Emeritusprofessori Matti Vuenton vertaisarvioitu tietokirja Hämmästyttävät sienet kertoo sienistä ja sienien kytkeytymistä maailmaan monipuolisesti. Teoksen erityisenä vahvuutena on sivu sivulta mukana kulkeva tieteellinen ote. Tämä tarkoittaa sitä, että Vuento kertoo tutkimuksen muotoutumisesta ja varsinkin siitä, mihin kysymyksiin osaamme vastata ja mihin emme.

Kirja aloittaa sienitiedon historian kattauksella. Vuento esittelee, miten historian saatossa tieteilijöillä on ollut vaikeuksia luokitella sieniä. Välillä sienet ovat olleet kasveja ja välillä eläimiä, kunnes ne ovat viimein päätyneet omaksi kunnakseen. Muita tunnistettuja kuntia ovat arkeonit, bakteerit, alkueliöt, eläimet ja kasvit. Nykykäsityksen mukaan sienet erosivat eläinten kehityslinjasta 800–900 miljoonaa vuotta sitten.

Tunnetuista sienistä suurin osa on kotelo- ja kantasieniä. Kotelosienten, kuten viljellyn herkkusienen, tryffelin ja leivinhiivan, itiöt syntyvät koteloissa. Kantasienten, kuten orakkaiden, tattien, helttasienten ja kääpien, itiöt taas muodostuvat itiökannoissa. Limasienet eivät nimestään huolimatta ole oikeita sieniä, vaan ne luokitellaan alkueliöiksi.

 Sienten kehityshistoria on todella mielenkiintoista luettavaa. Vuento kirjoittaa, miten ensimmäiset sienet liikkuivat vedessä siimojen avulla. Väkisinkin tästä nousevat mieleen myös ihmiselämän syntyyn oleellisesti vaikuttavat siimahännät. Myöhemmin sienet siirtyivät maalle ja ottivat rihmojensa avulla maankamaran haltuun.

Sienet liuottivat mineraaleja maalla olleista kivistä, jonka ansiosta kasvit pääsivät kehittymään liuenneiden mineraalien turvin. Kasvit taas tuottivat enemmän happea, mikä mahdollisti eläinten esiinmarssin. Sienillä on siis merkittävä rooli elämän kehittymisessä maapallolla.

Sienten sopeutumista äärimmäisiin olosuhteisiin käsittelevä luku on raskasta luettavaa sen paikoittaisen luettelomaisuuden ja ammattislangia viljelevän kielen vuoksi. Sieniä löytyy kylmistä, kuumista, kuivista ja suolaisista olosuhteista, mutta myös valtamerenpohjan sedimenteistä.

Sienet voivat olla saalistajia, loisia, taudinaiheuttajia tai symbioosin jäseniä. Lihansyöjäsienistä tutuin lienee ihmisten lautasillekin löytänyt osterivinokas, joka syö sukkulamatoja erittämällä sienirihmoistaan myrkkyä, jolla se lamauttaa liikkuvan madon. Suomumustesieni taas on kehittänyt keskiaikaisia taisteluvälineitä muistuttavia soluja, joilla se vahingoittaa ja lamauttaa saalistaan.

Sienet voivat muokata tartuttamiensa hyönteisten käyttäytymistä omaksi edukseen esimerkiksi niin, että hyönteinen takertuu heinän korteen siten, että siitä on sienelle hyötyä itiöiden levittämisessä. Jotkut hyönteiset voivat myös yrittää paritella tällaisten sienen tappaneiden zombie-hyönteisten kanssa ja näin levittää sienitartuntaa.

Ihmisessä elävät sienet eli mykobiomi on osa kehomme mikrobiomia. Tutkimusten perusteella ei vielä tiedetä, milloin saamme sienet kehoomme: sikiönä vai vasta syntymämme jälkeen. Ihmiskehossa olevista sienistä voidaan päätellä muun muassa ihmisen kuolinaika.

Mielenkiintoista on, että jotkut sienet ovat nähtävästi erikoistuneet taudinaiheuttajiksi vain ihmisille. Kuitenkin lähes 40 sivua pitkä luku sienistä ihmisten taudinaiheuttajina on paikoin puuduttava ja itseään toistava. Vuento toistaa sienen toisensa perään, miten se ja se sieni on vaaraksi vastustuskyvyltään heikentyneille ihmisille, kuten AIDSia sairastaville. Tiivistys olisi tehnyt tälle kirjan luvulle terää.

Kahvinviljely Intiassa ja Ceylonin saarella loppui 1800-luvulla sienitaudin leviämiseen. Myös amerikankastanja hävisi lähes kokonaan Pohjois-Amerikasta sienitaudin vuoksi. Kirja saa katsomaan sienitautien vaaroja uusin silmin, sillä esimerkiksi homeinen vilja on tappanut ihmisiä ja kotieläimiä läjäpäin.

