Kantaverkkoyhtiö Fingridin tehotase-ennusteen mukaan kotimainen sähköntuotanto ja tuontisähkö riittävät tällä hetkellä kattamaan kysynnän myös poikkeuksellisen kylmänä päivänä. Sellainen tuli eteen esimerkiksi 8. tammikuuta 2026, jolloin kulutus nousi ennätykselliseen 15 279 megawattiin. Kyseisenä päivänä tuulivoimaa oli kuitenkin saatavilla keskimääräistä enemmän, ja loppuvuonna 2025 lisääntynyt tuontikapasiteetti vahvisti huoltovarmuutta (Fingrid 2026).

Suomessa odotetaan silti yhä merkittävää kasvua vihreän teknologian investoinneissa. Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) dataikkunaan on kirjattu yli 300 miljardin euron edestä hankkeita. Vuodesta 2021 alkaneen seurannan mukaan hankkeita on noin 1 200, ja niistä valtaosa – noin 85 prosenttia – on vielä esiselvitys- tai suunnitteluvaiheessa. Jo pienenkin osuuden toteutuminen merkitsee kuitenkin huomattavaa investointivolyymiä. Arvioiden mukaan viime vuonna valmistuneiden investointien arvo nousi yli 10 miljardiin euroon (EK 2026).

Tuulivoima on merkittävin vihreän siirtymän investointikohde, ja sen osuus koko hankekannasta on noin kaksi kolmasosaa. Noin puolet suunnitteilla olevista hankkeista sijoittuu merialueille, mutta lähes kaikki tähän mennessä toteutetut investoinnit ovat rannikolla tai sisämaassa parempien kustannusetujen vuoksi. Merituulivoiman rakentaminen on ollut kalliimpaa, koska siihen liittyy esimerkiksi vedenalaista rakentamista.

Vuoden 2025 lopussa Suomessa oli asennettuna 9 433 megawattia tuulivoimakapasiteettia, mikä vastasi 28 prosenttia kotimaisesta sähköntuotannosta (Suomen uusiutuvat ry 2026). Nykyisten päätösten perusteella vuosi 2026 muodostaa välivaiheen uusissa tuulivoimainvestoinneissa, ja seuraavat hankkeet toteutuvat vuonna 2027.

Tuulivoimakapasiteetin kasvun hidastumisen taustalla on epätasapaino sähköntuotantoa ja -kulutusta lisäävien investointien välillä: EK:n dataikkunan mukaan suunnitelluista hankkeista 65 prosenttia liittyy tuotantoon, 28 prosenttia käyttöön ja 6 prosenttia siirtoon ja varastointiin. Kulutusta lisäävien hankkeiden kasvu synnyttää tarvetta uusille tuotantoinvestoinneille. Tuotantokapasiteettia ei kannata rakentaa lisää, jos sille ei ole selkeää kysyntää.

Sähköä kuluttavien investointien kärki painottuu tällä hetkellä datakeskusprojekteihin. Yksittäisten hankkeiden arvo on miljardiluokkaa, ja suunnitteilla oleva kokonaisinvestointimäärä ylittää 20 miljardia euroa (EK 2026). Vaikka datakeskuksia ei perinteisesti luokitella puhtaan energian investoinneiksi, niiden toiminta perustuu pitkälti uusiutuvaan sähköön. Suomi on niille houkutteleva sijaintipaikka puhtaan energian ja kylmän ilmaston vuoksi.

Datakeskusten tuottama hukkalämpö pyritään Suomessa hyödyntämään kaukolämpöjärjestelmissä, mikä vähentää muiden kaukolämpöön käytettävien polttoaineiden tarvetta. Tätä edistääkseen hallitus kompensoi tulevaa sähköveroluokan korotusta hankkeille, joissa hukkalämpö ohjataan hyötykäyttöön. Datakeskukset luovat myös keskimäärin enemmän pysyviä työpaikkoja kuin esimerkiksi tuulivoimainvestoinnit. Kunnille ne tarjoavat lisäksi kiinteistöverotuloja ja mahdollisia maanvuokratuloja.

Myös vetyteollisuuden odotetaan muodostuvan merkittäväksi sähkönkuluttajaksi, vaikka investointipäätöksiä on tehty vain Harjavallan 20 megawatin tuotantolaitoksesta. EK:n dataikkunan mukaan vetytalouteen ja power‑to‑x‑ratkaisuihin liittyvien hankkeiden arvo on noin 25 miljardia euroa (EK 2026). Power-to-x-ratkaisut tarkoittavat sitä, että esimerkiksi tuuli- tai aurinkovoimalla tuotettua sähköä muunnetaan vaikkapa joksikin toiseksi energiatuotteeksi tai kemikaaliksi. Suomessa on ollut erityisesti esillä elektrolyysilla tuotettu vety.

