Luontokato on tunnistettu yhdeksi aikamme vakavimmista kriiseistä. Esimerkiksi Maailman talousfoorumi nosti biodiversiteetin häviämisen ja ekosysteemien romahtamisen ilmaston ääri-ilmiöiden jälkeen toiseksi suurimmaksi riskitekijäksi, joka uhkaa maailmaa ja taloutta pitkällä aikavälillä. Kansainväliset sopimukset ja kansalliset strategiat ovat jo vuosikymmenten ajan asettaneet tavoitteeksi luontokadon pysäyttämisen, mutta kehitys on jatkunut huolestuttavaan suuntaan.

Mutta mitä luontokato oikeastaan on, mistä se johtuu ja miksi se uhkaa jopa talouden kehitystä? Entä mikä estää meitä kääntämästä suuntaa? Tieteellinen tutkimus ja siitä laaditut koosteet tarjoavat vastauksen näihin kysymyksiin. Ne tarjoavat myös polkuja kohti ihmisen ja muun luonnon yhteistä hyvinvointia.

Elämä on maapallolla alkanut kerran ja jatkunut neljän miljardin vuoden ajan, että se on pääsääntöisesti ajan myötä jatkuvasti moninaistunut. Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa luonnon vaihtelevuutta eri mittakaavoissa ja tasoilla, mikä on syntynyt tämän ainutkertaisen kehityksen tuloksena – elämää sen kaikissa muodoissa.

Monimuotoisuutta on erilaisten lajien määrä mutta myös niiden sisäinen vaihtelu, joka ilmenee niiden geneettisessä rakenteessa. Monimuotoisuus ei kuitenkaan typisty vain tähän. Lisäksi siihen kuuluu lajien ja niiden ympäristöstä koostuva vaihtelu ekosysteemeissä. Se pitää sisällään toiminnallisen monimuotoisuuden, jolla tarkoitetaan sitä, että ekosysteemeissä on edustettuna erilaisia toimijoita, kuten perustuotannosta vastaavia kasveja, leviä, bakteereita ja näitä eri tavoilla hyödyntäviä kuluttajia sekä ravintoketjun päässä toimivia petoja ja hajottajia.

Tyypillisesti kussakin roolissa on useita lajeja.  Tällainen niin sanottu toiminnallinen redundanssi luo ekosysteemeihin vakautta ja parantaa ulkoisten häiriöiden sietoa.

Luontokato on käsitteenä hieman harhaanjohtava, koska ei luonto meneillään olevassa muutoksessa mihinkään lopullisesti katoa. Pikemminkin se köyhtyy, kun edellä kuvattu luonnon monimuotoisuus hupenee. Koska ekosysteemit toimivat rakenteensa – siis monimuotoisuuden – varassa, tämän köyhtymisen seurauksena niiden toiminta muuttuu ja rapautuu. Samalla niiden vakaus ja häiriön sietokyky heikkenevät.

Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen on joskus dramaattistakin, mutta tavallisemmin se kuitenkin etenee ihmisen aikaperspektiivistä tarkasteltuna pikemminkin hitaasti ja huomaamattomasti. Elinympäristöt köyhtyvät metsikkö kerrallaan, lajit harvinaistuvat yksilö kerrallaan ja lopulta häviävät laji kerrallaan. Hiipivä muutos saattaa estää meitä konkreettisesti havaitsemasta, että luonto köyhtyy maailmanlaajuisesti nopeammin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa, vaikka tieteellinen näyttö tästä on kiistatonta.

Hallitustenvälisen luontopaneelin kooste tieteellisestä näytöstä kertoo muun muassa, että noin neljännes eläin- ja kasvilajeista on globaalisti vaarassa kadota lopullisesti. Villeinä elävien nisäkkäiden yhteenlaskettu runsaus on laskenut 82 prosenttia vuodesta 1970 lähtien, ja luonnontilaisten ekosysteemien määrä ja laatu on laskenut noin puoleen. (IPBES 2019.)

Voimakas muutos kielii ihmisen dominanssista maapallolla. Sen äärimmäinen ilmenemismuoto on, että 94 prosenttia kaikkien nisäkkäiden yhteenlasketusta elopainosta maapallolla on joko ihmisiä tai ihmisen tuotanto- ja kotieläimiä. Ihmisten massan osuus on tästä 36 prosenttia ja tuotanto- ja kotieläinten 58 prosenttia. Villinä elävien nisäkkäiden massa muodostaa vain 6 prosenttia elopainosta (Greenspoon ym. 2023).

