Meille on opetettu, että Väli- ja Etelä-Amerikan valloitusretkistä vastasivat 1500-luvulla espanjalaiset ja portugalilaiset. Näin valtaosaltaan onkin. On kuitenkin yksi poikkeus: Venezuela. Tätä aluetta hallitsivat ja tutkivat ensimmäisinä saksalaisen Augsburgin kauppa- ja pankkihuoneen edustajat, Welserit.

Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja Espanjan yhteinen hallitsija Kaarle V antoi vuonna 1528 Welsereille oikeuden valloittaa ja asuttaa Venezuela. Welserien siirtokunnasta ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä. Kaikki päättyi siihen, että Espanjan Intioiden neuvosto peruutti vuonna 1556 Welsereiden Venezuelan sopimuksen eli asienton. Näin se romutti saksalaisten siirtokuntaunelmat peruuttamattomasti.

Vaikka Venezuela tarjosi huomattavia taloudellisia mahdollisuuksia, nämä mahdollisuudet jäivät Welsereiltä hyväksikäyttämättä. Miksi Welserit epäonnistuivat? Oliko syynä El Dorado eli ”Kullattu mies”?

Augsburgin Welserit olivat mahtavimpia yrityksiä, jotka harjoittivat pankki-, kauppa- ja laivanvarustamistoimintaa 1500-luvun Euroopassa. Kauppasuku aloitti toimintansa jo 1200-luvulla, mutta se nousi mahtiinsa Anton I Welserin aikana vuosina 1451–1518. Hänen aikanaan Welserit ryhtyivät harjoittamaan kansainvälistä maa- ja merikauppaa sekä pankki- ja rahanlainaustoimintaa.

Welserit tekivät 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun alussa tuottoisaa yhteistyötä memmingeniläisen kauppahuoneen Vöhlinin kanssa. Welsereillä oli Vöhlinin ja muutamien muiden saksalaisten kauppasukujen kanssa lyhyen aikaa yhteinen yhtiökin, jonka nimi oli Anton Welser, Konrad Vöhlin und Mitverwandte. Kaikki osakkaat olivat tiiviisti sukulaisuussuhteissa toisiinsa.

Huippuvaiheensa Welserien kauppahuone koki Bartholomäus V Welserin aikana. Bartholomäus johti Welsereitä vuosina 1519–1561. Hän on tullut tunnetuksi erityisesti siitä, että hän kustansi Kaarle V:n huikaisevan suuren vaalikassan, jonka avulla Saksan vaaliruhtinaat lahjottiin äänestämään Kaarlea vuonna 1519. Tässä hän toimi yhdessä toisen augsburgilaisen kauppa- ja pankkimiehen Jakob Fuggerin ja muiden saksalaisten ja italialaisten pankkimiesten kanssa. (Zorn 2001, 225.)

Welserit lainasivat toistuvassa rahapulassa olevalle keisarille rahaa jatkossakin. Vuosilta 1522–1532 tunnetaan kaikkiaan 23 lainaoperaatiota, joista osa tehtiin yhdessä Fuggereiden kanssa. Keisarille annettujen luottojen määrä nousi lähes 2,6 miljoonaan dukaattiin.

Welserit lainasivat myös Espanjan kruunulle huomattavia summia. Yhdessä Fuggereiden kanssa he lainasivat sille vuosina 1539–1540 Toledossa ja Madridissa vajaat 900 000 dukaattia (Häberlein 2002, 228–229). Espanjalle antamien velkojen seurauksena kauppahuone pääsi käsiksi Espanjan kruunun tuloihin. Welserit saivat joksikin aikaa Espanjan ritarikuntien tulot hallintaansa. Lisäksi Welserien edustajat harjoittivat Espanjassa valtion obligaatioiden ostoa ja myyntiä.

Venezuelan siirtokuntahanke on nähtävä niitä velkoja vasten, joita Welserit olivat Kaarle V:lle myöntäneet. Welserit saivat siirtomaansa maksuna lainoistaan.

Venezuelan rannikon löysi ensimmäisenä Kristoffer Kolumbus. Vuonna 1498 hän vieraili kolmannella löytöretkellään Orinoco-joen suulla ja Parian niemimaalla. Seuraavana vuonna kastilialainen Alonso de Ojeda purjehti yhdessä Juan de la Cosan ja Amerigo Vespuccin kanssa Maracaibon lahdelle. He näkivät alueella veden ylle paalujen varaan rakennettuja asumuksia, jotka toivat retkeilijöiden mieleen Venetsian. He nimesivät maan tästä syystä ”Pikku-Venetsiaksi”, ja näin Venezuela sai nimensä.

