Maailma vaatii perustavanlaista muutosta. Planeettamme ei kestä nykyistä tilannetta, jossa kaikkea on joko liikaa tai liian vähän.¹

Ihmisiä on liikaa mutta työntekijöistä paikoin pulaa. Joillakin on varallisuutta yli ymmärryskyvyn rajojen, toisilla puute välttämättömästä. On liikaa sadetta ja kuivuutta – ja liian vähän ruokaa, vettä ja energiaa. Asiat, joita ei ole liikaa tai edes kohtuudeksi, ovat oikeudenmukaisuus, rauha, luottamus ja sopusointu. (Chancel ym. 2022; Human Rights Watch 2023).

Luottamus heijastuu voimakkaasti organisaatioiden tuottavuuteen ja uskottavuuteen, myös koulutusinstituutioissa ja -organisaatioissa (Fukuyama 1995; Bachman 2018; Niedlicht ym. 2020; Burton ja Abrams 2023). Usein monet luottamusta ja identiteettiä vahvistavat tekijät liittyvät arvokkuuden tunteeseen ja sen hyvään viestittämiseen (Fukuyama 2018).

Vauraasta länsimaasta käsin on erittäin helppoa huudella ja vaatia muutosta. Olemme yhteiskuntana ehtineet kerätä vaurauden, jonka turvin voimme ylläpitää kuvitelmaa hyvinvoinnista. Nyt vaadimme kohtuutta niiltä, joilla ei ole ollut edes pientä mahdollisuutta maistaa tätä ylellisyyttä.

Toisaalta Tilastokeskuksen mukaan Suomessakin vuonna 2021 lähes 900 000 ihmistä eli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä (Tilastokeskus 24.3.2023). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ja Euroopan neuvoston komitea ovat todenneet, että Suomen perusturva on osin riittämätön. Tietoisuus  laajasta köyhyysilmiöstä Suomessa on tietysti eräs sivistyspolitiikan reunaehto.

Tekopyhyys ja silmien ummistaminen ovat saavuttaneet varsin mittavan tason maailmassa. Sosiaalisen osallisuuden eli inkluusion taso on maailmassa heikko, ja monenlainen epätasa-arvo ja syrjintä rehottavat. 

On arvioitu, että pelkästään sukupuolten välisestä epätasa-arvosta johtuvan inhimillisen pääoman varallisuuden menetys on maailmanlaajuisesti 160,2 biljoonaa dollaria. Toisaalta Afrikan afrojälkeläiset kokevat edelleen huomattavasti enemmän köyhyyttä kuin valtioiden valtaväestö. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa afroväestön keskuudessa on köyhyyttä 2,5 kertaa enemmän kuin muun väestön keskuudessa.

Noin 90 prosenttia kehitysmaiden vammaisista lapsista ei käy koulua. Monissa maissa on erittäin vaikea torjua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien syrjäytymistä ja syrjintää sekä heihin kohdistuvaa väkivaltaa. Vielä tänäänkin yli 70 maata maailmassa jatkaa homoseksuaalisuuden kriminalisointia.

Lukuisat EU-asiakirjat, Maailmanpankin raportit ja poliittiset julkilausumat, joihin Suomikin on sitoutunut, luovat paineita sosiaalisen inkluusion lisäämiseen. Muutos vaatii oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen inkluusion periaatteiden soveltamista. Kun toimitaan näiden periaatteiden mukaan, on pakko tasata ja toimia oikeudenmukaisemmin koko planeettaa silmällä pitäen. (IDA 2022; Allman 2013; Jackson 2013.)

Tasaaminen koskee myös suhdettamme muuhun elolliseen ja elottomaankin. Etenkin valistuksen ajan jälkeen monet ovat tottuneet ajattelemaan, että muu elollinen ja eloton saa arvonsa vasta ihmisen siihen kajottua: metsät tuottavat hakattuina, mineraalit kaivettuina, vesi lauhdevetenä tai teollisuuden raaka-aineena (esimerkiksi Horkheimer ja Adorno 2008).

