Pehr Kalm oli suomalainen kasvitieteilijä, joka oli opiskellut ekologian suuruuden Carl von Linnén johdolla. Kalm oli professori ja pappi, joka toimi useampaan otteeseen myös Turun Akatemian rehtorina. Vuonna 1756 Kalmin valvonnassa toiminut Johan Grundberg koosti ja antoi julkiseen arviointiin ruotsinkielisen väitöskirjansa, jonka nimi oli Oeconomisk Beskrifning öfwer Björckens Egenskaper och Nytta i Den allmänna Hushålningen.

Seppo Oja, Matti Rousi, Matti Leikola ja Maria Lehtonen ovat rakentaneet koivusta kertovan tietoteoksen Johan Grundbergin yli 250 vuotta sitten painetun tutkielman ympärille. Hanke on mitä ilmeisimmin ollut pitkäkestoinen ja kiehtonut tekijöitään. Lisätiedon ja ymmärryksen hakeminen näyttää kasvaneen kuin nälkä syödessä.

Löydetyn tiedon puute ei ainakaan ole muodostunut teoksen koostamisessa ongelmaksi. Teokseen sisällytettyyn materiaaliin on kertynyt lisukkeita, jotka jossain määrin huojuttavat tutkimusraportille ja tietokirjalle ominaista jämerän loogista rakennetta. Tämän vuoksi jo sisällysluettelon ymmärtäminen edellyttää lukijan huolellista paneutumista esipuheeseen, jossa avataan lähestymistapaa.

Teos koostuu kolmesta itsenäisestä osasta, joista on myös käytetty nimitystä osio. Nämä nimitykset olisi ehkä pitänyt tarkentaa samanmuotoisiksi sekä sisällysluetteloon että leipätekstiin.

Oletettavasti vain ani harva asianharrastaja tai tutkijakaan on tähän mennessä ehtinyt syvällisesti perehtyä 1700-luvun ruotsin kielellä ja fraktuurakirjaimin julkaistuun alkuperäistekstiin. Siten teosta on tervehdittävä ilolla. Tietous tarjotaan nyt teoksen ensimmäisessä osassa suomeksi, ja ruotsinkielinen alkuperäisteksti on esillä aiempaa helppolukuisemmassa muodossa nykykirjasimin.

Vallinneen tavan mukaan alkuperäisjulkaisun kansilehdellä komeilee Pehr Kalmin nimi kolmekertaa suuremmalla ja vahvemmalla fontilla kuin itse väittelijän nimi. Siten myös tekijät ovat antaneet käsillä olevalle teokselleen yläotsikoksi ”Pehr Kalmin koivu”.

Yleisesti ottaen Grundbergin vanhahtava ruotsin kieli välittyy mukavasti ajankohtaansa peilaten myös alkuperäistekstin suomennoksessa. Joissakin kohdin lukija joutuu pohtimaan, miten tarkasti Grundberg on käyttämänsä termit valinnut ja toisaalta sitä, onko suomennos löytänyt käsitesisältöä parhaiten kuvaavat vastineet.

Alkuperäistekstissä käytetään lähes samaa tarkoittavina nimityksiä bönder ja landtmän. Ensin mainitut on käännetty – ehkä virheellisesti – maalaisiksi ja jälkimmäinen joko maamiehiksi tai maaseudun asujiksi vastakohtana kaupunkilaisille. Alkuperäisteksti ei tunnu selvästi erottelevan annetaanko ohjeita ja kerrotaanko itsenäisestä, omaa maata viljelevästä talonpojasta bonde vai luetaanko mukaan muutkin maaseudulla elävät ihmiset. Hushållare on käännetty talolliseksi ja toisessa yhteydessä vanhahtavasti huoneenhallitukseksi.

Kun Matti Rousi ja Seppo Oja tarkastelevat 1750-luvun ja nykyajan koivutietämystä rinnakkain Johan Grundbergin opinnäytetyön lukujen mukaisessa järjestyksessä, heidän yritystään on pidettävä innovatiivisena. Tämän jälkeen teoksessa selvitellään, miten relevanttina Kalmin ajan koivutietoa on nykyaikana pidettävä ja ennakoidaan koivun sopeutumista ilmastonmuutokseen. Teoksen kahdesta ja puolesta sadasta sivusta tämä koivutietämyksen päivitys kaappaa 40 prosenttia.

Teksti ruokkii lukijan tiedonnälkää lähes ylenpalttisesti. Lukija sivistyy ja sisäistää esimerkiksi Matti Rousin pyyteettömän ja laaja-alaisen koivurakkauden. Vaikkapa koivun tuohen käyttötapoja on jäljitetty Tutankhamonin hautalöytöjen perusteella peräti vuoteen 1323 eaa. On kuitenkin hiukan epäreilua suoraan päätellä, että mikään nykyisistä perinteisiksi mainituista koivulääkkeistä ei olisi ollut käytössä 250 vuotta sitten. Ehkä osa näistä on vain jäänyt Kalmin ajan työläässä ja sattumanvaraisessa tiedonhaussa löytymättä.

