Boris Arkadjevitš Rybkinin (1899–1947) alias Boris Jartsevin nimi on monille tuttu Suomen historiankirjoituksesta. Alun perin hänet tunnettiin ukrainanjuutalaisessa perheessään nimellä Boruš Aronovitš Rivkin. Hänet muistetaan erityisesti Josef Stalinin henkilökohtaisena emissaarina, jonka Stalin lähetti Suomeen 1930-luvun lopulla. Jartsevin virallinen asema Neuvostoliiton Suomen suurlähetystössä oli vaatimaton toisen luokan lähetystösihteeri, mutta diplomaattipeitteen turvin hän toimi Neuvostoliiton salaisen palvelun (NKVD) tiedustelu-upseerina.

Suomenjuutalaisen kauppaneuvos Leon Morduchin (1897–1966) jäämistöstä on äskettäin paljastunut uusi Jartseviin liittyvä tieto: Morduchin vuonna 1945 kirjoittama laaja salainen muistio. Hän kertoo siinä, kuinka hän joutui 1940 Moskovassa Jartsevin suoran painostuksen kohteeksi. Jartsev yritti muistion mukaan saada kovin ottein Morduchin ryhtymään yhteistyöhön neuvostoliittolaisten kanssa.

Aiemmin ei ole ollut tiedossa, että Jartsevin aktiivisuus Suomessa ei rajoittunut vain valtiolliselle tasolle. Mielenkiintoinen lisäulottuvuus on, että salaisen palvelun painostuksen kohteeksi oli valikoitunut nimenomaan Leon Morduch. Voitaneen olettaa, että Morduchin – ja hänen perheensä – henkilöhistorialla oli merkitystä sen kannalta, että venäläiset iskivät silmänsä juuri häneen. Hän oli juutalainen ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa.

Morduchilla ja Jartsevilla oli syksyllä 1940 kaiken kaikkiaan viisi kahdenkeskistä tapaamista. Tapaamispaikka oli sittemmin Suomessa idänkaupan kautta kuuluisaksi tullut hotelli Metropoli Moskovassa.

Vaikka asianlaita säilyi pitkään tuntemattomana, nykyään tiedetään, että Stalin antoi huhtikuussa 1938 toimeksiannon Jartsev-peitenimellä toimineelle tiedustelu-upseerille (Dahlgren 2009, 237). Jartsevin tehtävänä oli luoda henkilökohtaisella, luottamuksellisella tasolla yhteys Suomen valtiojohtoon osana Neuvostoliiton 1930-luvun lopulla uudistettua strategista tiedustelulinjaa. (Vladimirov 1995; Tuomioja 2006; Rentola 2016; Rentola 2020; Mainio 2021; Backman 2025; Mainio 2025.)

Jartsevin tavoitteena oli selvittää, olisiko suomalaisilla ollut valmiutta ymmärtää maailmanpoliittista tilannetta Neuvostoliiton näkökulmasta ja sopia heidän kanssaan konkreettisista toimenpiteistä, joilla maan turvallisuuspoliittisia uhkia voitaisiin Suomen suunnalla ennaltaehkäistä. Huolena siis oli Adolf Hitlerin johtaman Natsi-Saksan aiheuttama kasvava turvallisuusuhka, jonka nähtiin uhkaavan Neuvostoliittoa Suomen kautta.

Saamansa toimeksiannon pohjalta Jartsev sai sovittua tapaamisen elokuun 16. päivälle 1938 Suomen tuolloisen ulkoministeri Rudolf Holstin kanssa. Se johti noin vuoden mittaiseen monipolviseen prosessiin ja useisiin muihin tapaamisiin muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa (Vladimirov 1995, 41–50; Backman 2025). Jartsev toi näihin keskusteluihin venäläisten laaja-alaiset ehdotukset siitä, miten Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä voitaisiin kehittää ja Suomen rajojen muuttaa. Siihen ei maan silloisilla päättäjillä ollut valmiutta (Haukkala 2012).