Erityisesti monen alkuperäiskansan maailmankuvaan on sitä vastoin kuulunut ymmärrys elollisen ja elottoman väistämättömän yhteydestä (esimerkiksi Porsanger 2014). Valistuksen ja teollistumisen välivaiheen jälkeen edessämme on paluu yhteyden ajatukseen, koska maapallo uupuu ihmistoiminnan puristusotteessa. Myös ihminen tuntuu uupuvan itse rakentamassaan oravanpyörässä (esimerkiksi Tays 2020).

Vuonna 2023 on ehkä hyvä palauttaa mieleen, mitä Kirkkojen maailmanneuvoston kuudes yleiskokous päätti Vancouverissa jo vuonna 1983. Silloin julkistettiin uusi ohjelmakokonaisuus ”Oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys” (ORLE). Tässä globaalissa ohjelmakokonaisuudessa tuotiin yhteen 1960–70-lukujen yhteiskuntakritiikki ja uusi tietoisuus ihmisen toiminnan aiheuttamista uhkista ympäristölle. (Natunen 2010.)

Vastuullisuus taloudellisessa päätöksenteossa, sosiaalisessa kehityksessä sekä luonnon materiaalisten resurssien ja energiaresurssien käytössä ovat yhä keskeisiä päätöksenteon haasteita. Ukrainan sodan, monien muiden sotien ja erilaisten vastakkainasetteluiden maailmassa Kirkkojen maailmanneuvoston ORLE-ohjelma, joka sisältää vahvan eettisen näkökulman, on yhä kiperä haaste jokaiselle päätöksentekijälle.

Tulevaisuustietoisille sivistyskeskusteluille hyödyllisiä ovat normatiivisen etiikan kolme keskeisintä suuntausta: seurausetiikka, velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka (esimerkiksi Pojman ja Fieser 2012). 

Seurausetiikan keskeinen kysymys on, millaisia seurauksia teolla on. Velvollisuusetiikan keskeinen kysymys on, millainen teko on velvollisuuden tai oikean säännön mukainen. Hyve-etiikan keskeinen kysymys taas on, mitä ovat hyvälle ihmiselle ominaiset luonteenpiirteet tai ominaisuudet eli hyveet. Hyve-etiikka kehkeytyi alun perin antiikissa. Sen mukaan järkevä tai viisas ihminen tietää aina, mitä hyvä elämä tai onnellisuus todellisuudessa on.

Suomi on toistuvasti arvioitu maailman onnellisimmaksi maaksi. Suomalaisten siis luulisi tietävän, mitä onnellisuus on ja millaista hyve-etiikkaa se vaatii. Mutta onko asia oikeasti näin?

Onko hyve-etiikkamme päivitetty soveltuvaksi digitalisoituvaan yhteiskuntaan, jossa muun muassa keinoälyn käyttö ja muut digitaaliset teknologiat muuttavat organisaatioiden tapoja toimia? Onko tutkimus- ja kehitystoimintamme valmis esimerkiksi vastaamaan uusiin geneerisen keinoälyn tuottamiin teknologisiin ja yhteiskunnallisiin sivistyshaasteisiin? (Vertaa Avis 2018; Bareis ja Katzenbach 2022; Goto 2022; Gruetzemacher ja Whittlestone 2022; Makridakis 2017; Newman ym. 2022.)

Joudumme joka päivä kamppailemaan tekojemme seurausten, omaksumiemme velvollisuuksien ja hyveiden vaalimisen välillä. Miksi kuitenkin käymme vain vähän keskustelua näistä etiikan peruskysymyksistä esimerkiksi mediassa?

Ehkä voisimme myöntää vihdoin, että sivistys vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ilman niitä emme ehkä koskaan ehdi saavuttaa riittävää erinomaisuuden tasoa eettisissä kysymyksissä. Eettinen kasvumme uhkaa jäädä heikoksi, ala-arvoiseksi ja olemattomaksi.

Totuus on se, että kärsivällisyys ja kiireetön harkinta ovat hyveitä, jota monet ihmiset eivät osaa harjoittaa. Tämä asiantila johtuu usein siitä, että lykkäämme jatkuvasti asioita ja odotamme jotakin tapahtuvaksi kuin ihmeen tavoin nopeasti.

