Kolonialismin ytimessä on valta, valloitus ja toisten yhteiskuntiin ja kulttuureihin puuttuminen sekä moninaiset rodullistavat käytännöt. Dosentit Janne Lahti ja Johanna Skurnik tarkastelevat teoksessaan kolonialismia historiallisena prosessina, josta näkyy merkkejä edelleen.

Huomiota teoksessa saavat monenlaiset aiheet: muun muassa kolonialismin oikeuttaminen, koloniaalinen mieli ja tieto, orjuuden käsittämättömät mittasuhteet, lähetystyön rooli, valkoisuus rodullisena kategoriana, eläintarhojen ihmisnäyttelyt sekä muistomerkit ja populaarikulttuurin kolonialismi.

Teos on rikas kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin hyvin koossa. Tuoreita yleisteoksia aihepiiristä ei suomen kielellä ole liiemmin tarjolla.

Kun valloittajat havittelivat uusia alueita, heidän toimintansa piti saada näyttämään edes jollain tavoin laillisilta. Taannehtiva oikeutus maiden haltuunotolle yleensä kehiteltiinkin, oli tapaus millainen tahansa.

Pian Amerikan ”löytämisen” jälkeen, vuonna 1493 paavi Aleksanteri IV määritti bullassaan, että eurooppalaisilla oli oikeus ottaa maa haltuunsa, jos sillä ei ollut aiempaa kristittyä omistajaa. Kristityillä oli oikeus ja velvollisuus sivistää paikallisia kansoja.

Espanjalaiset lukivat alkuperäiskansoille, ilman tulkkausta tai ilman heidän läsnäoloaan latinankielisen tekstin, joka antoi valloittajille virallisen oikeuden maahan. Samoin englantilaiset ja ranskalaiset turvautuivat haltuunoton ilmauksiin, jotka olivat symbolisia ja rituaalisia. Enemmän tai vähemmän pitäviä sopimuksia tehtiin ja liittolaisuuksia solmittiin.

Erilaiset käytännöt vallatuilla alueilla selittyivät paljolti eurooppalaisten maiden erilaisista käytännöistä omissa maissaan. Eurooppalaisen sivistystehtävän idean yhteensovittaminen käytännön väkivallan kanssa vaati kuitenkin ajattelun akrobatiaa. Alistaminen jätti jälkensä paitsi kolonisoituihin myös kolonisoijiin.

Tavanomaisia oikeutuksen lähteitä olivat ”löytämisen” ja tyhjän maan (latinaksi terra nullius) periaatteet. Kun löydetty maa määriteltiin tyhjäksi, ei sen valtaamiseen nähty estettä. Esimerkiksi Australian uudet asuttajat katsoivat tulleensa tyhjään maahan, vaikka homo sapiens on asuttanut mannerta ainakin 65 000 vuotta, ehkä paljon kauemminkin.  Australian ensimmäiset asukkaat, joita valloittajat pitivät tyhjän maan ei-ihmisinä, olivat monien tutkimusten mukaan maailman ensimmäisiä maanviljelijöitä.

Myös suomalaiset, joiden kansalliseen kertomukseen kolonialismi ei ole kuulunut, ilmoittivat asuttavansa tyhjän maan ja ottavansa luonnonvarat haltuun saamelaisalueilla, kuten Petsamossa. Sinne poliitikko Uuno Brander tunsi vastustamatonta vetoa vuonna 1930 ja totesi tieteellisenä tosiasiana, että ”[k]aikki asiantuntijat merkitsivät Petsamon parhaaksi väestöksi sen suomalaisasutuksen”.

1800-luvulla yleistyi käsitys, jonka mukaan kansan sivistystasolla ja rodullisilla piirteillä on yhteys ja ne asettuivat hierarkiaan. Siirtomaiden valtaajien piti erottautua valloitetuista.

Valkoisuus ei perustunut pelkästään ihonväriin, vaan sen varassa määriteltiin, kuka kuului meihin ja kuka oli suljettu ulkopuolelle. Paikallisten elintavat nähtiin valkoisuudelle vaarana. Valkoisuuden saattoi menettää veljeilemällä ”natiivien” kanssa. Varsinkin alempien luokkien valkoiset nähtiin riskiryhmänä, joka liudentaa rajoja. Siten valkoisuus sisälsi myös luokkajaon.

Asuttajien koti oli sekoittumattoman valkoisuuden symboli. Siisteyden ja esineiden avulla luotiin kodikkaita koteja pimeän viidakon arvaamattomuuden vastapainoksi. Kotitalous- ja hygieniatuotteita oli siirtomaakodeissa paljon näkyvillä. Ne olivat ”puhdistavia” ja ”valkaisevia” hyödykkeitä.

Naisen tehtävänä oli luoda koti, pitää yllä yhteisöä ja rakentaa kansakuntaa kaikkialla, minne hän meni. Naisia pidettiin sivistystä kannattelevina rodullisen puhtauden esikuvina, mutta heidät kuvattiin samalla myös haavoittuvina ja ­suojelun tarpeessa olevina.