Suomen poliittisessa johdossa prosessi herätti epäluuloja ja tulkittiin osin peitellyksi uhkavaatimukseksi. Asiaa ei kuitenkaan kyetty levottomassa ajassa näkemään laaja-alaisemmassa valossa, millaiseksi se on myöhemmin historiankirjoituksessa osoitettu. Se ei johtanut mihinkään käytännön toimenpiteisiin, mutta sen sijaan päädyttiin virallisiin sopimusneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Niiden katkettua tuloksettomina seurasi provokaatio – niin sanotut Mainilan laukaukset, joiden kautta päädyttiin talvisotaan.

Suomessa Jartsevin tosiasiallista asemaa ja roolia ei tuossa vaiheessa eikä vielä pitkään sen jälkeenkään tiedetty. Esimerkiksi J. K. Paasikivi, joka toimi syksyllä 1939 Suomen sopimusvaltuuskunnan johtajana Moskovan neuvotteluissa, piti Jartsevia ”epämääräisenä hahmona, joka ei edustanut virallista linjaa” (Paasikivi 1958). Näissä neuvotteluissa Neuvostoliitto esitti kuitenkin Suomelle virallisesti aluevaatimuksensa ja täsmennetyt turvallisuuspoliittiset reunaehtonsa.

Image

Ennen kuin kerromme tarkemmin Leon Morduchia koskettaneista Jartsev-tapahtumista, on syytä valottaa, kuka Leon Morduch oli – ja Morduchit yleisemminkin. Millä tavoin tämä ei-niin-suomalainen ja Suomen juutalaisyhteisössäkin vain harvojen tunnistama nimi oli tullut osaksi suomalaista yhteiskuntaa?

Morduchit on vanha Suomen juutalainen suku. Sen suomalainen kantaisä Israel Jacob Morduch (1833–76) tuotiin Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Se tapahtui tuon ajan Suomen juutalaisille tyypilliseen tapaan, tsaarin armeijan mukana (Torvinen 1989; Petrovsky-Shtern 2009). Alun perin suku on kotoisin Itämeren ja Mustanmeren välisellä alueella sijainneen juutalaisreservaatin, the Pale of Jewish Settlementin pohjoisosasta, Suwalkin Augustówista. Alue on nykyistä Puolaa.

Israel Jacob joutui siis Venäjällä vuonna 1827 voimaan astuneen uuden juutalaislainsäädännön perusteella jo nuorella iällä pois kotiseudultaan ja irti juuriltaan. Häntä ei kuitenkaan otettu armeijan huostaan niin sanottuna kantonistina (10–12 vuoden iässä) vaan todennäköisimmin suoraan sotilaaksi Venäjän armeijaan.

Suomeen hänet tuotiin parikymppisenä 1850-luvulla. Ensin hän saapui Viipuriin ja sitten Helsingin kautta Hämeenlinnaan, missä hän toimi viimeiset elinvuotensa rabbina kaupunkiin sijoitetussa venäläisessä varuskunnassa. Hän kuoli jo 43-vuotiaana. Israel Jakob ja Eva Morduch ehtivät kuitenkin saada kolme lasta, jotka varttuivat aikuisiksi: Anna Rebeckan (1863–1948), Davidin (1869–1945) ja Ida Paulinan (1875–1942).

Vuonna 1869 syntynyt David oli yksi Suomen juutalaisista, jotka karkotettiin 1890-luvun alussa maastamme (Torvinen 1989). Hänelle ei myönnetty enää oleskelulupaa hänen mentyään naimisiin, joten hän joutui lähtemään maasta. Hän kuitenkin onnistui luomaan karkotuspaikassaan Pietarissa näyttävän liikemiesuran: ensin polttoaine- ja öljyviennin sekä viljakaupan parissa ja myöhemmin myllyteollisuudessa, kylmävarastoinnissa ja ulkomaankaupassa (Skurnik ja Morduch 2026).

David Morduch joutui kuitenkin Venäjän vallankumouksen pyörteissä henkilökohtaiseen vaaraan. Bolševikkijohtaja Vladimir Lenin piti kesäkuussa 1917 puheen, jossa hän vaati maan rikkaimpia otettavaksi säilöön tsaariperheen tapaan ja heidän varansa konfiskoitavaksi eli siirrettäväksi korvauksetta valtiolle (puhe 4.6.1917). Lenin puhui sadan rikkaan listasta, ja pian selvisi, että myös David Morduch kuului yhtenä nimenä tälle listalle. Leninin vaatimat suurliikemiehet oli listattu ja julkaistu lehti-ilmoituksessa (Skurnik ja Morduch 2026).