Vety- ja power-to-x-hankkeiden etenemistä hidastavat tukimekanismien puute sekä pitkien ostosopimusten vähäisyys, minkä vuoksi suurin osa projekteista ei ole vielä markkinaehtoisesti kannattavia. Myös tarvittava infrastruktuuri, kuten putkistot ja satamat, on vasta kehitysvaiheessa.

Suomessa vedyn on tarkoitus jalostua yhdessä biogeenisen hiilidioksidin kanssa vihreiksi polttoaineiksi, kuten metanoliksi, metaaniksi ja ammoniakiksi. Biogeenistä hiilidioksidia saadaan muun muassa puun polttamisesta. Tästä käytetään lyhennettä BECCU (Biogenic Carbon Capture and Use). Tämä mahdollistaa tuotannon keskittämisen yhteen pisteeseen ilman laajoja putki-investointeja.

Suomen kilpailuetuja ovat edullinen vihreä sähkö, puhdas vesi elektrolyysiin sekä metsäteollisuuden ja bioenergian tuottamat runsaat biogeenisen hiilidioksidin lähteet. Bioenergia ry:n mukaan biogeenistä hiilidioksidia syntyy arviolta 28 miljoonaa tonnia vuodessa suurista pistelähteistä, eikä sen päästöistä ole tähän mennessä peritty päästöoikeusmaksuja toisin kuin fossiilisista polttoaineista (Bioenergia ry 2026).

Fossiilinen hiilidioksidi on peräisin esimerkiksi hiilen tai öljyn polttamisesta. Sen talteenotto edellyttää loppusijoitusta ulkomaisiin geologisiin muodostelmiin. Tästä käytetään nimitystä CCS (Carbon Capture and Storage). Fossiilisen hiilidioksidin talteenottoa puoltaa vältetty päästöoikeusmaksu, jonka hinta on noussut viime vuosina.

Mikäli loppusijoitus tehdään biogeeniselle hiilidioksidille, voidaan puhua negatiivisista päästöistä, joille on suunnitteilla oma markkinamekanismi hiilidioksidipoistoyksiköiden muodossa (Carbon Removal Credits, CDR). Tämä olisi kannustin niiden varastointiin. Jätteenpolttolaitoksissa tämä edellyttää biopohjaisen jätteen osuuden määrittämistä koostumusanalyysien ja EU-hyväksyttyjen laskentamenetelmien avulla.

Investointipäätöksiä vauhdittaa mahdollisesti vuonna 2028 voimaan tuleva jätteenpolton sisällyttäminen päästökauppajärjestelmään. Vuonna 2026 valtio järjestää 90 miljoonan euron suuruisen CCS/CCU-demohankkeiden huutokaupan, enintään 30 miljoonaa euroa per hanke (TEM 2026). Huutokaupan odotetaan antavan viitteitä siitä, millaisia projekteja lähivuosina käynnistyy. Esimerkiksi Vantaan Energia suunnittelee hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin hyödyntämistä Pohjanmeren muodostumissa.

International Institute of Applied Systems Analysis (IIASA) on korostanut tutkimuksissaan, että geologisten muodostelmien tarjoama varastointikapasiteetti on rajallinen ja huomattavasti teollisuuden esittämiä arvioita pienempi (Gidden ym. 2025). Tätä selittää tiukempi riskiarvio mahdollisista haittavaikutuksista. Huomionarvoista on myös, että varastointipalveluja tarjoavat valtiot ovat ensin hyödyntäneet alueidensa fossiilivarannot ja tekevät nyt liiketoimintaa samoilla alueilla uudessa muodossa.

Tässä valossa Suomen linjaus hyödyntää biopohjaista hiilidioksidia ensisijaisesti fossiilipohjaisten tuotteiden korvaamiseen – vähäpäästöisinä polttoaineina, kemikaaleina ja materiaaleina – on perusteltu ja kansantaloudellisesti arvokkaampi vaihtoehto. Varastointia ei siis kannata pitää ensisijaisena vaihtoehtona.

Suomessa asetettiin aiemmin korkeita odotuksia biotalouden investoinneille, ja energiasektorilla panostettiin erityisesti lämmön ja sähköntuotannon hankkeisiin, joissa biomassalla korvattiin fossiilisia polttoaineita ja turvetta. Yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto CHP‑laitoksissa (Combined Heat and Power) oli pitkään suomalainen menestystarina, joka sopi hyvin laajasti käytössä olevaan kaukolämpöjärjestelmään.