Suomessa tehdyt selvitykset kertovat samaa tarinaa kuin maailmanlaajuinen tarkastelu: luonto on uhattuna.

Esimerkiksi Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on luokitellut useamman kuin joka kahdeksannen lajin uhanalaiseksi. Tämä tarkoittaa 2 663 lajia, joilla on riski hävitä Suomen lajistosta. Niin sanotulla Punaisella listalla on uhanalaisten lajien lisäksi myös lajit, jotka ovat hävinneitä, silmälläpidettäviä tai puutteellisesti tunnettuja. Sille kuuluu yhteensä 6 683 lajia, mikä tarkoittaa lähes 30 prosenttia kaiken kaikkiaan arvioidusta 22 407 lajista.

Suomessa lukumääräisesti eniten uhanalaisia lajeja on metsissä, joissa uhanalaisia lajeja on 1 059 eli noin 10 prosenttia kaikista metsälajeista. Suhteellisesti eniten uhanalaisia on tunturielinympäristöissä, missä lähes kolmannes lajeista on uhanalaisia.

Luontotyyppien uhanalaisuutta tarkasteltaessa esiin nousevat erityisesti Suomen perinneympäristöt, kuten niityt, kedot ja hakamaat, jotka kaikki on luokiteltu uhanalaisiksi. Lisäksi metsäluontotyypeistä noin 75 prosenttia on uhanalaisia. Luontotyyppien kohdalla uhanalaisuus tarkoittaa, että niillä on kohonnut riski menettää luontaiset lajinsa ja ekologiset toimintansa.

Luontokato on toki paljon muutakin kuin uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä, mutta nämä ovat kuvaavia mittareita sille, miten luontokato etenee.

Hallitustenvälisen luontopaneelin mukaan luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen taustalla on viisi suoraa ajuria.

Maaekosysteemeissä ja makean veden ekosysteemeissä tärkein luontokadon suora ajuri on ihmisen maankäyttö ja sen muutokset. Ihminen käyttää kasvavaa pinta-alaa maapallosta maanviljelykseen, metsätalouteen ja asutukseen, mikä on kaventanut lajeilla saatavilla olevien elinympäristöjen määrää ja heikentänyt jäljellä olevien elinympäristöjen laatua. Meriekosysteemien luontokadon tärkein ajuri on luonnonvarojen ylikulutus eli käytännössä kalastus eri muodoissaan. (IPBES 2024a.)

Image

Ilmastonmuutos on yksi tärkeä luontokadon ajuri kaikissa elinympäristöissä, ja se vaikuttaa myös alueilla, missä ihmisen muu vaikutus on vähäisempi. Se muuttaa ja siirtää lajeille sopivia elinympäristöjä sellaisella vauhdilla, johon lajien on vaikea sopeutua ja mukautua. Tämän seurauksena lajien populaatiot harvenevat ja tapahtuu paikallisia sukupuuttoja.

Haitalliset vieraslajit kaventavat entisestään alkuperäisten lajien elintilaa. Ilman, veden ja maaperän saastuminen edelleen voimistaa muiden suorien ajurien kielteisiä vaikutuksia ja siten toimii luontokadon ajurina.

Maankäytön muutokset ovat myös Suomessa keskeisin tekijä, joka kiihdyttää luontokatoa. Tähän lukeutuu aiemmin avoimien elinympäristöjen, kuten niittyjen, ketojen ja laidunmaiden, sulkeutuminen. Suomessa on myös ojitettu yli 5 miljoonaa hehtaaria soita maanviljelyksen ja metsätalouden tarpeisiin, mikä on muuttanut ja heikentänyt soiden lisäksi purojen, jokien ja järvien sekä merien elinympäristöjen laatua ja määrää.

Metsätaloustoimet eri muodoissaan ovat Suomessa yksi tärkeä luonnon köyhtymisen ajuri. Niiden seurauksena monimuotoisuudelle tärkeiden piirteiden ja elinympäristöjen määrä metsissä vähenee. Monia lajeja ovat ajaneet ahtaalle erityisesti vanhojen metsien ja puiden määrän väheneminen, lahopuun alhainen määrä ja puulajisuhteiden muutokset. Samalla ne ovat heikentäneet metsäluontotyyppien toimintaa.

Muut suorat ajurit voimistavat maankäytön muutosten vaikutuksia myös Suomessa.

Vaikka luontokadon välittömät syyt ja suorat ajurit ovat selkeitä, niiden taustalla vaikuttavat syvemmät yhteiskunnalliset rakenteet.

