Helsingin yliopiston ympäristönsuojelun emeritusprofessori Pekka Kauppi avaa keskustelun luonnon ”monimuotoisuuden monimuotoisuudesta”. Teksti soljuu sujuvasti – paikoin jopa kansanomaisin sanavalinnoin.

Kirja jakaantuu viiteentoista lukuun. Jokaisen luvun alussa on pari kysymystä eräänlaisena ingressinä sille, mihin luvussa etsitään vastausta. Tarkasteltavien asioiden mittasuhteet vaihtelevat maapallon mantereista yksittäisen organismin soluun. Välillä asioita tarkastellaan globaalisti, välillä ollaan tiiviisti Suomen nykyrajojen sisäpuolella. Kirjan loppuun on koostettu luettelo viitatusta kirjallisuudesta luvuittain. Dokumentoitu tieto sekä pohdintoihin perustuvat päättelyt on pidetty visusti erillään.

Kuvituskuviksi on asemoitu Seppo Peltomaan erinomaisia otoksia Suomen luonnosta. Kirjan viimeisille sivuille on koostettu tiedot kuvista: laji, latinalainen nimi, biotyyppi, esiintyminen, lajin yleisyys ja elinvoimaisuus ja vuodenkierron ajankohta, jolloin lajiin voi varmimmin luonnossa törmätä.

Kuvatiedot vievät tekstin ja kuvituksen muodostaman kokonaisuuden – kuvien näennäisestä irrallisuudesta huolimatta – kohti tietokirjan kategoriaa. Kuvista voi oppia eri lajien tuntomerkkejä ja kuvatiedoista lajien esiintymisympäristöjä. Lukijalle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että kirjan varsinainen anti on Kaupin pohdiskelevaan sävyyn kirjoittamassa tekstissä.

Kirja nostaa keskiöön luonnon monimuotoisuuden vähenemisen eli luontokadon. Pysyvimmäksi ongelmaksi Kauppi katsoo maapallon väenpaljouden: ”ihmisiä on hirvittävän paljon”, ja ”maailman suunnaton väestö” etsii itselleen ihmisarvoista ja hyvää elämää. Rinnasteisesti käytetään myös ilmaisua ihmispaljous. Hiukan kepeänä heittona väitetäänkin ihmisestä tulleen vajaan seitsemän sukupolven aikana maapallon ylivoimaisin vieraslaji.

Esipuhe päättyy kuitenkin positiivissävyiseen arvioon, että luonnon säilyttäminen on mahdollista. Vaan millä keinoin? Lukijalla on lupa odottaa, että kirjan esittämät faktat ja pohdinnat vievät tätä päämäärää kohden.

Tietokirjojen ongelmana on usein se, että uusia termejä tulee tipotellen tekstin edetessä asiakokonaisuudesta toiseen. Termien käsitesisältöjen löytämisen kannalta asiasanaluettelo olisi ollut paikallaan. Ehkä myös keskeisimpien termien kursivointia tai vahventamista olisi voitu harkita, vaikka sitten typografisen ulkoasun kustannuksella.

Metsäkato eli metsien pinta-alan väheneminen on noussut yleiseksi huolenaiheeksi. Metsät ovat väistyneet väkiluvun noustessa, koska maata on tarvittu ruuantuotantoon ja infrastruktuurin rakentamiseen asutukselle, teollisuus- ja energiahankkeille sekä liikenteelle.

Maankäytön muutokset voivat tosin olla palautuviakin. Kirja kertoo metsäkadon kääntyneen jo useissa maissa metsäpinta-alaa ja puuvaroja kartuttavaan suuntaan, josta käytetään nimitystä metsätransitio. Ongelmallisimpia ovat tropiikin metsät, joissa metsäkato edelleen jatkuu.

Lajiston niukkeneminen planeetalla on nopeampaa kuin evoluution mahdollistama uusien lajien synty. Tavallista lukijaa ajatellen kirja esittelee esimerkkeinä sukupuuttoon kuolleista lajeista – aivan oikein – lähinnä lintuja ja suurikokoisia nisäkkäitä, joiden häviämiseen ihmisellä on ollut suuri vaikutus.

Tulokaslaji on laji, joka on äskettäin levinnyt joko luontaisesti tai ihmisen mukana tarkastelun kohteena olevalle alueelle. Ne lisäävät jo sinällään, omalla olemassaolollaan vastaanottavan alueen monimuotoisuutta.

Tulokaslajien joukossa on paluumuuttajia, kuten siperianlehtikuusi, joka on ehtinyt viimeisimmän jääkauden jälkeen matkallaan kohti Fennoskandiaa vasta Äänisjärven tienoille. Tulokaslaji voi osoittautua myös haitalliseksi tai vähintäänkin kiusalliseksi, kuten hirvikärpänen.

