Elämme nyt neljättä vuosikymmentä maailmassa, jossa meidän olisi pitänyt tietää, mihin fossiilisen energian käytön massiivinen lisäys johtaa. Tämän tiedon tarkentuessa ja lämpötilojen noustessa poliittisen päätöksenteon olisi pitänyt pystyä reagoimaan siihen. 

Ilmastopolitiikan ongelma on ollut sitkeästi yllä pysynyt epäily, jolle voi etsiä monenlaisia selityksiä. Niitä riittää: öljyteollisuuden lyhytnäköinen eduntavoittelu ja manipulatiivinen viestintä, tutkimustietoon erottamattomasti kuuluva epävarmuus, ilmaston itsensä monimutkaisuus, ilmastotiedon haastavat aikaskaalat sekä globaalin pohjoisen elintason nousun houkutukset ja niiden luomat odotukset. 

Syyllisyys ei jakaudu kaikille tasan, mutta juuri kukaan meistä ei voi sanoa, ettei tiennyt. 1990-luvulta alkaen ilmastouutisoinnin määrä on kasvanut. Kansainvälinen tiedeyhteisö on mobilisoitunut ennennäkemättömään yhteistyöhön. Päättäjien, tutkijoiden, aktivistien ja toimittajien jokavuotiset ilmastokokoukset rummuttavat globaalin ratkaisun tarvetta. Mutta samaan aikaan kun tieto on tarkentunut ja tietoisuus levinnyt, ilmasto on lämmennyt, muutokset ovat olleet liian hitaita ja ilmaston keikahduspisteet ovat tulleet yhä todennäköisemmiksi.  

Nostamme tässä pohdinnassa esiin kolme paradoksia, jotka kuvaavat sitä, miten lisääntynyt ilmastotieto ja tietoisuus edessä olevista haasteista mutkistaa politiikan valintoja ja toimintaa.

Kansainvälinen tiedeyhteisö on 1990-luvulta alkaen järjestäytynyt luomaan huolellisesti arvioitua ja punnittua tietopohjaa toimenpiteiden ja päätösten tueksi. Se tieto kertoo, että fossiiliseen energiaan nojaava elämäntapa ja talousjärjestelmä johtavat nyky-yhteiskunnille elinkelvottomaan tulevaisuuteen. Havainnot ovat tarkentuneet ja tulevaisuudenkuvat kehittyneet, mutta ydinviesti on säilynyt samana.

Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että lämpeneminen on ihmisen aiheuttamaa, eivätkä ilmastotietoon liittyvät epävarmuudet anna perusteita toimien lykkäämiselle. Ilmastotoimien hidastaminen tai ilmastonmuutoksen kieltäminen kuitenkin kiinnittyvät ilmastotiedon luonteeseen.

Maapallon ilmastojärjestelmän ja ihmisen toiminnan suhteiden tutkimus ja sen mallintamisen kehittyminen ovat ainutlaatuisia tieteellisiä saavutuksia. YK:n valtioiden välinen tieteellinen arviointipaneeli IPCC on tietoon nojaavaan päätöksenteon ja tutkijayhteisön yhteistyön valtava ponnistus, joka on ollut avainasemassa ilmastotietoisuuden nostamisessa. Mutta sen sanoman tehokkuutta ovat myös syöneet politiikkaohjaukseen tähtäävän tiedeneuvonnan sisäiset ongelmat.

Tiedämme, että tiedearvioinneissa haetaan tyypillisesti laajaa tiedekonsensusta, mikä tuottaa helposti varovaisia, konservatiivisia arvioita (Oppenheimer ym. 2019). Toisaalta varoittavaa viestiä on laimentanut paneeliin rakennettu ajatus siitä, että sen tulisi yhteensovittaa yli 190 valtion intressejä. Ilmastotieteen tulosten kuvaamiseen kehitetty kieli ja sanasto ei myöskään ole olleet helppoa popularisoitavaa. Paneelin toiminnan ongelmia – mutta myös sen valtavaa merkitystä – kuvaa hyvin se, että sitä on arvosteltu niin liiasta varovaisuudesta kuin uhkakuvien korostamisesta (Hulme 2021).

Ilmastotiedon vaikuttavuutta mutkistavat myös tiedon skaalautumiseen liittyvä globaali ja ajallinen vaihtelu. Tulevaisuutta voidaan mallintaa mutta ei ennustaa täsmällisesti. Pitkät aikajänteet ja todennäköisyyslaskelmiin liittyvät epävarmuudet eivät sitouta ihmisiä muuttamaan toimintaansa tai vastaa päätöksentekijöiden tarpeita. Monet päätökset tehdään lyhyen aikavälin hyötyjen perusteella, mikä johtaa siihen, että ilmastotieto sivuutetaan tavoiteltaessa lyhyen tähtäimen taloudellisia intressejä.

