Ohrana oli Venäjän keisarikunnan salainen poliisi, joka synnytti aikanaan myös Suomessa pelkoa ja vihaa. Pekka Niirasen kirjan ytimekäs nimi Ohrana Kekkonen ei ole kuitenkaan suunnattu Urho Kekkosta vastaan tai tarkoitettu shokkiefektiksi kirjan markkinointiin. Kekkonen työskenteli nuorena Suomen turvallisuuspoliisissa eli Etsivässä keskuspoliisissa (EK), jota kutsuttiin sisäpiirihuumorin merkeissä Ohranaksi. Vastustajien antama pilkkanimi otettiin omaan käyttöön.

Urho Kekkonen lienee Mannerheimin ohella kärjessä kotimaisten elämäkerrallisten teosten määrässä. Ohrana Kekkonen onnistuu kuitenkin tuomaan uutta tietoa, varsinkin keskittymällä tarkasti juuri Kekkosen EK:n vuosiin. Kiusausta harhaantua kommentoimaan laajemmin Kekkosen myöhempää uraa olisi varmasti ollut.

Kekkosen kahdeksanvuotinen poliisiura osui hänen kannaltaan tärkeisiin kehitysvuosiin. Ajanjaksolla hän kasvoi alle kaksikymmenvuotiaasta opiskelijasta mieheksi, joka oli suorittanut lakitieteen tutkinnon ja jonka ura oli nousukiidossa. Puoliso Sylvi Uinokin löytyi yhteisestä työpaikasta.

Nuori Kekkonen hakeutui työhön Yleisesikunnan passiosastolle, jonka tehtävät ja suuri osa työntekijöistäkin siirtyivät myöhemmin Etsivään keskuspoliisiin. Kekkosen työpaikan taustalla oli hänen toimintansa sisällissodassa, jossa hän oli palvellut valkoista armeijaa. Kekkonen ei päässyt Saksaan jääkärikoulutukseen, mutta hän osallistui sisällissotaan sekä aseen kanssa että Kajaanin Lehden sotakirjeenvaihtajana.

Kekkoselle merkittävin sotakokemus oli johtaa Haminassa teloitusryhmää, joka surmasi kymmenkunta punaista. Kun 1970-luvulla vanha presidentti muisteli tapahtumaa, hän kertoi joutuneensa tehtävään yllättäen ja korosti sen traumaattisuutta. Niirasen mukaan hän kuitenkin todennäköisesti oli itse pyrkinyt siihen. Kekkonen oli innokas vapaussoturi, joka suhtautui vihollisiin vihalla. Suomalaisia punaisia hän piti myöhemmin harhaanjohdettuina, mutta hänen venäläisvihansa säilyi.

Kekkosella oli kiinnostusta osallistua myös niin sanottuihin heimosotaretkiin, joiden päämääränä oli irrottaa suomensukuisten heimojen asuinalueita itänaapurista. Vienan retkeltä hän palasi pian, ja Aunukseen lähtö jäi häneltä lopulta väliin.

Kekkosen toiminnalle oli loogista jatkoa, että hän astui poliittisen poliisin tehtäviin Kajaanissa heinäkuussa 1919. Kyseessä oli isänmaallisen työn jatkaminen ja taistelu kommunisteja vastaan. Paikkakuntana Kajaani ei suinkaan ollut syrjäinen: rajan läheisyys teki Kainuusta alueen, jonka kautta hoidettiin yhteyksiä Neuvosto-Venäjälle.

Kun Kekkonen siirtyi syksyllä 1921 Helsinkiin opiskelemaan oikeustiedettä, hän siirtyi töihin EK:n pääosastolle. Siellä hänen kämppäkaverikseen tuli Kaarlo Hillilä (1902–1965), jonka kanssa Kekkonen alkoi kehittää EK:n uudistamista. Usein he omatoimisesti ahersivat koko joukon muistioita, joissa hahmoteltiin radikaalejakin kehitysehdotuksia. Näitä he tekivät monesti yhdessä Urho Pihan (1896–1961) kanssa.

Ehdotukset eivät välttämättä ne johtaneet kovin suuriin muutoksiin, mutta ne kertovat heidän ajattelustaan. Näissä teksteissä näkyy useammankin kerran ajatus isänmaan vihollisia vastaan toimimisesta keinoista piittaamatta. Tarkoitus oli tärkeämpi kuin lain kirjain. Muistiot ovat lähteitä, joiden kautta Niiranen pääsee lähimmäksi Kekkosen ajatusmaailmaa.

Lähteiden rajat tulevat näkyviin Niirasen käsitellessä Kekkosen toimimista kuulustelijana. Kekkosella oli selvästi sekä halua että kysyä hankkia tietoja epäillyiltä. Vuosikymmeniä myöhemmin kerrotuissa tarinoissa on väitetty, että Kekkonen käytti fyysistä väkivaltaakin. Vahvempaa todistusaineistoa on psykologisista menettelytavoista.

Kuulusteluissa luottamuksen saavuttaminen oli merkittävää. Siinä saattoi käyttää hyväksi klassista hyvän ja pahan poliisin taktiikkaa, jossa kuulusteltava alkoi luottaa häntä ”puolustavaan” kuulustelijaan. Näitä asioita Kekkonen itse korosti esitelmöidessään aiheesta etsiville. Tässäkin ajatuksena oli mahdollisimman tehokkaiden keinojen käyttö: kovat keinot eivät yksinkertaisesti tehoaisi kuulusteltaviin, jotka olivat valmistautuneet sellaisiin.