David joutui perheineen pakenemaan vallankumouksen jaloista Venäjältä takaisin Suomeen vuoden 1917 lopulla ja jättämään taakseen sinne luomansa mittavan yritysomaisuuden. Tällöin hän joutui aloittamaan jo toisen tai oikeastaan kolmannen kerran kaiken alusta. Suomeen palattuaan hän alkoi heti uudelleenorganisoimaan Suomen viljakauppaa. Uusi, suomalainen liikemiesura alkoi rakentua aluksi T:mi D. Morduchin puitteissa. (Möttönen 2011; katso Hufvudstadsbladet 29.3.1923; Sisä-Suomi 6.9.1925).

David oli silti jo 1910-luvun lopulla ollut toteuttamassa kunnianhimoista Handelsaktiebolaget FRE -hanketta, joka tähtäsi kansainväliseen kauppaan. Hankkeen alku osui kuitenkin vaikeaan aikaan, ja se jäi loppujen lopuksi pelkäksi tähdenlennoksi. Se on kuitenkin mainitsemisen arvoinen, sillä parhaimpina vuosinaan 1920-luvun alkupuolella se ehti tuottaa pääomistajilleen nykyeuroiksi muunnettuna miljoonatulot (Skurnik 2013, 148–175; Skurnik ja Morduch 2026).

Varsinaisen elämäntyönsä Suomessa David Morduch teki viljakaupassa. Yhdessä viljakaupan veteraanin, kauppaneuvos Jonas Peusan kanssa hän perusti vuonna 1925 Viljantuonti Oy:n, joka hallitsi tosiasiallisesti yksinoikeudella Suomen viljatuontia Neuvostoliitosta. Yhtiö hankki vuonna 1935 omistukseensa myös Viipurin valssimylly Oy:n. Morduch johti molempia yhtiöitä kuolemaansa 1945 asti.

Sekä Viljantuonnin että Viipurin valssimyllyn liikevaihdot nousivat 1920-luvun lopulla parhaimmillaan nykyeuroissa lähelle kahtakymmentä miljoonaa (Skurnik ja Morduch 2026). Yhtiökokonaisuus ei kuitenkaan ollut koskaan erityisen hyvin kannattava, ja lisäksi Viipurin valssimylly, joka oli ostettu vain vähän aiemmin, pommitettiin heti talvisodan alussa rauniokasaksi (Möttönen 2011; Skurnik ja Morduch 2026).

Morduchien taloudellista asemaa kuitenkin ylläpiti näinä vuosina suvun omistuksessa ollut Capseals Ltd -niminen yritys, joka oli perustettu Suomessa mutta siirretty tullipolitiikan vuoksi Englantiin. Yhtiö jatkoi Englannissa vahapaperikartonkien ja maitopullon korkkien valmistusta.

Artikkelimme avainhenkilö Leon Morduch oli Davidin viidestä jälkeläisestä keskimmäinen. Hän syntyi vuonna 1897 Pietarissa, missä kävi myös koulunsa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1915. Hän jatkoi opintojaan kaupallisella alalla, ensin Pietarissa ja bolševikkivallankumouksen jälkeen Englannissa ja Suomessa.

Työelämässä hän toimi alusta lähtien isänsä perustamissa ja osaomistamissa yrityksissä, kuten ensi alkuun myös molemmat veljensä Jacob ja Oscar. Varsin pian Leonista tuli kuitenkin perheessä isän oikea käsi ja sittemmin myös Morduchien liiketoimintojen jatkaja Suomessa. Kielitaitoisesta Leonista kehittyi samalla taitava kauppaneuvottelija (Möttönen 2011). Näissä puitteissa Suomen valtio alkoi uskoa hänen vastuulleen myös maan kauppasopimuksiin liittyviä keskeisiä tehtäviä niin idässä kuin lännessäkin.

Image

Leon Morduchin yhteys Jartseviin syntyi jo hyvissä ajoin ennen sotia. Jartsev toimi 1930-luvun puolivälistä lähtien peitevirassa Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä. He tapasivat viisumiasioissa mutta ilmeisesti henkilökohtaisesti vain kerran.

