatella eräänlaisena luonnon asuntomarkkinana. Mitä monipuolisempi ”asuntokanta” – eli mitä enemmän erilaisia kivi- ja maalajien muodostumia ja hydrologisia piirteitä alueella on – sitä useampi laji voi löytää sieltä itselleen sopivan kodin.

Geodiversiteetillä on merkittävä rooli monimuotoisen elämän ylläpitämisessä ja turvaamisessa mutta myös ekosysteemipalveluiden tuottamisessa ja kulttuuriperinnön vaalimisessa. Vesiputoukset, jyrkänteet tai järviä halkovat harjut kertovat maiseman kehityksestä ja sitä muokkaavista voimista, mutta ne ovat myös usein arvokkaita kulttuuriperintökohteita, joiden ääreen tullaan hakemaan erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi kansallismaisemaa maalannut Eero Järnefelt (1896–1937) tuskin pohti geodiversiteettiä maalatessaan Kolin kansallismaisemaa, mutta jääkauden muovaama vaaramaisema on ollut paikka, jossa luonto ja kulttuuri yhdistyvät. 

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on jo pitkään suojellut maailmanperintökohteita, se on sittemmin muodostanut myös Geopark-verkoston. Se koostuu alueista, jotka on tunnistettu arvokkaiksi niiden elottoman luonnon ainutlaatuisuuden ansiosta. Kesällä 2025 maailmassa oli yhteensä 229 Geopark-puistoa 50 eri maassa. Suomessa on viisi Geopark-puistoa, jotka esittelevät ja turvaavat ainutlaatuista maisemaamme (Metsähallitus).
 

Image

Image

Vuodesta 2021 eteenpäin elottoman luonnon monimuotoisuutta on myös alettu juhlima UNESCOn toimesta kansainvälisenä geodiversiteettipäivänä. Sitä vietetään vuosittain 6. lokakuuta.
 

Image

Geodiversiteettiä kannattaakin juhlistaa, sillä se tarjoaa elonkirjolle vaihtelevan näyttämön, joka mahdollistaa monimuotoisen elämän säilymisen muuttuvissa olosuhteissa. Se tukee lajien paikallista sopeutumista, tarjoaa pienilmastollisia turvapaikkoja ja toimii askelkivinä lajien siirtyessä uusille alueille.

Geodiversiteetin huomioiminen luonnonsuojelusuunnittelussa voi vahvistaa ekologista kytkeytyvyyttä ja lisätä suojelualueverkostojen joustavuutta ilmastonmuutoksen edessä. Geodiversiteettiä tutkitaan yhä enemmän, ja sen merkityksestä muun muassa luonnonsuojelun suunnittelun apuna saadaan yhä enemmän tietoa (GTK 2024).

Lopuksi on syytä korostaa, että mikään ekologisen kytkeytyvyyden muoto – perustuipa se geodiversiteettiin tai muihin lähestymistapoihin – ei poista luontokadon juurisyitä. Lajien säilyminen riippuu ennen kaikkea siitä, miten onnistumme hillitsemään ilmastonmuutosta ja maankäytön muutoksia. Kasvihuonepäästöjen vähentämisellä ja maa- ja vesialueiden tilan heikentämisen pysäyttämisellä on suurimmat vaikutukset monimuotoisuuteen.

•

Lue myös:

Koivutietouden historiaa ja päivitystä

Luontokadon syyt, seuraukset ja pysäyttäminen

Yksin vai yhdessä – missä kulkevat yksilön rajat?

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!