Historiantutkimuksessa yleisesitykset eivät ole olleet viime aikoina muodissa. Yliopistojen tulosmittarit suosivat kansainvälisten artikkeleiden julkaisemista. Toisaalta suuren yleisön silmissä saattaa näyttää, että yleisesitykset löytyvät Wikipediasta ja nykyään jopa tekoälytiivistelminä.

Historian professori Henrik Meinanderin teos Helsinki – erään kaupungin historia kulkee tietyssä mielessä vastavirtaan. Se on monografia ja kaupunkihistorian yleisesitys, joka pyrkii antamaan persoonallisen kokonaiskuvan kaupungin kehityksestä. Se onnistuu samalla osoittamaan, että laajan kuvan antamiseen tarvitaan muutakin kuin olemassa olevan tiedon tiivistämistä.

Teos tulee myös tarpeeseen. Helsingistä on kirjoitettu toki paljon, mutta aiemmat yleisesitykset ovat joka tapauksessa viime vuosituhannelta. Sekä tieto että näkökulmat kaupunkiin ovat lisääntyneet ja moninaistuneet. Meinander kertoo motivaationsa olevan henkilökohtainen: paljasjalkaisena helsinkiläisenä hän rakastaa kaupunkia ja on huomannut sen olleen merkittävä tutkimustyössään.

Teos lähtee tutusti kaupungin perustamisesta Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1550 ja vaatimattomasta alusta. Tähänkin Meinander onnistuu tuomaan uusia näkökulmia katsomalla niitä Ruotsin valtakunnan kokonaisuudesta käsin. Silloin esimerkiksi Uusimaa näyttäytyy suuren Tallinnan takamaana, johon Helsinki perustettiin kilpailemaan hansakaupunkien kanssa.

Tyhjästä perustetun kaupungin kivuliaat alkuvaiheet tulevat tutuiksi. Alkuperäisellä paikallaan Vantaanjoen suussa, nykyisen Vanhankaupungin alueella, kaupunki sinnitteli 1640-luvulle asti, jolloin se siirrettiin Vironniemelle.

Vasta Viaporin, myöhemmän Suomenlinnan, rakentaminen 1700-luvun puolivälissä oli todella suuri satsaus. Valtava rakennustyömaa työntekijöineen kasvatti kaupunkia. Suurista varuskunnista tuli jatkossa merkittävä osa kaupunkia ja tärkeä tekijä Helsingin nousussa suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi Venäjän vallan aikana.

Pääkaupungin vaihtuminen kolme kertaa suuremmasta Turusta Helsinkiin oli aikalaisille suuri asia. Tarvittiin Carl Ludvig Engelin suunnittelemat suuret julkiset rakennukset, jotta kaupunki alkoi muistuttaa pääkaupunkia. Senaatintorista muodostettiin symbolinen Suomen sydän – joka toki henki myös arkkitehtonisesti yhteyttä Venäjän pääkaupunkiin Pietariin.

Pietari oli myös merkittävä Helsingin kasvulle erityisesti rautatien rakentamisen jälkeen. Suomen pääkaupunki hyötyi venäläisen suurkaupungin läheisyydestä. Venäjään liittyy paljon niistä erilaisista Helsinkiä muuttaneista käännekohdista, jotka Meinanderin mukaan lähes aina ovat olleet seurausta sodista, kriiseistä tai turvallisuustilanteen muutoksista.

Kaupungin kasvava merkitys niin kaupan, teollisuuden kuin sivistyksen alueellakin johti siihen, että väkiluku nelikertaistui 1870–1910. Seuraava suuri kasvun vaihe seurasi vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kaupungin aluetta laajennettiin suurella alueliitoksella.

Meinanderin käsittelyssä yksi läpi teoksen kulkevia teemoja on Helsingin väestön monikielisyyden ja -kulttuurisuuden vaihtelu. Nopeista muutosvaiheista 1990-luvulla alkanut ei ole suinkaan ollut kiivaimpia.