Globaalisti voimme kuvata ja mitata keskimääräisiä muutoksia ja kehityspolkuja. Mutta paikallisesti globaali ilmastotieto ja sen nostamat haasteet kohtaavat erilaisia maailmoja. Globaali 1,5 asteen nousu keskilämpötilassa voi esimerkiksi Suomessa tarkoittaa 3 astetta. Merenpinnan nousu tai jäätikön sulaminen muuttavat elinehtoja paikallisten olosuhteiden mukaan.

Ainakin ilmastonmuutosta koskien globaali, yhteinen tieto on ideaali, koska kriisin vaikutukset ja siihen reagoiminen eri puolilla maailmaa ovat hyvin erilaisia. Sama pätee myös yhteiskuntien sisällä. Myös ilmastotutkimuksen näkökulmien kasvu monimutkaistaa käsitystämme ongelmasta.

Ympäristöviestinnän tutkimuksessa on osoitettu, että äärimmäisten sääilmiöiden kokeminen vaikuttaa siihen, miten tärkeinä ilmastotoimia pidetään. Tiedon ja toiminnan välisen kuilun ylittämiseksi ilmastokasvattajat ja -viestijät ovat pyrkineet korostamaan lähellä olevia muutoksia ympäristössä ja kehystämään viestit henkilökohtaisesti merkityksellisiksi.

Epävarmuus on tieteellisen tiedon välttämätön elementti, mutta samalla se tekee tilaa konservatiivisille arvioinneille, erimielisyyksille eri asiantuntijoiden, poliitikkojen ja kansalaisten välille, toimintaa lamaannuttavalle ahdistukselle sekä ilmastotiedon epäilylle. Tutkimus on osoittanut, miten tieteen terve epävarmuus voi kääntyä manipulaation ja propagandan välineeksi (Oreskes ja Conway 2010).

Globaalin ilmastotiedon monimutkaisuudesta ja sen avaamista poliittisista jännitteistä huolimatta ilmastokriisi on noussut suurta osaa politiikkaa tavalla tai toisella läpäiseväksi kehystäväksi teemaksi. Vaikeiden poliittisten valintojen edessä poliitikot näyttävät mielellään hakevan selkänojaa asiantuntijatiedosta, mutta tieteellinen tieto ei politiikassa koskaan kokonaan korvaa – tai ratkaise – intressien kamppailua ja poliittisen tilanteen ja suhdanteen vaikutusta.

Kriisien ja epävarmuuksien aikana tutkijoilta odotetaan yhä enemmän aktiivista roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Kuilu tieteellisen näytön ja ilmastotoimien välillä on saanut kasvavan joukon tutkijoita ylittämään perinteiset tieteentekijän ja tiedekasvattajan roolien rajat ja osallistumaan aktivismiin ja kansalaistottelemattomuuteen (Finnerty 2026). Paine tutkijoiden yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen nousee myös tiedeinstituutioiden sisältä. Tutkimusrahoituksen mallit korostavat julkista osallistumista, ongelmanratkaisua ja innovaatioita.

Aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ongelmaratkaisuun osallistuva tutkijakunta on yleisesti mielekäs ja tärkeä tavoite. Monimutkaisten systeemisten haasteiden edessä on järkevää ajatella, että päätösten pohjaksi tarvitaan rikasta ja monitieteistä asiantuntemusta. Mutta samalla vaatimus vaikuttavuustyöstä ja tutkimuksen relevanssin välittömästä lunastamisesta altistaa tutkijoita ja tiedeinstituutioita poliittiselle painostukselle.

Ilmastotutkimuksessa tämä paine on ollut läsnä aina, mutta ongelman kärjistyessä myös painostus asiantuntijoiden työtä kohtaan kasvaa. Kun kiristyvät uhkakuvat nostavat ilmastopolitiikan panoksia ja edessä on hankalia valintoja, kasvaa päättäjien tarve oikeuttaa valintoja itselleen sopivalla tutkimustiedolla.

Näiden lyhytnäköisten tarpeiden oireena voi pitää sitä, että epätoivottavat tulevaisuuslaskelmat saavat päättäjät tilaamaan lisäselvityksiä epävarmuuteen vedoten – ikään kuin todellisuus itsessään muuttuisi ratkaisevasti, jos arvioimme tai mittaamme sitä toisin. Tarve etsiä paremmin poliittiseen suhdanteeseen sopivia numeroita kielii kuitenkin tietoon perustuvan päätöksenteon paradoksista. Julkisuudessa korostettu kuva vaikeiden ratkaisujen tietopohjaisuudesta pakottaa tekemään politiikkaa välineellistämällä tutkimustietoa. Jyrkimmillään poliittinen painostus voi muuttua hyökkäykseksi kokonaista tutkimusalaa kohtaan, kuten viime aikojen uutiset esimerkiksi Yhdysvalloista kertovat.