Tällä hetkellä bioenergia-alan investoinnit ovat kuitenkin saavuttaneet saturaatiovaiheen, eikä uusia hankkeita ole juurikaan käynnistynyt. Energiayhtiöiden huomio on siirtynyt ei‑polttaviin ratkaisuihin, kuten lämpöpumppuihin, sähkökattiloihin ja hukkalämpöä hyödyntäviin järjestelmiin, joita täydennetään lämpövarastoilla.

Keskimäärin edullinen sähkön hinta on johtanut siihen, että osa CHP-tuotannosta on korvattu sähkökattiloilla. Sähköä voidaan varastoida sähkökattiloihin silloin, kun se on edullista odottamaan hetkiä, jolloin sähkö on kalliimpaa. Sähkökattiloissa sähkö muunnetaan lämmöksi silloin, kun sähkö on edullista, ja tuotettu lämpö voidaan varastoida kaukolämpöverkkoon tai lämpövarastoihin käytettäväksi myöhemmin.

Tämä muutos on samalla lisännyt tuotannon ja kulutuksen vaihtelua, koska tuulivoiman tasapainottamiseen käytetty sähkön tuotantokapasiteetti on poistunut markkinoilta ja kaukolämpöjärjestelmien sähköistyminen on edennyt. Vaihteluiden hallitsemiseksi on investoitu lämpö‑ ja sähkövarastoihin sekä edistetty kulutusjoustoa eli sitä, että kuluttajat ja teollisuus käyttäisivät sähköä sen ollessa edullista ja välttäisivät sitä sen ollessa kallista.

Lukumäärältään bioenergia‑alan investointien suurin yksittäinen kohde on biokaasu. Vuosille 2024–2027 on listattu noin 40–50 hanketta, ja alan edunvalvontajärjestö Suomen Biokierto ja Biokaasu ry tavoittelee tuotannon kasvattamista nykyisestä vajaasta 1 terawattitunnista 4 terawattituntiin (Suomen Biokierto ja Biokaasu ry 2026). Kasvun painopisteenä nähdään biometaanin tuotanto raskaaseen liikenteeseen, jossa ajoneuvojen sähköistys ei ole aina tarkoituksenmukainen ratkaisu.

Yhteismädättämölaitokset muodostavat biokaasun tuotannon rungon, mutta myös maatiloille tehtäviä ratkaisuja edistetään merkittävillä investointituilla, jotka voivat olla jopa 50 prosentin luokkaa. Maataloudessa biokaasua tuotetaan esimerkiksi mädättämällä lantaa, minkä etuna on ravinnekierron tehostuminen. Biokaasun tuotannossa erotettu puhdas hiilidioksidi on lisäksi tärkeä raaka‑aine synteettisille polttoaineille, erityisesti yhdistettynä uusiutuvaan vetyyn.

Termokemiallisten reittien kehitys pyrolyysiöljyn ja biohiilen tuotannossa on edennyt odotettua hitaammin, ja useita laitoksia on suljettu kannattavuushaasteiden vuoksi. Suomessa toimii tällä hetkellä vain yksi muovijätettä käsittelevä pyrolyysilaitos Nokialla, ja puubiomassaan perustuvat hankkeet on lopetettu. Biohiiltä on tuotettu lähinnä demokokoluokassa, ja viime vuonna Joensuuhun avattiin ensimmäinen kaupallisen mittakaavan biohiililaitos.

Biohiiltä pidettiin aiemmin potentiaalisena korvaajana fossiiliselle hiilelle energiantuotannossa, mutta nykyinen kehitys painottaa korkeamman jalostusarvon käyttökohteita, kuten terästeollisuutta, aktiivihiilen tuotantoa ja mahdollisesti akkuteollisuuden materiaaliratkaisuja. Biohiiltä hyödynnetään myös maanparannusaineena, jolloin se toimii pitkäaikaisena hiilen varastona ja mahdollistaa myöhemmin mahdollisten hiilidioksidin poistoyksiköiden (CDR) myynnin.

Öljynjalostuksesta alkunsa saanut Neste on maailman johtava uusiutuvan dieselin tuottaja, ja sen valmistus perustuu pääasiassa jäteperäisten kasviöljyjen vetykäsittelyyn (HVO). Suurin osa tuotannosta sijaitsee Suomen ulkopuolella, eikä uusia investointeja ole tehty vuosina 2007 ja 2008 valmistuneiden Porvoon jalostamojen jälkeen. Raaka‑aineiden saatavuus on ohjannut investointeja logistisesti edullisempiin sijainteihin, kuten vuonna 2010 Singaporeen ja vuonna 2011 Rotterdamiin.