1800-luvun loppupuolella kaupunki kasvoi kiivaasti, kun maaseudulta muutti uutta väestöä. Samalla suomenkielisten osuus Helsingin väestöstä kasvoi huimasti. Toisaalta kaksikielisyys oli yleistä. Vanhakantainen kunnallishallinto piti kuitenkin vuoden 1918 demokratisointiin asti kunnallisen vallan pienellä joukolla rikkaita, jotka yleensä olivat ruotsinkielisiä. Sen jälkeen suomen kieli eteni hallinnossa nopeasti.

Seuraava suuri muutosvaihe oli toisen maailmansodan jälkeen, kun väkiluku kasvoi taas nopeasti ja suomenkielisten osuus nousi entisestään. Yksittäisenä suurena ryhmänä olivat tällöin tietenkin Karjalan evakot. Toisen maailmansodan ja 1980-luvun välinen ajanjakso näyttäytyy poikkeuksellisena yhtenäiskulttuurin ja yksikielisyyden aikana, jolloin Helsingissä suomen kielen merkitys oli historiallisesti erityisen suuri. Pitkällä aikavälillä kysymyksessä oli selkeästi poikkeuksellinen ajanjakso.

Kari Kosken sujuvana suomennoksena Meinanderin teos on mielenkiintoista luettavaa. Kaupungin lähes 500-vuotisen historian puristaminen 300 sivuun merkitsee tietysti valintoja siinä, mitä käsitellään, ja johtaa jonkin verran konventionalisiin tulkintoihin – kaikkia asioita ei ole tilaa problematisoida.

Meinanderin fokus pysyy varsin hyvin Helsingissä. Kylmän sodan aikojen käsittelyssä tosin näkökulma tuntuu laajentuvan turhankin paljon yleiseen poliittiseen historiaan ilman kytköstä Helsinkiin, mutta toisaalta toki esimerkiksi ETYK-kokous todella oli tilanne, jossa Helsinki oli poikkeuksellisesti näkyvissä maailmanpolitiikassa. Samoin vaikkapa opiskelijaradikalismi tai suomettuminen olivat ilmiöitä, joissa pääkaupunki oli Suomessa keskeinen, mutta niiden käsittely laajasti tuntuu ehkä vähän eksymiseltä kaupunkihistoriasta poliittiseen historiaan.

Näkökulmia kaupunkiin teoksessa on kiitettävän paljon. Kaupunkiympäristön käsittelyssä tosin esimerkiksi luonnon osuus tuntuu aika niukalta, joka on silti ymmärrettävää, kun samassa on käsiteltävä esimerkiksi arkkitehtuuria ja liikenneinfrastruktuuria.

Tiiviydestä huolimatta sellaistenkin tulkintojen kohdalla, joista voisi olla eri mieltä, ne kuitenkin tuntuvat hyvin perustelluilta. Helsingin yliopiston historian professorin teos täyttää mainiosti yliopiston kolmea tehtävää: se opettaa, tutkii ja vaikuttaa yhteiskunnallisesti puheenvuorona kaupunkikehitykseen.

Kokonaisuudessaan teos osoittaa ”vanhanaikaisen” synteesin hedelmällisyyden. Helsingin historiaan perehtyneelle teos tarjoaa mielenkiintoisen lukukokemuksen ja laajempia näkökulmia. Jos taas haluaa oppia kaupungin historiasta, näkisin teoksen tarjoavan jopa aika tehokkaan tavan saada sekä yleiskäsitys kaupungin kehityksestä että eväitä sen problematisointiin.

• 

Lue lisää: 

Linnojen lumo – Elise Pihlajaniemen teos puhaltaa eloa Suomen keskiaikaisiin linnoihin

Miksi Helsinki pelastui helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto pommitti kaupunkia?

Mitä meistä jää jälkeemme?