Leon Morduch oli välirauhan aikaan vuonna 1940 neuvottelemassa Suomelle viljakauppasopimusta Moskovassa. Dramaattinen tapahtumasarja sai alkunsa tällä matkalla, kun Jartsev kertomansa mukaan ”satunnaisesti törmäsi vanhaan tuttavaansa” hotelli Metropolin aulassa. Jartsev kertoi tunnistaneensa Morduchin, koska he olivat tavanneet viisumiasioiden merkeissä Helsingissä. Morduch merkitsi kohtaamisesta muistioonsa, että hänelle ”jäi vaikutelma, että Jartsev oli hyvin kiinnostunut minusta ja odotin seuraavaa tapaamista jollain tavoin pelokkaalla mielellä”. (Morduch 1945.)

Ensimmäisestä kohtaamisesta kehkeytyi tapahtumasarja, joka sisälsi muun muassa kolme iltayöhön asti jatkunutta illallistapaamista. Ne kaikki tapahtuivat Jartsevin nimenomaisesta vaatimuksesta Morduchin hotellihuoneessa. Morduchilla oli ollut viisumiongelmia, mutta hänelle oli myönnetty pikavauhtia matkustusviisumi – syy selvisi varsin pian näiden jatkotapaamisten yhteydessä.

Kolmannessa tapaamisessa Jartsev kertoi Morduchille, että Jartsev oli itse järjestänyt Morduchin viisumin ja vielä pikatoimituksena. Hän kertoi halunneensa tehdä tämän ”ystävänpalveluksena”. Morduchin mukaan Jartsev kuitenkin korosti, että tämä tieto on pidettävä ehdottoman salaisena.

Pian Jartsev sitten ehdotti, että olisi suotavaa, että myös Morduch tekisi joitakin ”pieniä vastapalveluksia”. Hän teki tämän ensin ikään kuin ohimennen ja hyvin ystävällisesti mutta vähitellen yhä vaativammin. Hän toisin sanoen halusi värvätä Morduchin tiedustelua Neuvostoliiton hyväksi harjoittavaksi agentiksi. Morduch kieltäytyi, mitä Jartsev ei katsonut hyvällä. ”Hän sanoi minulle, että kieltäytymiseni oli provokaatio hänen organisaatiotaan kohtaan”, Morduch kirjoitti tapaamisesta. (Morduch 1945.)

Tapaamisten jatkuessa vaatimus vastapalveluksista muuttui yhä karkeammaksi uhkailuksi, joka kohdistui Morduchin ohella hänen yrityksensä liiketoimiin ja myös laajemmin Suomen juutalaisten turvallisuuteen. Tässä vaiheessa Morduchille myös valkeni, että heidän tapaamisensa hotellin aulassa ei ollut sattumaa, vaan Jartsevin tarkoituksellisesti junailema, ja että hän oli joutunut tekemisiin Neuvostoliiton salaisen palvelun kanssa.

Kun Morduch ilmoitti Jartseville toistuvasti, että hän ei voi suostua vaadittuihin vastapalveluksiin, neljännessä tapaamisessa Jartsev alkoi huutaa. Morduch kuvailee: ”Hän kiihtyi ja alkoi syyttää minua kiittämättömyydestä ja siitä, että olin asettanut hänet kiusalliseen asemaan … hän ei enää pystyisi suorittamaan tehtäväänsä, jonka tarkoitus oli osoittaa uskollisuuteni Neuvostoliittoa kohtaan … tunsin itseni huolestuneeksi.” Kuten Martti Backman on kirjassaan kertonut, tuolloisessa Neuvostoliitossa sen tiedustelu-upseerien epäonnistumisia ei katsottu hyvällä (Backman 2025).

Morduch pääsi kuitenkin viimein lähtemään Moskovasta takaisin kotiin ilman, että hän oli suostunut vaadittuihin vastapalveluksiin. Itse asiassa hän oli tarkoituksellisesti toiminut niin, että Jartsev ei edes päässyt esittämään, mitä nuo häneltä odotetut vastapalvelukset olisivat tarkalleen ottaen olleet, mutta uhkaukset jäivät kuitenkin roikkumaan ilmaan (Morduch 1945).