Ehkä meidän tulisi panostaa enemmän kärsivällisyyden ja ajanhallinnan kysymyksiin. Onko meillä riittävästi mahdollisuuksia pysähtyä vastuullisen taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen päätöksenteon ja eettisten peruskysymysten äärelle – vai etenemmekö huohottaen tiimipalaverista toiseen?

Käyttäytymisemme on liian usein lyhytjänteistä ja opportunistista. Tällaisella käyttäytymiselle voi olla vakavia ja negatiivisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan ja yhteiskunnalliseen luottamukseen, kuten useat tutkimukset ovat eri yhteyksissä osoittaneet.

Organisaatioissa ja instituutioissa luottamuspääoman kerääminen vie aikaa, mutta sen menettäminen voi tapahtua nopeastikin. Tämä näkökohta on erityisen tärkeä koulutusjärjestelmän toiminnan yhteydessä (katso Niedlich ym. 2020.)

Niin sanotun moraalikadon vakavia seurauksia on jo nähty muun muassa finanssikriisin ja Venäjän autoritaarisen yhteiskuntakehityksen yhteydessä. Voimme oppia näistä tapahtumista ainakin sen, että moraaliset kysymykset eivät ole marginaalisia yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

On hyvä myös tiedostaa, että moraalisten kysymysten onnistunut ratkaiseminen tuottaa usein myös yhteiskunnallista luottamusta, tasapainoisuutta ja vaurautta (Ryan 2022; Tripsas ja Schrader 1995; Steinweis ja Rachlin 2015; Hedlund 2007; Claasen 2015; Bachman 2018; Burton ja Abrams 2023).

Muutosta vaativa maailmantila haastaa sivistyskäsitystämme. Sivistystä on pyrkimys löytää vastauksia aikakautemme ongelmiin. Se, millaisina sivistysihmisinä näyttäydymme, on kiinni siitä, millaisen maailman jätämme jälkeemme. (Moilanen ja Salonen 2022.)

Uuden ajan sivistysideaalin luominen edellyttää, että ymmärrämme, mitkä ovat uuden ajan reunaehdot. Nykyisellä tavalla, jossa ihmisellä on oikeus hyödyntää ilman velvoitetta hoivata, ei voida jatkaa. Luontokato ja ilmaston muutos ovat tosiasioita ja globaaleja megatrendejä.

Muutos on aikamme imperatiivi. On pohdittava perusteellisesti uudestaan, millaista sivistystä ja koulutusta ilkeiden ongelmien ratkaiseminen vaatii (Moilanen ja Salonen 2022).

Jos sivistyspolitikka ohittaa kevyesti kaikki perustavanlaatuiset seuraamus-, velvollisuus- ja hyvekysymykset, se ei voi olla kovin kestävää tai tukea pitkällä aikavälillä kansalaisten psykologista ja sosiaalista selviytymiskykyä.

Tämä kaikki vaatii laajaa yhteiskunnallista arvopuhetta. Mitkä ovat ne koulutukselliset ja sivistykselliset arvot, joita haluamme oikeasti vaalia yhteiskunnassa? Olemmeko esimerkiksi valmiita vaalimaan sivistyksellisiä tasa-arvon periaatteita?

Sivistysnäkemyksen uudelleenmuotoilu on haaste yhteiskunnalliselle keskustelulle. Kaikilla on oltava mahdollisuus keskustella arvoista, jotta niihin sitouduttaisiin. Tiedetään, että ne asiat, joiden valmisteluun ei olla saatu osallistua, jäävät aina ulkokohtaisiksi.

Tiedämme myös, että monet kokevat epävarmuutta kyvyistään osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Muutosta arvoissa, asenteissa ja toimintatavoissa, tapahtuu kuitenkin vain kansalaisten osallistumisen ja keskustelun kautta.²

Kabinetit on kaadettava, ja puheoikeuden, mielipiteen ilmaisun ja osallistumisen tulee kuulua myös niille, jotka eivät ole ehtineet tai pystyneet muodostamaan vaikuttaja- ja suhdeverkostoja. On tarjottava tiloja käydä rakentavaa dialogia.³ Median on muutettava toimintatapaansa ristiriitojen ja vastakkainasettelun lietsojasta ymmärryksen ja eettisen tietoisuuden rakentajaksi.