Cambridgen yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Partha Dasgupta kokosi vuonna 2019 selvityksen luonnon monimuotoisuuden merkityksestä talouden näkökulmasta. Selvityksen oli tilannut Iso-Britannian valtiovarainministeriö. Se paljastaa, että juurisyy epäonnistumiseemme pysäyttää luontokato on periaatteessa yksinkertainen: käytämme luontoa ja sen tarjoamia resursseja paljon ja tehottomasti, minkä vuoksi ekologinen jalanjälkemme on suurempi kuin luonnon uusiutumiskyky. (Dasgupta 2019.)

Vastaavasti keinot, millä luontokato voitaisiin kääntää luontopääoman kasvuksi, ovat yleisellä tasolla ilmiselviä. On vähennettävä luonnonvarojen kulutusta ja kasvatettava luonnonvarojen käytön tehokkuutta, jotta saamme vähemmästä enemmän ja vähennämme luontoa kuormittavaa jätettä. Lisäksi kannattaa investoida luonnon suojeluun ja ennallistamiseen, joilla kasvatetaan luontopääomaa ja tuetaan sen uusiutumista.

Hallitustenvälisen luontopaneelin mukaan luontokadon epäsuorat ajurit liittyvät talousjärjestelmän rakenteisiin, politiikan ristiriitaisuuksiin ja kestämättömiin kulutustottumuksiin (IPBES 2024a). Luontoa heikentävät toimet ovat usein seurausta politiikasta, jossa talouskasvu ja luonnonvarojen hyödyntäminen asetetaan etusijalle luonnon kantokyvyn kustannuksella.

Luontokadon pysäyttäminen edellyttää puuttumista syihin, jotka ovat sen suorien ja epäsuorien ajureiden taustalla. Ne liittyvät arvoihin ja asenteisiin luontoa ja muita ihmisiä kohtaan. Luontokadon epäsuoriin ajureihin liittyvät esimerkiksi vallan ja vaurauden keskittyminen, lyhytjänteisten materiaalisten hyötyjen tavoittelu ja käsitys, jonka mukaan ihminen on luonnosta erillinen, dominantti toimija. Epäsuorat ajurit puolestaan vaikuttavat luontokatoa aiheuttaviin suoriin ajureihin.

Suomessa ongelmalliset asenteet näkyvät esimerkiksi siinä, että luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on jäänyt varjoon muilta politiikkalohkoilta, kuten maa- ja metsätaloudelta sekä energiantuotannolta. Vaikka ympäristötavoitteita on kirjattu strategioihin ja politiikkaohjelmiin, ne eivät ole ohjanneet päätöksentekoa johdonmukaisesti.

Systeeminen lähestymistapa luontokadon pysäyttämiseksi on puuttunut. On tehty yksittäisiä toimia tai ohjelmia luonnon tilan parantamiseksi ja samalla toisilla toimilla ja ohjelmilla heikennetty luonnon tilaa. Tämä niin sanottu politiikkajohdonmukaisuuden puute on yksi keskeinen este kestävälle muutokselle niin Suomessa kuin globaalistikin.

Tuore esimerkki politiikkajohdonmukaisuuden puutteesta tulee metsäluonnon monimuotoisuuden kentältä. Suomi tekee suunnitelmia Euroopan unionin ennallistamisasetuksen toimeenpanoksi. Ohjelmassa tullaan ennallistamaan muun muassa pohjoisia luonnonmetsiä ja vahvistamaan rakennepiirteitä, jotka ovat tärkeitä metsäluonnon monimuotoisuudelle. Samaan aikaan EU:n jäsenmaat, Suomi mukaan lukien, ovat hyväksyneet EU:n biodiversiteettistrategian, jonka yhtenä tavoitteena on määritellä, kartoittaa, seurata ja suojella tiukasti kaikki EU:n jäljellä olevat luonnontilaiset metsät ja vanhat metsät. Vanhojen metsien suojeluohjelman kriteerit on kuitenkin Suomen hallituksen päätöksessä asetettu niin, että valtaosa jäljellä olevista vanhoista ja luonnontilaisista metsistä pysyy metsätalouden piirissä.

Näiden ristiriitaisten ohjelmien toimilla samanaikaisesti siis sekä parannetaan metsäluonnon tilaa ennallistamistoimin että heikennetään sitä sallimalla arvokkaimpien metsäkohteiden hakkuut. Nettovaikutus tullee olemaan luonnon kannalta negatiivinen ottaen huomioon vanhojen metsien suojelun tarjoaman suuren – ja nyt siis menetetyn – potentiaalin.