Suurinta osaa Venezuelan rannikkoa asuttivat karibiheimot, jotka vastustivat raivokkaasti eurooppalaisten pyrkimyksiä asettua alueelle. Espanjalaisten ensimmäiset tukikohdat olivatkin rannikon saarilla, Margaritalla ja Cubaguassa (myös Cubana). Vasta vuonna 1523 espanjalaiset kykenivät perustamaan pysyvän siirtokunnan mannermaalle Cumanássa. Vuonna 1527 Juan de Ampiés perusti läntisessä Venezuelassa Coron.

Welserit pääsivät mukaan Amerikan kauppaan, kun keisari Kaarle V avasi vuonna 1525 Amerikan siirtomaat ja sen markkinat myös ei-kastilialaisten alamaistensa hyödynnettäviksi. Vielä samana vuonna Welserit perustivat pysyvän kauppa-aseman Espanjan Sevillaan Amerikan kauppaa varten. Seuraavana vuonna he avasivat ensimmäisen haaraliikkeensä Santo Domingossa Españolassa eli nykyisessä Haitissa, joka oli Uuden maailman poliittinen ja kaupallinen keskus (Denzer 2002, 289–290).

Welsereiden panos Amerikan kaupasta oli huomattava. Heidän varustamansa laivat veivät Amerikkaan ennen muuta ylellisyystavaroita ja aseita. Paluumatkalla laivoihin lastattiin sokeria, väripuuta, helmiä ja kultaa. Lisäksi Amerikasta tuotiin lääkeaineita, kuten guajakkipuuta, joka oli tähän aikaan tehokkain tunnettu lääke syfilistä vastaan.

Historioitsija Juan Frieden laskelmien mukaan Welserit lähettivät Sevillasta vuonna 1526–1535 kaikkiaan 93 laivaa Santo Domingoon. Welserien laivojen osuus nousi vajaaseen kymmenesosaan kaikista laivoista, jotka lähtivät kaupungin satamasta vuosina 1518–1535 (Friede 1961, 91; Denzer 2002, 290).

Welsereiden Amerikan kauppa nivoutui tiiviisti yhteen heidän kauppaverkostoonsa Euroopassa. Pohjois-Euroopan kaupan keskus oli Antwerpen. Welsereillä oli siellä vuodesta 1503 lähtien kauppa-asema. Antwerpenistä Welserit veivät valmistuotteita Sevillaan, josta niitä kuljetettiin edelleen kaukaiseen Amerikkaan. Sevillasta Amerikan tuomiset taas tuotiin Antwerpeniin, josta ne päätyivät ympäri Eurooppaa.

Welserit tekivät vuonna 1528 Espanjan kruunun kanssa useita sopimusasiakirjoja, jotka koskivat Venezuelan haltuunottoa ja kolonisaatiota.

Asiakirjoissa toisena sopimusosapuolena esiintyvät Heinrich Ehinger ja Hieronymus Sailer, jotka olivat Welserien kauppa-aseman johtajia Espanjassa. Se että Welserien nimi puuttuu kokonaan sopimuksista, on johtanut epäilyihin, että nämä kauppa-aseman edustajat toimivat aluksi omin päin ja hankkivat vasta myöhemmin Bartholomäus Welserin hyväksynnän asialle. Luultavampaa kuitenkin on, että heillä oli alun perinkin kauppahuoneen johtajan valtuutus tehtävään (Zorn 2001, 235; Denzer 2002, 291).

Sopimuksista tärkein tehtiin 27.3.1528. Se antoi Welsereille luvan vallata ja asuttaa Etelä-Amerikan rannikolta alueen, jonka itärajana oli Cabo Maracapaná, nykyisen Cumanán lähellä, ja länsirajana Cabo de la Vela Guajiran niemimaalla nykyisessä Kolumbiassa. Pohjois–Etelä-suunnassa alueen laajuudeksi määriteltiin väljästi ”mereltä merelle.” Welserien saama alue ulottui periaatteessa siis Tulimaahan saakka Etelä-Amerikan mantereen eteläkärjessä.

Sopimuksen mukaan Welserien oli valloitettava ja asutettava alue omalla kustannuksellaan ja perustettava kaksi kaupunkia ja kolme linnoitusta kahden vuoden sisällä. Uudisasukkaita oli hankittava vähintään 600, kumpaankin kaupunkiin 300. Welserit saivat lisäksi ottaa neljä prosenttia provinssin valtiontuloista itselleen (Schmitt 1988, 37–47; Denzer 2002, 292).

Toisella vuoden 1528 sopimuksella Welserit saivat monopolin afrikkalaisten orjien tuontiin Amerikan siirtomaihin. Afrikkalaisia orjia tarvittiin erityisesti sokeriviljelmillä Antilleilla, sillä alkuperäisväestö oli kuollut pois. Sopimuksen mukaan Welsereillä oli lupa tuoda 4 000 mustaa orjaa neljän vuoden kuluessa Amerikkaan. Näistä kolmasosa olisi naisia.