Pyrkimys saada tutkijayhteisöstä irti sopivampaa tietoa kertoo myös siitä, että asiantuntijuudella, tutkimuksella ja tiedolla on vaikutusta. Tämän vastuun merkitys on tullut hyvin näkyviin myös meneillään olevassa tutkimuksessamme, jossa olemme haastatelleet suomalaisia ilmastotutkijoita ja asiantuntijoita. Monet heistä kokevat tutkijoiden aktiivisemman osallistumisen paineet oikeutettuina. Osa haluaa aktiivisesti etsiä uusia toimintatapoja ja rooleja, osa pysyy mieluummin omalla kentällään, mutta myös ymmärtää ja hyväksyy julkisesti aktiivisempien kollegoiden valintoja. Moni perustelee varovaista julkista osallistumista sillä, että tutkijan puolueettomuudesta kiinni pitäminen on edelleen asiantuntijatiedon uskottavuuden ja poliittisen käytettävyyden tärkein pohja.

Ilmastonmuutoksen kiihtymisen kanssa samaan aikaan on mullistunut globaali tiedonvälitys. Internetin alkutaival viritti utopian globaalisti saatavilla olevasta tiedosta ja vapaasta informaatiosta. Sosiaalisen median läpimurto 2000-luvulla näytti johtavan ennennäkemättömään julkisen osallistumisen ja kulttuurin kasvuun. Globaalin ja verkostoituneen mediaympäristön kapasiteetti luoda ja välittää tietoa ja keskustelua näytti monien tutkijoidenkin mielestä olevan merkittävä muutos kohti uudenlaista maailmaa (esimerkiksi Castells 2008).

Median rooli ilmastotietoisuuden nostamisessa on ollut tärkeä. Pitkät aikasarjat globaalisti ja Suomesta osoittavat, että ilmaston mediahuomio on vaihdellut mutta kuitenkin lisääntynyt vuosikymmenien kuluessa (esimerkiksi Aoyagi ym. 2025; Mervaala 2026). Aiheen painoarvo ammattijournalistien parissa on myös vakiintunut, vaikka monet perinteiset uutisvälineet kamppailevatkin kaventuvien resurssien puristuksessa. Ilmastotiedon kannalta kokonaiskuvassa on kuitenkin selvää, että laadukasta tietoa ilmastoriskeistä on avoimesti saatavilla enemmän kuin koskaan eikä sen löytäminen ole ongelma.

Mediaympäristön kehitykselläkin on – kuten nyt hyvin tiedämme – myös kääntöpuolensa. Yhtä jalkaa sosiaalisen median luomien uusien keskusteluareenoiden kanssa ovat rakentuneet julkisen keskustelun ja eri media-alustojen käyttäjien manipuloinnin kyvykkyydet. Nämä valta-asemat ovat samalla keskittyneet historiallisesti katsoen ainutlaatuisella ja kansalliset rajat ylittävällä tavalla. On käynyt entistä selvemmäksi, että globaalien alustayhtiöiden kannalta tärkeää ei ole niiden välittämien sisältöjen laatu vaan medioiden käyttäjien itsestään tuottama vuorovaikutusdata ja huomio.

Tässä viestintäympäristön logiikassa laadukas ilmastotieto kamppailee päivittäin sekä suunnitelmallisesti että sattumanvaraisesti kiertävän väärän tiedon kanssa. Vaikka sosiaalisen median tutkijat ovat erimielisiä siitä, johtuuko ilmastopolitiikan (ja muun politiikan) polarisoituminen mediaympäristöstä vai sitä hyväkseen käyttävistä poliittisista toimijoista, lopputulos on ilmastotiedon ja politiikan kannalta murheellinen ja vaarallinen (Bruns 2023). Ilmastoa koskeva tieto kiertää usein osana paikalleen jämähtäneitä identiteettipolitiikan verkostoja, joissa lukkiutuneet johtopäätökset etsivät itselleen tukea.