Vieraslaji on laji, joka on levinnyt tai tuotu ihmistoiminnan seurauksena uudelle alueelle, jossa se ei ole historiallisesti esiintynyt. Haitallinen vieraslaji voi vahingoittaa tai muuttaa sitä elinympäristöä, johon se ei ole alun perin kuulunut. Haitallisuuden määritys on osoittautunut vaikeaksi tai vähintäänkin arvopohjaiseksi. Esimerkkinä voidaan mainita vaikka valkohäntäkauris, joka ei ole (vielä) saanut haitallisen vieraslajin leimaa.

Termien ”tulokaslaji” ja ”vieraslaji” käyttö ei ole kirjassa täysin yhdenmukaista silloin, kun puhutaan näihin lajiryhmiin luettujen lajien leviämisestä ja sopeutumisesta uusille alueille ja uusiin olosuhteisiin.

Kauppi korostaa, että tarkasteltaessa asioita riittävän pitkällä aikajänteellä ”on väistämätöntä, että kaikki lajit kuolevat sukupuuttoon. Jokainen laji on ensiksi tulokaslaji, sitten uhanalainen ja lopulta sukupuuttoon kuollut”.

On virkistävää ja ajatuksenlentoa avartavaa, kun kirja toteaa ihmisen olleen tulokaslajeista ylivoimaisin – superhyökkääjä, joka pystyi ohittamaan tavanomaiset ekologiset rajoitteet, jotka yleensä ovat ehkäisseet lajien leviämistä.

Ihminen eläinlajina sekä erikoistui että toisaalta myös sopeutui mitä erilaisimpiin olosuhteisiin. Kauppi toteaa, että ihmiskunta näyttää pääsevän eroon väestönkasvusta mutta ei väenpaljoudesta ja siten väenpaljous rasittaa pysyvästi luontoa.

Kirjassa toistuu väittämä, jonka mukaan ”luonto voi hyvin yleensä siellä, missä ihmiset voivat hyvin”. Molempien – sekä luonnon että ihmisen – kohdalla hyvinvointisuus on kuitenkin vaikeasti määriteltävissä ja arvolatautunutta. Hiukan utopistisesti esitetään, että tavoitteeksi voitaisiin asettaa ”uuden ajan omavaraistalous”, jossa kukin maanosa sekä ruokkii väestönsä että kantaa vastuun maanosansa luonnosta.

Suuren yleisön ja tiedeyhteisön huolenaiheet saattavat myös poiketa toisistaan. Kirjassa kysytään, rasittavatko muiden elinkeinojen menetelmät kuitenkin enemmän maailman luonnon monimuotoisuutta kuin metsätalous. Sanonta, että ”puu on luonnonvara, joka ei käyttämällä lopu”, olisi ehkä ollut syytä loiventaa muotoon ”järkevästi käyttämällä”. Tällä olisi voitu välttää täysin turha, pamflettimaisuutta kohden vievä ilmaisu.

Lukijaa ilahdutetaan monimielisillä, oivaltavilla ilmaisuilla, jotka eivät yleensä kuitenkaan johda lukijaa harhapoluille. Jonkinlainen kupru on kuitenkin väittämässä, että ”vaihtelevaan ilmastoon kuuluvat katovuodet”.

Viimeisintä jääkautta seurannut ajanjakso on yleensä jaettu järvi- ja merivaiheisiin, kasvillisuuden yleiseen kehitykseen ja ilmastokausiin. Sitä vastoin ilmastokausien sisällä on ollut vuosia, jolloin äärimmäiset sääilmiöt ovat tuhonneet sadon ja johtaneet nälänhätään. Siten emme voi hyväksyä käsitteellisesti ajatusrakennelmaa, että ”vuosien välinen ilmastovaihtelu on voimakasta”.

Toiseksi viimeisessä luvussa Kauppi luonnostelee Suomen metsiin soveltuvat omat metsänhoidonsuosituksensa, jotka rakentuvat kirjassa esitetylle todistuspohjalle. Moni metsien kehitykseen perehtynyt ekologi voi ne helpohkosti hyväksyä, mikäli tavoitteeksi asetetaan metsien muodostaman uusiutuvan luonnonvaran hyödyntäminen.

Yhtä varmaa on, että terveet eivät tarvitsisi parantajaa vaan sairaat. Siten isohko joukko suuren yleisön edustajista ei luovu käsityksestään, että suuri osa Suomen metsistä tulisi aidata kaikkien toimenpiteiden saavuttamattomiin eräänlaiseksi rappeutuvaksi ulkomuseoksi.

•

Lue myös:

Ilmastonmuutos ei ole rakettitiedettä

Puisevaa propagandaa – Puuteollisuuden loiston vuodet muovasivat metsistä puuviljelmiä

Ympäristötuhon ansa ja avaimet pakoon