Lopulta tämä on kuitenkin aluetta, jossa lähdeaineisto ei tarjoa valmiita vastauksia. Niiranen tiivistää loppuyhteenvedossa, että ”totuus” on, että Kekkonen pyrki käyttämään pehmeitä menetelmiä, mutta hän ei todista sitä mitenkään aukottomasti. Todennäköisimmältä se toki vaikuttaa jo ihan saavutettujen tulostenkin perusteella.

Image

Teoksessa Urho Kekkonen näyttäytyy sekä tavallisena Etsivän keskuspoliisin miehenä että kykenevänä kriittisyyteen laitoksen toiminnan suhteen. Hän selvästi jakoi monet EK:ssa yleiset ajatustavat, kuten olettamuksen bolsevikkien ja juutalaisten yhteydestä ja siihen liittyvät antisemitistiset näkemykset, jotka 1920-luvulla olivat tavallisia.

Toisaalta Kekkonen ei jäänyt kiinni sisällissodan jälkeiseen ajatteluun, vaan pystyi näkemään esimerkiksi, kuinka kommunistien toiminta heikentyi Suomessa vuosikymmenen mittaan. Neuvostoliiton mahdollisuudet vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin olivat osoittautuneet heikommiksi, mitä sisällissodan jälkeen pelättiin. EK:n aseman kannalta vihollisen merkitystä olisi kannattanut liioitella, mutta Kekkonen pystyi muuttamaan ajatteluaan aikansa mukana ja siirtämään huomion muihin yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Myös Kekkosen lähtö EK:sta liittyi uudistusajatuksiin. Kun hän oli suorittanut oikeustieteen opinnot, hänen kasvanut itseluottamuksensa johti virhearvioon. Syksyllä 1926 hän julkaisi kaksiosaisen artikkelin, jossa hän esitti ajatuksiaan rikospoliisin muuttamisesta. Se sisälsi esimerkiksi EK:n toiminnan siirtämisen osaksi rikospoliisia ja tehtävien rajaamisen.

Ilmeisesti Kekkoselle oli yllätys, kuinka vahvaa vastustusta asia herätti – tai ehkä juuri sen ottaminen esiin julkisuudessa. Seurauksena oli, että EK:n johtaja Esko Riekki alkoi siirtää määrätietoisesti Kekkosta sivuun. Kekkonen alkoi hakea uusia töitä. Hän pääsi Ylioppilaslehden päätoimittajaksi, suunnitteli väitöskirjaa ja toimimista asianajajana.

Kekkosen ajatus ei ollut lopullisesti lähteä EK:sta, vaan hänen mielessään oli mahdollisuus palata laitoksen johtajaksi. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan Riekin linja piti. Hän pysyi johtajana, kunnes Kekkonen valittiin sisäministerin tehtävään 1937. Etsivän keskuspoliisin nimeksi muutettiin Valtiollinen poliisi (Valpo) ja Kekkonen pakotti Riekin eroamaan. Niirasen mukaan kyse ei ollut pelkästään revanssihaluista, vaan ratkaisulle oli perusteet, ennen muuta SDP:n epäluottamus Riekkiä kohtaan.

Kekkonen itse ei palannut turvallisuuspoliisin palvelukseen. Hän kuitenkin hyödynsi sitä omalla presidenttikaudellaan ja ymmärsi Neuvostoliiton johdon kanssa toimiessaan KGB:n merkityksen. Niirasen mielenkiintoinen huomio on, että Kekkosen ensimmäinen Moskovan matkakin tapahtui jo marraskuussa 1926, jolloin hän kävi parantamassa sikäläisen lähetystön turvajärjestelyjä.

Ohrana Kekkonen edustaa mielenkiintoista asiaproosaa. Niirasen tausta poliittisen historian dosenttina ja Yleisradion pitkän linjan toimittajana näkyy teoksessa hyvällä tavalla. Teksti etenee sujuvasti ja oleelliseen keskittyen.

”Suurta paljastusta” teoksen ei tarvitsekaan tarjota. Sen sijaan teos onnistuu poistamaan mystiikkaa Kekkosen turvallisuuspoliisityön ympäriltä. Mielipiteitä jakaneen poliitikon kohdalla tarinat hänen toiminnastaan ovat eri tavoin värittyneitä. Osaltaan teos tarjoaa Kekkosen muotoisen kurkistusaukon Etsivän keskuspoliisin toimintaan.

Teos toisaalta tuo esiin työn arkisuuden, loputtomat määrät kuulustelupöytäkirjoja ja vihjeitä, jotka eivät johda mihinkään. Toisaalta se näyttää turvallisuuspoliisin toiminnan sen omalta kannalta yllättävän järkevänäkin, vaikka kommunismin ja venäläisten pelko ajoittain vei ylireagointiin. Henkilöhistoria pystyy näin avaamaan näköaloja laajemmin aikakauden yhteiskuntaan.

•

Lue myös:

Helsingin tarina tiiviisti, näkemyksellisesti ja lämmöllä

Urheilun rooli presidentintekijänä

Urho Kekkonen äänesti talvisodan rauhantekoa vastaan, mutta miksi?