Luontokato ei ole vain ekologinen ongelma, vaan sen seuraukset ulottuvat syvälle yhteiskuntaan. Ekosysteemien heikentyminen vaikuttaa suoraan talouden kestävyyteen, huoltovarmuuteen ja jopa kansalliseen turvallisuuteen.

Dasguptan selvitys toi esiin, että iso osa siitä globaalista talouden volyymista, joka on mitattavissa, on suoraan tai epäsuorasti kytkeytynyt ekosysteemeihin ja niiden toimintaan. Ekosysteemien toiminta perustuu niiden rakenteeseen, siis monimuotoisuuteen. Näin ollen luonnon köyhtyminen tarkoittaa myös ihmisten ja yhteiskuntien köyhtymistä. Koska kansantalouden tilinpito ei seuraa luonnon köyhtymistä, olemme kaikki luontokadon takia vähävaraisempia kuin bruttokansantuote osoittaa ja velkaantuneempia kuin valtion tai henkilökohtaisen velan perusteella tiedämme.

Luonnon monimuotoisuus on siis myös luontopääomaa ja sen tarjoamia hyötyjä. Esimerkiksi pölytystä, veden puhdistumista, ravinteiden kiertoa ja ilmaston säätelyä kutsutaan ekosysteemipalveluiksi. Ne ovat luonnon tarjoamia hyötyjä, joita on vaikeaa ja kallista korvata teknologialla. Kun nämä palvelut heikkenevät, syntyy kustannuksia, jotka horjuttavat talouden vakautta.

Esimerkiksi ruoantuotanto on osittain riippuvainen pölyttäjähyönteisistä, joiden määrän väheneminen voi johtaa sadon pienenemiseen ja tuotantokustannusten kasvuun. Metsätaloudessa puolestaan monimuotoisuuden heikkeneminen lisää riskiä metsätuhoille, kuten hyönteisten aiheuttamille tuhoille ja myrskyvaurioille, jotka voivat tuottaa miljardiluokan tappioita. Kalakantojen romahtaminen puolestaan vaikuttaa suoraan elinkeinoihin ja ruokaturvaan.

Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ei siis ole ristiriidassa kestävän talouden kanssa vaan lopulta sen edellytys. Luontokadon torjuminen on investointi, joka vahvistaa talouden kestävyyttä ja turvaa hyvinvoinnin edellytykset pitkällä aikavälillä.

Luonnon monimuotoisuus liittyy myös huoltovarmuuteen ja kriisinkestävyyteen. Monimuotoisuus parantaa ekosysteemien kykyä sietää muita ympäristömuutoksia, kuten ilmastonmuutosta, ja myös mukautua niihin. Monilajiset ja -puoliset ekosysteemit ovat vähemmän alttiita häiriöille, mikä vähentää taloudellisia riskejä ja yhteiskunnan haavoittuvuutta.

Luontokato yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa lisää konflikteja, jotka liittyvät luonnonvaroihin. Se heikentää yhteiskuntien vakautta ja lisää muuttoliikettä, kun ihmiset lähtevät pois alueilta, joiden elinkelpoisuus on heikentynyt. Suomi ei ole irrallaan näistä globaaleista vaikutuksista, kuten pakolaiskriisi vuosina 2014–2016 osoitti.

Maailmanlaajuinen luontokato johtuu siitä, että olemme ottaneet muiden lajien elinympäristöt omaan käyttöömme ja käytämme luonnonvaroja enemmän kuin ne kykenevät uusiutumaan. Olemme aiheuttaneet niin nopeasti ja laajasti etenevän ilmastonmuutoksen ja elinympäristöjen saastumisen, ettei useilla eliöllä ole mahdollista evolutiivisesti sopeutua ja mukautua niihin. Lisäksi olemme tuoneet lajeja alueille, minne ne eivät kuulu. Näihin puuttuminen nopeasti ja tehokkaasti on edellytys sille, että onnistuisimme tavoitteessa pysäyttää luontokato ja kääntää suunta kohti luonnon elpymistä. (Ketola ym. 2022).

Pelkkä luontokadon suoriin ajureihin puuttuminen ei kuitenkaan riitä. Ajuri kerrallaan ongelman ratkaisu pahimmillaan johtaa siiloutuneisiin politiikkatoimiin, jotka usein epäonnistuvat ympäristökriisien ratkaisemisessa. Ne voivat estää ongelmien juurisyihin pureutumisen.

Positiivisen muutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnat ja instituutiot on rakennettava laajasti kestävyyttä tukeviksi. Luontokadon pysäyttäminen vaatii syvällistä muutosta yhteiskunnan rakenteissa. Tarvitaan politiikkaa, joka asettaa luonnon kantokyvyn taloudellisen toiminnan reunaehdoksi. Tämä tarkoittaa muun muassa luonnon monimuotoisuuden huomioimista kaikessa päätöksenteossa ja kestävien kulutustapojen edistämistä. Onnistuminen on mahdollista vain, jos yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet sitä tukevat.