On otollinen hetki tarkastella myös koulun ja koulutusjärjestelmän sivistystehtävää, koska koulu on syvissä ongelmissa: Kunniakas, koulutuksellisen tasa-arvon ihanteelle rakentunut suomalainen peruskoulu ei enää kykene tuottamaan kaikille edes perustaitoja. Nuorten hyvinvointi ja mielenterveys sakkaavat, eivätkä onnellisen ja tasapainoisen elämän lähtökohdat täyty. (Valtioneuvosto 2021; THL 2021; Rees ym. 2020.)

Opettajat ovat menettäneet ja osin halukkaasti luovuttaneet autonomiansa kasvattajina. He saattavat toisaalta takertua siihen myös tavalla, joka hirttäytyy menneisiin hyviin aikoihin, jolloin kouluissa vallitsi ”työrauha”.

Huoltajat haluaisivat osallistua koulun toimintaan, mutta heille on tarjolla vain leipurin ja taloudellisen sponsorin tehtäviä. Rakentava mukaan ottamisen kulttuuri ei kuulu kouluyhteisöihin. (Esimerkiksi Simola 2015, 24; OAJ 2021, 16; Uusikylä 2022; Palmu 2019; Kattilakoski 2018, 156–158).

Koulutuspoliittinen keskustelukin käydään pääosin ydintoimijoiden, opettajien, nuorten ja huoltajien, ohi ja yli. Se tuottaa vieraantumista, joka ilmenee pahimmillaan joidenkin huoltajien lastensa opettajaan tai kouluun kohdistamana vihana, miedoimmillaan sopeutumisena koulun välineelliseen rooliin (OAJ 2021).

Pahimmillaan tämä kaikki voi kytkeytyä moraalikatoon koulutusmotivaatiossa, koulutusinvestoinneissa ja sitoutumisessa kestäviin toimintamalleihin, jotka edistävät pitkäjänteistä sivistystä. Esimerkiksi keinoälyn sivistävä opetus- ja tutkimuskäyttö koulu- ja yliopistolaitoksessamme on asia, josta soisi käytävän laajempaa kriittistä ja rakentavaa keskustelua.

Koulun ja koulutusjärjestelmän tämän hetken ongelmien ratkaisuyritykset ovat olleet pistemäisiä ja laastarimaisia, ja ne ovat tuottaneet koulutukseen pirstaleista hankehumppaa (esimerkiksi Karvala 2021; Pöntynen 2022; Vesa 2021).

1970-luvulla luodun peruskoulun lähtökohdat ovat sodanjälkeisessä Suomessa. 2020-luvulla Suomi on toisenlainen yhteiskunta ja koulun ongelmat systeemisiä. Yksittäisillä toimenpiteillä ei synny lineaarisia ja johdonmukaisia ratkaisuja näihin ongelmiin (Nada 2022; Simola 2015, 108; Sahlberg 1997, 75–125).

Tarvitaan koulutuksen uusi paradigma, jonka tulee rakentua yhdessä luodulle uuden ajan sivistysideaalille (Moilanen ja Salonen 2022). Tätä koulutuksen uutta paradigmaa ei voida synnyttää hierarkisilla ylhäältä alaspäin tehtävillä poliittisilla linjauksilla, vaan se edellyttää laajaa dialogia ja jaettua tiedolla johtamista yhteiskunnan eri toimijoiden keskuudessa.

Tarvitaan monipuolista ennakointitutkimusta, joka palvelee ongelmakeskeistä uudistavaa ajattelua ja sen mukaisia innovatiivisia ratkaisuja yhteiskunnassa (Minkkinen, Aufferman ja Ahokas 2019; Kaivo-oja, Knudsen ja Lauraéus 2022; Kaivo-oja ja Stenvall 2022).

Erityisen tärkeää olisi kiinnittää huomiota huolellisiin ”jos, niin” -kysymysten asetteluihin, joita professorit Jaakko Hintikka ja James Bachman ovat vahvasti suositelleet (Hintikka ja Bachman 1991). Tulevaisuusorientoitunutta ”jos, niin” -ajattelua tarvitaan erityisesti, kun kysytään, onko koulutusohjelmien sisällöissä jotain sellaista, josta voisi luopua jonkin tärkeämmän tähden.