Toisin kuin Latinalaisessa Amerikassa, Yhdysvaltojen ja Kanadan eurooppalaistaustaiset asukkaat eivät juuri ”sekoittuneet” alkuperäisen tai afrikkalaistaustaisen väestön kanssa. 1800-luvun Yhdysvalloissa valkoiset pelkäsivät, että rotujen sekoittuminen alentaisi ja saastuttaisi valkoista rotua. Lähes kaikkien osavaltioiden lainsäätäjät ottivat käyttöön lakeja tämän estämiseksi. Tutkijat ja lääkärit varoittivat sekoittumisen vaaroista.

1800-luvun valkoisuuden menettämisen pelko muistuttaa kovin paljon nykyisten väestönvaihtoteoreetikkojen ajatusmaailmaa, vaikka roduista puhuminen on vaihtunut kulttuurien luokitteluksi.

Koloniaalinen tieto hyödyntää ja oikeuttaa siirtomaahankkeita. Tieto tuki valloittajien näkemystä maailmasta, vaikka usein se muodostettiinkin vuorovaikutuksessa paikallisen väestön kanssa.

Valloittaessaan ja tutkiessaan uusia maita eurooppalaiset olivat riippuvaisia alkuperäiskansojen tiedosta ja yhteistyöstä, vaikka valtaajat yrittivät tämän riippuvuuden kiistää. Imperiumeissa hallinnan vaikutelman tuottaminen oli tärkeää, mutta huhut, juorut ja väärä tieto kertoivat siitä, että siirtomaiden tuntemus ja tiedolla hallinta oli usein hataraa.

Kartat palvelivat valtaa ja valloitusten tunnetuksi tekemistä, kun omalle maalle kuuluvat alueet oli varsin suurpiirteisesti piirretty ”tyhjään” maahan. Karttoihin kuvattiin myös siirtomaiden eksoottisia asukkaita, mikä muovasi mielikuvia kaukomaista.

Sansibarilaistaustainen Nobel-kirjailija Abdulrazak Gurnah kuvaa romaanissaan Hylkääminen (2005) Afrikan karttoja, joihin siirtomaavallat merkitsivät alueet omilla väreillään: ”Värit olivat maailmankatsomusta edustavia koodeja − Brittiläisissä kartoissa punainen väri oli viittaus Englannin lippuun. Punainen edusti valmiutta uhrautua velvollisuuden tähden ja lisäksi verta, jota imperiumin nimissä vuodatettiin.”

Myöhemmin 1950-luvulla Englannin ja muiden siirtomaavaltojen tunnusvärit kuitenkin haalistuivat, minkä voinee tulkita merkiksi siirtomaavallan otteen heikentymisestä. Gurnah jatkaa: ”Nykyään karttoja ei lueta samalla tavalla, ja maailmasta on tullut huomattavasti sekavampi.”

Koloniaalista tietoa oli mahdollista saada paitsi siirtomaissa myös emämaissa. Eri maissa järjestettiin 1800-luvulla sadoittain ihmisnäyttelyitä eläintarhoissa, maailmannäyttelyissä ja muissa tapahtumissa. Vielä 1958 Belgia esitteli Brysselin maailmannäyttelyssä ”saavutuksiaan” Kongossa ja kokonaisen kongolaisen kylän asukkaineen.

Ihmisnäyttelyt tarjosivat mahdollisuuden peilailla omaa valkoisuutta tummaa taustaa vasten. Eksoottisille henkilöille, kuten saamelaisille tai Amerikan alkuperäisasukkaille, näytteillä olo oli tietysti nöyryyttävää, mutta kokemus saattoi myös voimauttaa. Näyttelyissä oli mahdollista edes väliaikaisesti harjoittaa perinteisiä elinkeinoja ja tapoja paremmin kuin oloissa, joihin kansat oli omilta sijoiltaan ajettu.

Siirtomaaisännät jakoivat maailman elintarviketuotannon 1800-luvun lopulla. Paikalliset viljelijät pakotettiin luopumaan monipuolisesta ruoantuotannosta ja siirtymään emämaahan vietävien yhden tai kahden ”rahakasvin” tuotantoon, mikä johti nälänhätiin. Tavallista oli ja on yhä, että hedelmällistä maata takavarikoitiin maan väestöltä.

Kolonialismi ei ole historiaa, vaan se jatkuu tänään entistä tehokkaampana. Nykyisin suuryhtiöiden ja rikkaiden maiden valta ei enää perustu siirtomaahallintoon, vaan globaaleihin markkinoihin, vapaakauppasopimuksiin ja kansainvälisten rahoituslaitosten ehtoihin. Yksityistäminen ja sääntelyn purkaminen on mahdollistanut köyhien maiden luonnonvarojen ja peruspalveluiden, kuten veden ja koulutuksen, muuntamisen globaaleiksi hyödykkeiksi. Princetonin yliopiston professori Matthew Desmond esittää, että plantaasijärjestelmän tutkimus auttaa ymmärtämään amerikkalaisen talousjärjestelmän brutaaliutta.

Lahden ja Skurnikin muuten ansiokkaan teoksen harmillisena puutteena voi pitää sitä, että ulkopuolelle jäävät edellä mainitut globaalitalouden ilmiöt. Laajan aihepiirin rajaukset ovat välttämättömiä, mutta kirjoittajien tulisi perustella tehdyt valinnat.

•

Lue myös:

Kolonialismin kokijat nousevat esiin – arviossa Kongosta Sortavalaan

Kun saksalaiset hallitsivat Venezuelaa – Welserien unohtunut siirtomaahanke

Pikettyn pääoman toinen tuleminen