Sienitautien vaarallisuudesta lukiessa alkaa myös miettiä, uskaltaako maapähkinöitä enää syödä. Fungisidien eli sieniä tuhoavien lääkkeiden laajamittainen käyttö on lisännyt fungisidien vastustuskykyä sienitautipopulaatioissa, mikä tarkoittaa ihmispopulaation ja viljelykasvien vaarantumista.

Sujuvan alun jälkeen kirja muuttuu tekniseksi tuoteselosteeksi, jossa pääasiassa luetellaan erilaisia vaikuttavia sieniin liittyviä tauteja. Teos sisältää myös räikeitä anglismeja kuten ”evoluution pitkässä juoksussa”. Ongelmia tuottaa myös se, että Vuento käyttää joitakin käsitteitä ennen kuin määrittelee ne. Teoksessa toistuvat myös moneen kertaan toteamukset ”kerron kohta lisää” ja ”kerroin tästä luvussa x”. Näitäkin olisi voinut viljellä huomattavasti vähemmän.

Sienet voivat olla tappavan myrkyllisiä jo pieninä annoksina, mutta sieniä on käytetty myös huumaantumiseen. Esimerkiksi punakärpässieni ei päihtymistarkoituksessa näytä aiheuttavan ihmiselle pysyviä vaurioita, vaikka myrkytystila saattaakin vaatia sairaalahoitoa.

Erityisesti samaanien väitetään käyttäneen punakärpässientä toisenlaisiin kokemusmaailmoihin päästäkseen.  Sen sijaan suippumadonlakkia voidaan käyttää taikasienenä viihdekäytön lisäksi myös psykiatriassa. Sienessä vaikuttavana aineena oleva psilosybiini voi auttaa esimerkiksi ahdistuneisuudessa ja masennuksessa. Vuento arvelee, että potilaskokeilut rohkaisevat viranomaisia hyväksymään psilosybiiniterapioita käyttöön lähivuosina.

Kirjassa on kerrottu tarkasti sienten käyttö lääkkeenä, kuten penisilliinin matkasta ensimmäisistä havainnoista bakteeriperäisten sairauksien hoitoon. Tieteenhistoriaa on muutenkin avattu mallikkaasti. Käymisreaktion tieteellinen selittäminen ei onnistunut sormia napsauttamalla, koska monia esitettyjä teorioita vastustettiin aluksi kiivaasti. Vuento ei kuitenkaan malta olla hehkuttamatta sitä, miten alkoholijuomista ja kohotetuista leivistä on kiittäminen sieniä.

Teoksen lohduttavin tilastotieto kertoo, että maailmassa tuotetaan alkoholia enemmän polttoaineeksi kuin juotavaksi. Monille kulinarismin ystäville tutuin sienten tuottama sovellus lienee homejuustot. Taloudellisessa mielessä jättipotin tarjoaa homeella tuotettu sitruunahappo, jonka miljoonien tonnien tuotantomäärät vastaavat rahalliselta arvoltaan miljardeja euroja.

Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että sienillä on aisteja tai ainakin aistien kaltaisia kykyjä tehdä havaintoja. Sieni pystyy aistimaan valoa. Lisäksi valontuottokykyä eli bioluminenssia on kuvattu sivuilla mielenkiintoisesti. Sienien bioluminenssia hyödynnettiin maailman ensimmäisen sukellusveneen mittaristossa. Sienet reagoivat myös eri taajuuksilla oleviin ääniin. Sienissä mitatut sähköjännitteet muuttuvat, jos sienten päälle pudotetaan esimerkiksi alkoholia.

Aivan kirjan lopussa on hyvää pohdintaa luonnon monimuotoisuuden vaikutuksista ihmiseen sekä sienten moninaisesta roolista ilmastonmuutoksessa. Kirjan näkökulma on kuitenkin lopulta välineellinen ja täysin ihmisten tarpeisiin keskittyvä. Kirjoittaja korostaa monissa toteamuksissaan sienten olevan tärkeä niin sanotun biotalouden veturi.

Teoksen päättää suppea sanasto tieteellisistä käsitteistä, mutta ainakin omaan makuuni se on aivan liian suppea. Monta kertaa joudun käyttämään hakukoneita, jotta pääsen syvemmälle kirjoittajan ajatusmaailmaan. Jotkut käsitteet on kuitenkin erinomaisesti kuvailtu. Esimerkiksi käsitteen symbioosi synty on esitetty hyvin jäkäliin liittyvän tutkimuksen kautta.

Teos sisältää monta mielenkiintoista nippelitietoa, ja sen ansioina ovat tieteenhistorian esittelyn lisäksi sienten merkityksen laajempi avaaminen. Se olisi kuitenkin kaivannut enemmän toimittamista, jotta siitä oltaisiin näin saatu sisällölleen arvokkaampi ja luettavampi kokonaisuus.

•

Lue myös:

Tutkija Aleksi Hupli haluaa purkaa päihdekeskustelun raja-aitoja

Järeiden puiden ystävä ei laula hakkuuaukiolla

Yksin vai yhdessä – missä kulkevat yksilön rajat?