Koulutusohjelmakeskustelu vaatisi yhteiskunnallisten vaihtoehtoiskustannusten arviointia koulutustoiminnassa suhteessa työelämän nopeaan kehitykseen ja toimintalogiikkaan. Esimerkiksi jatkuvan oppimisen toteuttaminen Suomessa voisi järkevöityä, jos meillä olisi enemmän tietoa eri oppimispolkujen vaihtoehtoiskustannuksista ja kiinnostavuudesta oppijoiden keskuudessa.

Koulun tulisi aktiivisesti torjua sivistymättömyyttä ja siitä kieliviä aikamme viheliäisiä  ongelmia, kuten luontokatoa, henkistä pahoinvointia, mielenterveysongelmia, eriarvoisuutta, itsekkyyttä ja kaikenlaista populistista, mustavalkoista joko tai -kulttuuria (Apunen ym. 2017; Eatwell ja Goodwin 2018; Herkman 2019; Urbinati 2019; Hopkin 2020).

Koulun tehtävä on vahvistaa sivistystä ja sen vaatimia kyvykkyyksiä: merkityksellisyyden kokemusta, liittymisten tunnetta, huolenpitoa, vastuuta, kohtaamista, empatiaa ja kriittistä ajattelua.

Sivistystehtävä on kompleksi ja systeeminen. Sivistystehtävän uudelleen muotoilun tulisi haastaa nykyinen opettajankoulutus, opettajien täydennyskoulutus, koulujärjestelmän rakenteet, opetussuunnitelmat, tuntijaot, ainejakoisuus, ikäluokka-ajattelu, sukupolvisuus ja ylisukupolvisuus.

Tässä uudelleen muotoilun yhteydessä tulisi myös sivistyksen suhde oppimiseen ja koulunkäyntiin arvioida kriittisesti uudelleen ja niin ikään sivistyksen suhde opettajuuteen, oppimiseen ja kasvatukseen. Myös itse oppiminen eli informaali, nonformaali ja formaali oppiminen tulisi ottaa kriittisen arvioinnin kohteeksi suhteessa kansalaisuuteen, yhteiskuntaan liittymiseen sekä ihmisen paikan arviointiin yhteiskunnan kokonaissysteemissä.

Onko ideaalista unelmointi ja sen hahmottelu liian vaarallista? Jos on, kenen kannalta? Tieteellisen tutkimuksen maailmassa on nostettu esille tarve kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja käydä kriittistä keskustelua erilaisista tulevaisuuskuvista (Beckert 2016; Castoriadis 1987; Eriksen 2021).

Koulun ja kasvun ydintoimijat – lapset, nuoret, opettajat, huoltajat – voisivat tehdä vallankumouksen ja ryhtyä käymään dialogia sivistysideaalista.

Ylipuhumisen aika on nyt päätettävä, keskustelu on demokratisoitava ja valta riisuttava omia etujaan ajavilta edunvalvojatahoilta ja riitapuhetta kylvävältä bulevardimedialta, jota nykyään ohjaa lähinnä opportunistinen klikkijournalismi selkeine kaupallisine arvoineen (esimerkiksi Vehnämäki 2022).

Median sivistystehtävästä ei juuri käydä mitään kriittisempää keskustelua, ja sanomalehdistön ja ylipäätänsä medioiden oma sisältötuotanto on kapeutunut merkittävästi siitä, mitä se oli aikaisemmin Suomessa. Sosiaalinen media on syönyt sanomalehdistön tulopohjaa merkittävästi. Sivistykselliseen tehtävään ei liikene medioissa paljon kovin paljon resursseja.  

Saisi syntyä uuden ajan leirinuotioita, mukaan kutsuvia tiloja keskustella olennaisesta. Saisi syntyä uuden koulun sivistysliike, jossa yhdistyisi kriittinen poisoppiminen ja uuden tulevaisuustietoisuudella päivitetyn sivistysideaalin mukainen uusi oppiminen.

•

Artikkelin pääkuvan lähde: Unsplash

•

Lue myös:

Oikeudenmukainen siirtymä kestävään tulevaisuuteen – Mitä se tarkoittaa?

Sosiaalinen yliopisto

Tutkimuksen yhteiskuntavastuu elää ajassa