Johan Grundbergin opinnäytetyö tunnistaa rauduksen ja hieksen, mutta useassa kohdin puulajeja käsitellään ikään kuin koivulajeja olisi vain yksi. Käyttämiinsä lähteisiin viitaten Grundberg esimerkiksi kertoo talonpoikien päättelevän kevätkylvöille sopivimman ajankohdan varmemmin koivunlehtien ja -silmujen puhkeamisen perusteella kuin almanakkaan tukeutuen. Koivutiedon päivityksessä silmujen aukeaminen osataan toki sitoa tarkoin lämpösumman raja-arvoihin. Rauduksen silmut avautuvat keskimäärin viikkoa ennen hieksen silmuja. Samalla kasvupaikalla tätä eroa voi jopa käyttää näiden puulajien erottamiseen toisistaan.

Alkuperäistekstissä ja päivitysosassa ei kummassakaan painoteta kuitenkaan riittävästi sitä, että näillä kahdella koivulajilla on erilaiset kasvupaikkavaatimukset. Siten esimerkiksi rauduksen ja hieksen tuotoksia ei tulisi suoraan verrata keskenään. Keväisin lämpösummaakin kertyy nopeammin kivennäismaiden rauduskoivikoissa kuin turvemaiden hieskoivikoiden kylmemmillä maapohjilla; jälkimmäisillä tämä näkyy silmujen puhkeamisen viivästymisenä.

Matti Leikola on kirjoittanut teokseen yleissivistävän, historiallisen katsauksen korkeimmasta opetuksesta Ruotsin valtakunnassa 1700-luvulla. Tämä sinänsä tarpeellinen osio olisi ehkä voitu sijoittaa myös teoksen loppuun, jolloin koivukertomus menneisyydestä nykyajan kautta tulevaisuuteen ei olisi katkennut.

Lisäksi toisen osan lopussa on Seppo Ojan katsaus, jossa hän käsittelee hyödyn aikakaudella esiin nostettuja metsällisiä tutkimustarpeita ja selvittää väittelijän eli Johan Grundbergin sukua, opettajia ja tukijoita.

Tekijöillä näyttää olleen vaikea päättää, puhuvatko he teoksessa Johan Grundbergin opinnäytetyöstä, Pehr Kalmin koivutyöstä vai Kalmin aikakauden koivutietoudesta yleisellä tasolla mutta Grundbergin opinnäytetyön mukaisessa järjestyksessä. Teoksen ensimmäisessä osassa puhutaan Johan Grundbergin opinnäytetyöstä lähdeaineistoineen. Mutta siirryttäessä kolmanteen osaan, grundbergiläisyys unohdetaan ja työ mielletään puhtaasti Kalmin koivututkimukseksi, jopa niin vahvasti, että Grundbergin väitöskirjasta etsitään vastausta siihen, oliko Kalm kykenevä luomaan uutta! Mahtoivatko tuon aikakauden jatko-opiskelijat olla ikään kuin tieteen torppareita suhteessaan professoriin?

Alkuperäisessä Grundbergin opinnäytteessä ei ollut yhtään kuvaa. Työryhmän kokoama Pehr Kalmin koivu -teos on sitä vastoin vahvasti kuvitettu. Kuvat ja laajahkot tietoiskutyyppiset kuvatekstit tarjoavat teoksen kaikissa osissa leipätekstiä täydentävää tietoa. Ensimmäisessä ja toisessa osassa kuvat ovat 1700-luvun aikalaislähteistä peräisin olevia korkeatasoisia piirroksia. Kolmas osa tukeutuu kuvituksessaan valtaosaltaan jo valokuviin. Numeroituja kuvia on yhteensä 112.

Kuvitus houkuttelee kirjan selailijaa paneutumaan myös tekstiin. Kustantaja on kiitettävästi panostanut painopaperin laatuun, mikä osaltaan mahdollistaa kuvien korkeatasoisuuden. Sitä vastoin liimasidonta pyrkii koko ajan kiusallisesti ponnahduttamaan kirjan lukijan tahdon vastaisesti kiinni.

Kirjallisuusviitteet ja tekstin kommentoinnit on hajasijoitettu kunkin luvun perään. Nykyaikaista tiedonhakua on hyödynnetty todella tehokkaasti. Kirja ilahduttaa koivutiedosta kiinnostuneita poikkitieteellisyydellään, johon tiedonetsinnän kehittyminen on antanut jatkuvasti uusia mahdollisuuksia.

Kirja osoittaa koivun käyttöhistorian periytyvän peräti muutaman vuosituhannen takaa. Sen lisäksi näyttäisi siltä, että koivu on sopeutumiskykynsä vuoksi puulaji, joka kasvaessaan Suomen alueella saattaisi jopa hyötyä ennustetusta ilmastonmuutoksesta. Koivu muodostaa uudistuvan luonnonvaran, jonka hyödynnettävyyden takarajaa ei edes vielä tunneta.

•

Lue myös:

Luonnon monimuotoisuuden epävakaus

Sienien hämmentävä maailma

Yksin vai yhdessä – missä kulkevat yksilön rajat?