Onko nykyisessä luontokadon, ilmastonmuutoksen, sotien, ahneuden, köyhyyden ja kurjuuden täyttämässä maailmassa muuta kestävää kuin alituinen kaaos ja tuhotila? Kestävyyden käsite lienee kaikille tuttu ”kestävästä kehityksestä”, mutta senkin kestävyys on jo enemmän kuin vaakalaudalla.

Kestävyys sai jo 2000-luvun alkupuolella oman tieteenalansa, monitieteisen kestävyystieteen. Nyt Kestävyyden filosofia -teos esittelee sen filosofista perustaa. Kirjassa tutkitaan paitsi kestävää kehitystä, myös itse kestävyyden käsitettä filosofisesti monelta kantilta.

Heti alussa tulee esiin hankala ongelma siitä, miten kestävyys tulisi määritellä. Mahdollisia määritelmiä on useita, mutta ne ovat monesti räikeässä ristiriidassa keskenään. Ongelma syntyy siitä, kuka määrittelee ja millä kriteereillä.

Voisin täydentää, että ongelmaa ei tee helpommaksi se tosiseikka, että etenkin talousmaailma ja sitä palveleva politiikka pyrkivät monesti määrittelemään kestävyyden mahdollisimman laveasti ja ylimitoitetusti – ainakin silloin, kun on kyseessä luontoon ja ympäristöön liittyvä kestävyys.

Kirjan melkein kaikki esimerkit liittyvät tavalla tai toisella ilmastonmuutokseen ja muuhun luonnon tuhoamiseen. On hienoa, että valaisevia esimerkkejä on lukuisasti lähes joka sivulla, koska näin lukija pystyy hahmottamaan abstraktin aiheen konkreettisesti ja herää ehkä itsekin tekemään oman osansa luonnon kestävyyden puolesta.

Kirja tutkii kestävyyttä kaikilla mahdollisilla tasoilla maanviljelystä moraaliin. Kiintoisa huomio on, että kestävyys nousi aikoinaan esiin juuri maanviljelyssä. Tämä liitettiin siihen, miten siemeniä säilytetään talven yli seuraavaksi vuodeksi ja istutetaan taimia, jotka tuottavat satoa vasta vuosien päästä. Kestävyydessä on näin ollut kyse ensi sijassa itse ihmisen kestävyydestä, hengissä pysymisestä.

Vaikka kestävyys on alun perin liitetty yksinkertaisesti hengissä pysymiseen, sille on aikojen saatossa kertynyt lukuisia merkityksiä ja tehtäviä kulttuurissa. Kirja ei yritäkään puristaa kestävyyttä yhteen käsitteeseen, vaan se suhteuttaa kestävyydet eri konteksteihin. Erittäin tärkeä on kirjassa tehty huomio, jonka mukaan mikä on kestävää yhdessä kontekstissa, voi toisessa olla kestämätöntä.

Miten siis arvioida kestävyyksiä ja tehdä valintoja niiden välillä? Naiivi mutta paljon puhuva esimerkki on tietysti talouskasvu, sillä sen kestävyys ja kestävyyden pönkittäminen on syönyt luonnon kestävyyttä ja kantokykyä. Tosin luonnolle aiheutuneet haitat tulevat usein esiin vasta viiveellä, joten kestävyyden arvioimisessa on otettava huomioon myös aikajänne.

Kirjassa arvioidaan kestävyyttä myös erilaisten moraaliteorioiden valossa. Mukana kuvassa ovat kantilainen velvollisuusetiikka ja utilitaristinen hyötyetiikka mutta myös hyve-etiikka ja oikeusetiikka. Kestävyys on normatiivinen käsite, ja keskenään ristiriidassa olevien kestävyyksien, kuten talouden ja luonnon kamppailu, on aina samalla myös moraalinen kamppailu.

Kirjassa nousee esiin kolme kestävyyden ulottuvuutta. Näitä ovat sosiaalinen, taloudellinen ja ympäristöllinen kestävyys. Taloudellisessa kestävyydessä ei ylitetä esimerkiksi luonnon asettamia rajoja, ja sosiaalisessa kestävyydessä jaetaan oikeudenmukaisesti resurssit ihmisyhteisöissä. Ympäristöllinen kestävyys taas viittaa luonnon hyvinvointiin.

Eri kestävyyden ulottuvuudet törmäävät usein toisiinsa, mutta ne voivat myös sulautua yhteen. Yhteentörmäyksiä voi syntyä etenkin sosiaalisen ja ympäristöllisen kestävyyden välillä, jos esimerkiksi köyhät joutuvat entistä ahtaammalle, kun vaikkapa polttoaineiden hintoja nostetaan ilmastosyistä.