Metsäyhtiö UPM:llä on Lappeenrannassa vuonna 2015 valmistunut pienempi myös vetykäsittelyyn perustuva laitos, joka hyödyntää konsernin sisäistä mäntyöljyä. Yhtiö suunnitteli seuraavaa suurhanketta Kotkan Mussaloon, jossa raaka‑aineena olisi käytetty puutähdettä ja kestäviä kasviöljyjä, kuten Uruguayssa viljeltävää Brassica carinataa. Hanke kuitenkin keskeytettiin vuonna 2022, ja vaihtoehtoiseksi sijainniksi valittu Rotterdam ei sekään edennyt, vaan projekti peruttiin vuonna 2025.

Energiayhtiö ST1 aloitti jätepohjaisen etanolituotannon Suomessa vuonna 2011 ja laajensi raaka‑ainepohjan sahanpuruun Kajaanissa vuonna 2017. Laitos suljettiin vuonna 2023 kannattavuusongelmien vuoksi, ja samalla päättyi muu kotimainen etanolituotanto.

Suomessa on edelleen joitakin puubiomassaan tai olkeen perustuvia etanolihankkeita suunnitteluvaiheessa. Näissä projekteissa suunnitellaan etanolin rinnalla ligniinin, biokaasun ja biopohjaisen hiilidioksidin tuotantoa, mutta hankkeiden toteutuminen on edelleen epävarmaa. Esimerkiksi Nordfuel vetäytyi Haapavedelle suunnittelemastaan biojalostamohankkeesta helmikuussa 2026. Laitoksen oli tarkoitus tuottaa bioetanolia, biokaasua ja ligniiniä puutähteistä.

Suomeen ei ole viime vuosina investoitu uutta nestemäisten biopolttoaineiden tuotantokapasiteettia, mikä johtuu pitkälti alan voimakkaasta sääntelyriippuvuudesta. Nestemäisten biopolttoaineiden markkina perustuu EU‑regulaatioon, joka velvoittaa korvaamaan fossiilisia polttoaineita uusiutuvilla. Polttoaineiden jakeluvelvoitteen vuoksi jakelijoiden on EU-maissa jaeltava tietty osuus myynnistään uusiutuvia polttoaineita.

Suomessa jakeluvelvoite on EU-vaatimuksia korkeampi: vuonna 2026 velvoite on 19,5 prosenttia ja sen on määrä nousta 34 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä (Energiavirasto 2026). Velvoite koski alun perin nestemäisiä ja kaasumaisia biopolttoaineita, mutta nykyisin myös uusiutuva sähkö voidaan laskea mukaan. Suomen oma uusiutuvan dieselin kapasiteetti kattaa suuren osan jakeluvelvoitteesta, koska merkittävä osa tuotannosta kuuluu niin sanottuun kaksoislaskentaan, jossa biopolttoaineen energiasisältö lasketaan kaksinkertaisena.

Henkilöautoliikenteessä sähköistyminen on kuitenkin ensisijainen ratkaisu hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen, ja Suomessa uusiutuvan sähkön käyttö kerrotaan hyötysuhdekertoimella 3 sähköautojen energiatehokkuuden vuoksi. Raskaassa liikenteessä sähköistys ei ole yhtä realistinen vaihtoehto, joten dieselpohjaiset ratkaisut säilyvät keskeisenä markkinana.

Vuodesta 2028 alkaen osa jakeluvelvoitteesta on täytettävä uusiutuvilla sähköön ja vetyyn perustuvilla synteettisillä polttoaineilla, joista käytetään nimitystä RFNBO (Renewable Fuels of Non-Biological Origin). Velvoite alkaa 1,5 prosentista ja nousee 4 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä (Energiavirasto 2026). Tämä tarjoaa potentiaalisen kannustimen uuden tuotantokapasiteetin rakentamiselle, sillä ilman velvoitetta synteettisten polttoaineiden korkeammat kustannukset estäisivät markkinaehtoisen investoinnin.