Heti Moskovan matkalta palattuaan Leon Morduch kertoi Jartsev-kokemuksistaan isälleen Davidille. Siinä vaiheessa he kuitenkin päättivät pitää asian vain heidän keskinäisenä tietonaan. Kuitenkin pian Davidin kuoleman jälkeen tammikuussa 1945 Leon kirjasi koko tapauksen muistiin seitsemänsivuisessa muistiossaan. Omien sanojensa mukaan sen tarkoitus oli kaksijakoinen: ensinnäkin luoda kirjallinen selonteko tapahtuneesta ja toiseksi toimia eräänlaisena ”henkivakuutuksena”, mikäli hänelle sattuisi jotain hänen sodanjälkeisten liikematkojensa aikana Neuvostoliittoon. (Morduch 1945.)

Leon Morduch teki alkuperäisestä venäjänkielisestä versiosta vain kaksi kopiota. Toinen talletettiin hänen lakimiehelleen ja toista hän säilytti kotonaan omassa kassakaapissaan. Muistion sisältö on pysynyt julkisuudelta piilossa aivan viime aikoihin saakka. Leonin poika Daniel Morduch on kuitenkin teettänyt siitä englanninkielisen käännöksen, jota hän on jakanut vain lähiperheelle. Tätä kautta kopio on päätynyt myös meidän haltuumme.

Leon Morduchin seikkaperäisestä selostuksesta saa hyvän mielikuvan siitä, kuinka Jartsev on käyttänyt koko keinovalikoimaansa. Hän vetosi vailla säälin häivää kaikkiin kuviteltavissa oleviin asioihin, joilla hän saattoi painostaa uhriaan – hänen juutalaisuuteensa ja koko suomalaiseen juutalaisyhteisöön. Morduch kirjoitti: ”Hän puhui myös juutalaisten epäsuotuisasta asemasta ja siitä, kuinka keskitysleirejä saatettaisiin ottaa käyttöön myös Suomessa, kuten muualla.” Kommentti ennakoi tuossa vaiheessa vasta pahaenteisesti riskejä, joita tulossa oleva suomalaissaksalainen aseveljeys sisälsi suomenjuutalaisille.

Painostuksen uhriksi joutunut Morduch ei voinut tässä tilanteessa selvitä pälkähästä vain kieltäytymällä. Hänellä ei ollut paikan päällä Moskovassa ketään, jonka kanssa olisi voinut asiasta edes keskustella. Hänen oli ahdistetussa asemassaan kyettävä pitämään koko ajan edustamansa kokonaisuus kirkkaana mielessään ja kyettävä toimimaan tavalla, jolla voi selvitä siitä itse, ja samalla huolehtia siitä, että kieltäytymisestä aiheutuva vahinko pysyi hänen perheensä yritystoiminnoille ja Suomelle yleisemminkin mahdollisimman pienenä.

Tilanne on ollut Morduchin kuvauksen mukaan erittäin vaikea: ”Sitten hän korotti ääntään ja huusi, että minun tulisi nyt unohtaa kaikki, mitä oli sanottu, enkä saisi kertoa siitä yhdellekään elävälle sielulle, muuten organisaatio ryhtyisi tarvittaviin toimenpiteisiin. Jartsevin kasvot muuttuivat röyhkeiksi … silmissään oli pirullinen katse – kuin olisimme nyt aivan eri maailmoissa.”

Leon Morduch onnistui luovimaan ja pitämään oman moraalisen kompassinsa vakaana, vaikka tilanne oli hänelle monin tavoin epämiellyttävä: ”Tilanne heitti myös epäilyksen varjon itseni päälle, sillä Jartsev oli asettanut rehellisyyteni kyseenalaiseksi. Tuntui siltä, että hän ja hänen organisaationsa olettivat minun suostuvan heidän ehdotuksiinsa materiaalisten hyötyjen vuoksi, mikä jätti epämiellyttävän moraalisen jälkimaun.”

Nykytietämyksen mukaan kuvaus Jartsevin ja Morduchin tapaamisista on harvinaislaatuinen kirjallisessa muodossa raportoitu ensikäden tieto, joka kuvaa Neuvostoliiton salaisen poliisin edustajan häikäilemätöntä painostusta, jonka kohteena on suomalainen liikemies. Tiedossa on kyllä ollut, että sodanjälkeiset suomalaisneuvostoliittolaiset suhteet olivat aivan ylimmille päättäjäportaille asti suomalaisille osapuolille hyvin komplisoidut hienoista julistuksista huolimatta.