Hallitustenvälinen luontopaneeli pureutuu raportissaan yhteyksiin, joita on luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen, veden, ruokajärjestelmän ja terveyden välillä (IPBES 2024b). On tiedostettu jo kauan, että ihmisten yhteiskunnat ja ympäristö kietoutuvat monimutkaisesti yhteen. Yhteyksien hahmottaminen tarkoittaa kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, miten nämä osa-alueet ovat kytköksissä toisiinsa ja kuinka toimet yhden edistämiseksi voivat vaikuttaa muihin.

Hallitustenvälinen luontopaneeli ehdottaa ratkaisuksi kokonaisvaltaisesti läpileikkaavaa ja johdonmukaista politiikkaa, joka tähtää ihmisen ja muun luonnon yhteiseen hyvinvointiin (katso Laako ym. 2024). Tämä lähestymistapa auttaa hahmottamaan toimenpiteiden kokonaisuutta, jolla saadaan myönteinen vaikutus laajasti eri osa-alueilla. Lisäksi se auttaa tunnistamaan toimenpiteitä, joihin sisältyy riski negatiivisista vaikutuksista jollain toisella osa-alueella.

Tieteellisen tiedon yhteenveto kertoo, että luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi tehdyt toimet pääsääntöisesti tukevat positiivisia vaikutuksia myös muilla osa-alueilla. Ne esimerkiksi parantavat puhtaan veden saatavuutta ja tukevat kestävää ruokajärjestelmää, ihmisten terveyttä sekä ilmaston muutoksen hillintää. Sitä vastoin toimet, joilla pyritään ensisijaisesti parantamaan ruoantuotantoa, valtaosin heikentävät entisestään luonnon monimuotoisuutta ja puhtaan veden saatavuutta.

Luontopaneelin raportissa esitetään 71 toimenpidevaihtoehtoa, jotka on jaettu kymmeneen luokkaan. Toimenpidevaihtoehtojen luokittelun tarkoituksena on eritellä keskeisimpiä osa-alueita, joilla tarvitaan muutoksia ja ratkaisuja, ja auttaa päätöksentekijöitä löytämään vaihtoehtoisia tapoja edistää kestävyysmurrosta.

Jotkin Luontopaneelin esittämät toimenpiteet kohdistuvat ensisijaisesti luontokadon suoriin ajureihin. Näistä voidaan mainita esimerkkeinä ekosysteemien suojelu, elinympäristöjen ennallistaminen, ekosysteemien toiminnan tukeminen ja saastumisen vähentäminen. Epäsuorien ajureiden muuttamiseen taas keskittyvät muun muassa kulutuksen kestävyyden tukeminen, suunnittelun ja hallinnon integrointi, riskien parempi hallinta sekä rahoituksen kohdentaminen ympäristölle positiivisella tavalla. Toimenpiteet sisältävät myös taustalla oleviin syihin puuttumista, joista esimerkkinä on joukko toimia oikeuksien ja yhdenvertaisuuden varmistamiseksi.

On perusteltuja syitä pyrkiä kaikin keinoin turvaamaan luonnon monimuotoisuuden säilyminen maapallolla ja Suomessa. Nämä perustelut ovat taloudellisia, juridisia ja sellaisia, jotka kytkeytyvät ihmisten terveyteen, turvallisuuteen ja yleiseen hyvinvointiin.

Ihmisen näkökulmasta kysymys liittyy pohjimmiltaan olemassaoloon. Luontokato rapauttaa yhteiskuntiemme ja hyvinvointimme perustaa sekä uhkaa kulttuuriemme säilymistä. Mutta meillä on myös ihmisestä riippumattomia eettisiä syitä pitää huolta luonnon monimuotoisuudesta, joka on syntynyt ainutkertaisen kehityksen tuloksena.

Olemmeko ihmisinä osanneet täyttää paikkamme osana maailmankaikkeutta, jos tietoisesti aiheutamme laajamittaista ja osin peruuttamatonta luonnon monimuotoisuuden kaventumista?

•

Lue myös:

Elonkirjo muuttaa – miltä näyttävät asuntomarkkinat?

Kestävyysnarratiivi on opeteltava uudelleen

Nisäkkäiden monimuotoisuus oli menestystarina, mutta nyt jäljellä on vain muutama hallitseva laji

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!