Lisäksi kasvavia markkinoita on tulossa lentoliikenteeseen, jossa osa fossiilisesta polttoaineesta on korvattava SAF‑polttoaineella (Sustainable Aviation Fuel) ja myöhemmin synteettisillä RFNBO‑polttoaineilla. Myös meriliikenne vähentää päästöintensiteettiään ja siirtyy asteittain uusiutuviin polttoaineisiin. Lento- ja meriliikenteen odotetaan muodostuvan tieliikennettä merkittävämmiksi biopolttoaineiden markkinoiksi pitkällä aikavälillä, koska sähköistys ei ole näillä sektoreilla samalla tavalla toteuttamiskelpoinen kuin tieliikenteessä. Synteettisten polttoaineiden investoinnit tähtäävätkin erityisesti näille markkinoille vuoden 2030 jälkeen.

Vihreän teknologian investoinnit jakautuvat Suomessa alueellisesti epätasaisesti. Pitkät rannikkoalueet ja laajat avoimet maa‑alueet tekevät Pohjois‑Pohjanmaasta ja Pohjanmaasta ylipäätään houkuttelevia tuulivoimahankkeiden sijaintipaikkoja, ja myös tulevat merituulipuistot sijoittuvat pääosin länsirannikolle.

Vetytalous‑ ja power‑to‑x‑hankkeita suunnitellaan samoille Länsi-Suomen alueille, usein tuulipuistojen läheisyyteen. Ehdotettu vetyputkilinjaus kulkee länsirannikkoa myötäillen Etelä‑Suomeen. Sijoittumiseen vaikuttavat keskeisesti myös kantaverkon kapasiteetti ja liittymismahdollisuudet.

Suuret tuuli‑ ja aurinkovoimahankkeet sekä vastaavan kokoluokan datakeskukset edellyttävät kantaverkkoyhteyttä. Nykyinen verkko on rakentunut sähköintensiivisen teollisuuden tarpeisiin, mikä tarjoaa uusille hankkeille kilpailuetua, koska verkkoinvestointien valmistuminen kestää tyypillisesti 7–10 vuotta. Näin muodostuu alueellisia energia‑ ja teollisuusklustereita. CLIC Innovationin teollisuuspuistojen vertailussa Oulu sekä Kemi–Tornion seutu arvioitiin vetytalouden kannalta suotuisimmiksi sijainneiksi (CLIC Innovation 2025).

Muita sijoittumista ohjaavia tekijöitä ovat valmiit teollisuus‑ ja logistiikkarakenteet, kuten satamat, liikenneverkot ja osaavan työvoiman saatavuus. Riippumatta siitä, jalostetaanko talteen otettu hiilidioksidi vai varastoidaanko se, niiden kohdalla kyseessä on logistisesti vaativa toimiala, mikä korostaa rannikkopaikkakuntien etulyöntiasemaa.

Itä‑Suomessa on oltu huolissaan investointien painottumisesta Länsi‑Suomeen. Erityisesti Itä-Suomen kohdalla on puhuttu tuulivoiman aiheuttamista tutkaongelmista, koska tuulivoimaloiden lavat heijastavat tutkasignaaleja häiriten esimerkiksi puolustusvoimien itärajan valvontaa. Ongelman ratkaisemista valmistellaan, ja joka tapauksessa tuulivoiman tasaisempi alueellinen jakautuminen voisi parantaa tuotannon vakautta, sillä tuulisuus vaihtelee merkittävästi eri puolilla maata. Samalla datakeskus- ja aurinkopuistoinvestointeja on nousemassa myös sisämaahan ja Itä‑Suomeen.

Bioenergiahankkeille Itä‑Suomi tarjoaa hyvät edellytykset runsaiden biomassavarojen ansiosta, vaikka uusia hankkeita on biokaasua lukuun ottamatta ollut niukasti. Joensuussa avattiin vuonna 2025 teollisen mittakaavan torrefioidun biomassan tuotantolaitos, joka on kytketty olemassa olevaan CHP‑laitokseen. Ratkaisu hyödyntää tehokkaasti alueen materiaali‑ ja energiavirtoja, ja termokemiallisessa prosessissa syntyvä hukkalämpö voidaan käyttää biomassan kuivauksessa ja kaukolämmössä. Laitos tarjoaa hyvän esimerkin Itä‑Suomeen suuntautuvasta bioenergia‑investoinnista.

Vihreä siirtymä ei näyttäydy samanlaiselta joka puolella Suomea, mutta se muovaa omalta osaltaan uudelleen koko maan energiajärjestelmää. Kyse ei ole vain energiapolitiikasta, vaan koko maan elinvoimasta ja kilpailukyvystä.

•

Lue myös:

Filosofi Johanna Ahola-Launonen tutkii, mikä on teknologian rooli kestävyysmurroksessa

Pitkä tie tiedosta tekoihin – Ilmastotiedon paradoksit

Tuuli tuo puhdasta vetyä Suomeen

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!