Leon Morduchin tammikuussa 1945 muistiin merkitsemä kertomus on Suomen lähihistoriassa lajissaan hyvin ainutlaatuinen mutta aivan ainoa se ei ole. Professori emeritus Kimmo Rentolan arkistoista löytyy nimittäin myös toinen tapaus, joka on niin ikään pysynyt tähän saakka piilossa (katso myös Mainio 2024). Sen päähenkilö on venäläistaustainen insinööri Paul Sergo, joka osallistui Suomen kauppavaltuuskunnan matkalle Moskovaan vuonna 1940. Silloin Venäjän tiedustelupalvelun uusi nuori johtaja Aleksei Ivanovitsh Ivanov painosti Sergoa työskentelemään Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle. Suomeen palattuaan Sergo kertoi koko tarinan Valtiolliselle poliisille eli Valpolle. (Rentola 2025.)

Kun painostusta neuvostoliittolaisten suunnalta luultavasti esiintyi laajemminkin, niin on syytä kysyä, kykenivätkö kaikki toimimaan samoin kuin Morduch ja Sergo, ja millaisia asioita tämän ilmiön tiimoilla esiintyi (vertaa Paasikivi 1958.) Laajemmassa mittakaavassa keskustelu on noussut pintaan viime vuosina, kun on alettu arvioimaan niin sanotun kotiryssäjärjestelmän ulottuvuuksia Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen (Saari 2014).

Leon Morduchin 1945 laatima muistio ja sen sanomaa täydentävä Paul Sergon Valpolle antama selostus kertovat omaa tarinaansa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista: virallisten kanavien rinnalla toimi epävirallinen, henkilöihin kohdistuva vaikuttaminen, jossa taloudellisia suhteita käytettiin häikäilemättömästi poliittisen painostuksen välineenä.

Tapaukset osoittavat, että NKVD pyrki rakentamaan jo varhaisessa vaiheessa luottamusta ja vastapalveluksia arjen kontakteista käsin. Työvälineinä käytettiin viisumiluukkuja ja hotellihuoneita, ja vaikuttamisen kohteeksi valikoitumista ohjasivat sekä henkilöhistoria, ammatillinen asema että vähemmistötausta. Yksittäinen toimija oli haavoittuvainen tilanteessa, jossa viranomaisvalta ulottui sekä neuvottelupöytien sisältöön että niiden ulkopuolisiin suhteisiin. 

Uudet tiedot laajentavat katseen huippupoliittisista kohtaamisista yksittäisiin välittäjiin ja kauppaneuvottelijoihin. Se viittaa siihen, että dokumentoimattomia, samankaltaisia värväys- ja painostusyrityksiä on todennäköisesti ollut enemmän kuin tähän mennessä julki tulleet lähteet kertovat. Siksi näiden aineistojen arvo ylittää yksittäistapaukset: ne kutsuvat etsimään rinnakkaisia muistiinpanoja ja kartoittamaan esimerkiksi lähetystöjen ja kauppakomissioiden epävirallisia verkkoja. 

Morduchin ”henkivakuutukseksi” kirjoitettu muistio ja Sergon välitön raportointi Valpolle kiinnittyvät osaksi suomalaisen poliittisen ja taloushistorian ydinaineistoa. Ne muistuttavat siitä, miten peritty tausta ja identiteetti saattoivat 1900-luvun totalitaarisessa Euroopassa määrittää yksilön kohtalon vielä vuosikymmeniä myöhemmin. 

•

Monet asiantuntijat ovat auttaneet kirjoittajia artikkelin laatimisessa. Erityisesti he haluavat kiittää Antti Blåfieldiä, Gideon Bolotowskya, Laura Ekholmia, Markku Kuismaa, Matti Lackmania, Aleksi Mainiota, René Nybergiä, Kimmo Rentolaa, Oula Silvennoista, John Simonia, Antti Suvantoa ja Erkki Tuomiojaa.

•

Lue myös:

Juutalaisten opiskelijoiden akateemiset urat katkesivat Suomessa 1930-luvun antisemitismiin

Nuori Kekkonen kommunistijahdissa

Sotasukupolven tuntojen tulkki

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!