Tuore tutkimus lähes sadasta demokraattisesta maasta viittaa siihen, että poliittinen polarisaatio luo otolliset olosuhteet suuremmille hiilipäästöille (Grant, Jorgenson, Longhofer ja Vasi 2026). Tulos käy järkeen. Ilmastonmuutoksen haasteeseen tarttuminen edellyttäisi meiltä uusia aloitteita ja uudenlaista ajattelua. Kärjistyneessä tieto- ja mielipideympäristössä vallitsevia toimintatapoja kyseenalaistavien avausten ja ajatusten esittäminen käy vaikeammaksi. Monet haastattelemistamme ilmastotutkijoista kertovat aluksi sosiaalisen median avaamasta mahdollisuudesta jakaa omaa osaamistaan. Myöhemmät kokemukset häirinnästä ja keskustelun kärjekkyydestä ovat saaneet melkein kaikki vetäytymään esimerkiksi sosiaalisen median kanava X:stä (entinen Twitter). Ilmastotiedon ja muuttuvan tietoympäristön paradoksia syventää tekoälyn läpimurto, jonka seurauksista meillä on vasta aavistuksia.

Emme tiedä, millä tavalla tekoäly ylipäätään mullistaa asiantuntijuuden ja tutkimuksen asemaa, mutta varmaa on, että murros koettelee syvältä nykyisten tietoa tuottavien instituutioiden toimintaa. Emme vielä tiedä, miten se tullaan valjastamaan disinformaation ja manipulaation välineeksi – tai kamppailuun sitä vastaan.  Tiedämme kuitenkin tämän: Tekoälyn kehittämiskilpaan heittäytyneet edellisen sukupolven alustajätit eivät enää vakavasti yritä varjella entistä kestävyysimagoaan (Pantti, Laaksonen ja Karell 2025). Yhdessä velkavetoisten startup-yhtiöiden kanssa ne perustelevat, että tekoälyn ympäristö- ja ilmastokuorma on välttämätön uhraus, jotta teknologia voi tulevaisuudessa ratkaista ilmastonmuutoksen.

Tässä retoriikassa tekoälyteollisuus ja uusia öljyvaroja havitteleva fossiiliteollisuus ovat samassa leirissä, joka kauppaa meille ajatusta siitä, että ei haittaa, vaikka jonkin aikaa ylittäisimme päästörajoitusten tavoitteet tai ylittäisimme vaaralliseksi ymmärrettyjä lämpenemisen raja-arvoja. Kun tällaiset tulevaisuusvisiot saavat jalansijaa, ne tarjoavat ilmastotiedon ja politiikan tehokkaalle yhdistämiselle uuden haasteen (Malm ja Carson 2024).

Ilmastotiedon luonne, asiantuntijuuden politisoituminen ja viestintäympäristön nopea muutos ovat olleet ilmastotietoisuuden kasvussa sekä vahvuus että heikkous. Ymmärrys siitä, millä tavalla ilmaston lämpeneminen ja epävakaus voidaan estää, voi kehittyä vain näiden tekijöiden varassa.

Vaikka ilmastoviestinnän tutkimuksessa on ollut usein tapana toistaa, että pelottelu ei ole hyvää viestintää, uhkakuvat ovat myös tärkeä osa riskien arviointia ja ongelmien tiedostamisen vakiintumista.  Voidaan ainakin ajatella, että riskien ja uhkakuvien kasvu saavuttaisi jossain kohtaa sellaisen pisteen, joka saisi aikaan uudenlaista muutosvoimaa. Toisaalta lyhytkin vilkaisu uutisiin keväällä 2026 kertoo, että monet muut välittömät uhkakuvat ja kriisit rakentavat nyt maailmaa, jossa nykyisen ilmastotiedon ohjaama poliittinen toiminta vaikeutuu. Politiikan päiväjärjestyksissä ollaan jatkuvien poikkeuksien tilassa, joka antaa päättäjille luvan – tai pakottaa heidät – siirtämään ilmastotiedon jatkuvasti huolestuttavammat mittaukset ja ennusteet asialistalla alaspäin.

Juuri nyt ilmastouhkakuvat jäävät politiikassa geopoliittisen valtakamppailun, strategisista resursseista käytävän kilpajuoksun ja näistä kumpuavan väkivallan ja teknologian näytösten varjoon. Paradoksaalista kyllä, vain harvat enää väittävät, että ilmastonmuutos ei ole totta.  Mutta moni, ehkä yhä useampi, näyttää ajattelevan, että se ei juuri nyt ole tärkeää. Se ennustaa entistäkin vaikeampaa tulevaisuutta tiedon ja politiikan yhdistämiselle.

•

Lue myös:

Kuuleeko Petteri Orpo? Tiedeyhteisöllä olisi ajatuksia, jos tiedeneuvonnan rakenteita halutaan uudistaa

Loputon haluaminen on kestävyyden pahin uhka

Mätiä omenia poimimassa? Mediaskandaalit kestävyysmurroksessa

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!