Kirjassa on erittäin paljon ”toisaalta näin, toisaalta noin” -tyyppistä ajattelua. Yhtäältä tämä on hyvä: mitä enemmän näkökulmia, sitä laajempi tietoisuus asioista. Mutta kestävyyden kohdalla tietynlainen suoraviivaisuus ja yhden totuuden painottaminen voi olla hyväksi etenkin puhuttaessa ilmastonmuutoksen kaltaisista konkreettisista ja kiireellisistä ongelmista. Kun joudutaan tekemään pikainen konkreettinen päätös, toisaalta–toisaalta-pyörittely voi vain jarruttaa tai jopa ehkäistä tositoimiin ryhtymistä.

On hienoa, että kirjassa kyseenalaistetaan länsimaisen kulttuurin ja tieteen ylivertaisuus ja peräänkuulutetaan länsimaisten ja alkuperäiskansojen yhteistyötä myös tiedollisella tasolla.

Tätä voisi jatkaa ja konkretisoida siten, että länsimaissa luontoa on tuhottu suruttomasti, koska luontoa on nähty vain länsimaisen tieteen silmin eli kuin elottomana koneena. Alkuperäiskansat taas ovat hahmottaneet luontoäidin eläväksi organismiksi ja sen tähden suojelleet ja kunnioittaneet sitä. Jos länsimaisetkin ihmiset kokisivat tai oppisivat kokemaan samoin, suhde luontoon muuttuisi kestävämmäksi.

Teknologiaa käsittelevän luvun yhdessä kohdassa viitataan itämaisiin mielen tekniikoihin. Siinä missä länsi on kehittänyt aineellisen todellisuuden hallintaa, idässä on kehitetty mielen hallintaa. Tähän olisi voinut paneutua enemmänkin etenkin, kun seuraavassa luvussa käsitellään hyvinvointia. Siinä puhutaan haluista ja siitä, miten hedonistinen halujen tyydyttäminen vain vahvistaa niitä ja luo uusia tilalle – loputtomasti.

Jo buddhalaisuuden perustajana pidetty Siddhartha Gautama Buddha oivalsi, että halujen tyydyttäminen on kuin suolaveden juomista. Jano vain yltyy yltymistään. Valaistuneen ihmisen elämäntapaa voi näin pitää suorastaan kestävän elämäntavan alkumallina ja metaforana. Mielivaltaiset ja usein kantajalleenkin vahingolliset halut tulisi erottaa oikeista tarpeista, joita ilman ei pysty elämään aidosti hyvää elämää.

Tämä on tärkeää senkin vuoksi, että kirjan mukaan se, mikä on kestävää täällä, ei olekaan kestävää tuolla. Tämä koskee jopa tuulivoimaloiden ja sähköautojen kaltaisia teknisiä luomuksia, joiden on katsottu edistävän luonnon hyvää. Esimerkiksi sähköautojen akkuihin tarvittavat raaka-aineet ovat rajallisia, ja niiden kaivaminen turmelee ympäristöä. Tuulivoimaloiden lapoihin kuolee lintuja ja lepakoita.

Kaikella on aina kahdet kasvot, ja kuluttamisen suhteen se tarkoittaa nähdäkseni sitä, että turruttava kuluttaminen ja ahneutta palveleva talouskasvu olisi vaihdettava aktiiviseen ja luovaan henkiseen kasvuun. Siitä hyötyisivät kaikki paitsi itsekkyyden ja ahneuden oppia saarnaavat, joista tunnetuin Suomessa lienee liikemies Björn Wahlroos.

Kestävyys on niin iso ja moniulotteinen juttu, että kaikkien on oltava siinä mukana ja vedettävä yhtä köyttä samaan suuntaan esimerkiksi ammattiin, asemaan, tieteenalaan tai elämäalueeseen katsomatta. Vain näin planeettamme asukkaat voisivat jatkaa eloaan, kunnes planeettamme kohtaa luonnollisen loppunsa tähtien tulen ehtyessä ja entropian saavuttaessa huippunsa.

•

Lue myös:

Ihminen on eläin, joka käyttäytyy kuin jumala

Ilman radikaalia maailmankuvan muutosta ekologinen kriisi jää ratkaisematta, väittää Christine Webb

Luontokadon syyt, seuraukset ja pysäyttäminen