Orjakaupan monopoliin liittyvästä luvasta Welsereiden oli maksettava Espanjan valtiolle 20 000 dukaattia, muista tuontiin ja vientiin liittyvistä maksuista Welserit olivat vapaita. Tämä sopimus avasi kauppahuoneelle sopimusmaksu, kuljetuskulut ja ylläpitokustannukset huomioiden jopa 80 000 dukaatin voittomahdollisuuden (Denzer 2002, 292).

Sopimus, jossa Welserit ottivat velvollisuudekseen tuoda Venezuelaan vuorimiehiä, ei ole säilynyt mutta sen sisältö on rekonstruoitavissa kahdessa edellisessä sopimuksessa olevista maininnoista (Otte 1963, 318; Denzer 2002, 192). Welserit lupasivat tuoda omalla kustannuksellaan Amerikkaan 50 saksalaista vuorimiestä, jotka olivat alansa arvostetuimpia spesialisteja. Welserit saivat oikeuden vuorityöhön – kultakaivosten avaamiseen – Venezuelan lisäksi myös viereisessä Santa Marta -provinssissa.

Sopimusten ohessa hallitsija antoi Welsereille muutamia suosionosoituksia eli etuuksia. Kaksi näihin liittyvää asiakirjaa on huomionarvoista. Toisessa asiakirjassa määrättiin, että Welserit saivat kuljettaa vuosittain kolme laivalastillista tavaraa ohi Sevillan suoraan Antwerpeniin maksamatta tuontitullia. Tämä hyvin edullinen sopimus oli ainoa laatuaan 1500-luvun alkupuolella.

Toisen asiakirjan mukaan kenelläkään ulkopuolisella ei ollut oikeutta ilman Welsereiden lupaa kaupankäyntiin Venezuelassa. Tämän asiakirjan pääasialliseksi tarkoitukseksi on mainittu intiaaniväestön suojelu. Alkuperäisväestöä vainosivat muun muassa Santo Domingosta tulevat orjanmetsästäjät. Käytännössä asiakirja takasi Welsereille kauppamonopolin alueella, myös orjakauppaan.

Asiakirjoilla Welserit ottivat merkittäviä velvoitteita hoitaakseen, mutta samalla he saivat myös huomattavia taloudellisia etuisuuksia. On pantava merkille, että he kustansivat siirtokunnan valloittamisen omasta kukkarostaan. Etuisuuksista tärkeimmät olivat kauppamonopoli, orjien tuontimonopoli sekä oikeus tullitta kiertää Sevilla Antwerpeniin. Venezuela oli silti ”riskiliiketoimi” (Grosshaupt 1987, 344).

Voittomahdollisuudet olivat spekulatiivisia tai oletettuja, koska Venezuelasta ei ennakkoon tunnettu oikeastaan paljon muuta kuin rannikko. Kullasta liikkui kuitenkin koko ajan huhuja, ja vuonna 1527 Santa Martan kuvernööri oli löytänytkin ensimmäisen intiaanien kultasulaton Etelä-Amerikasta. Vuorityöoikeuksien saaminen sekä Venezuelassa että Santa Martassa antoi kultaesiintymien etsimisen ja mahdollisten kaivosten avaamisen Welsereille.

Lisäksi oli saatu ilmeisesti jo jonkinlaista tietoa Bogotán ylätasangolla asuvasta Muisca-kansasta, joka työsti intiaanien kultaa. Kullan rosvoaminenhan intiaaneilta oli säännönmukaisesti päämotiivi eurooppalaisten valloitusretkissä Amerikoissa. Vaikka Welserien sopimusteksteissä ei asiaa sanotakaan, kullan ryöstäminen intiaaneilta oli hyvin todennäköisesti alusta lähtien mukana Welsereiden laskelmissa. (Schmitt 1991, 50; Denzer 2002, 297.)

Oletetun kullan lisäksi Venezuelassa tiedettiin varmuudella olevan arvokkaita helmiesiintymiä sekä guajakki- ja väripuuta. Ajateltiin myös olevan mahdollista, että Maracaibon lahti tarjosi läpi kulkutien ”Etelämerelle”, suurelle mantereen eteläpuolella sijaitsevalle valtamerelle. Sitä kautta voitiin saada yhteys Aasian maustekauppaan. Jos tämä olettamus osoittautuisi oikeaksi, voisi Venezuelasta tulla koko Espanjan Länsi-Intian liikenteen ja kaupan keskus.

Welserien ”pääkaupunki” Venezuelassa oli Coron kaupunki Paraguanan niemellä. Ensimmäinen kuvernööri ja kenraalikapteeni Ambrosius Dalfinger (myös Alfinger) saapui sinne keväällä 1529.  Melkein välittömästi Coroon saapumisensa jälkeen Dalfinger alkoi tutkia sisämaata ja teki vuosina 1529–1530 ensimmäisen löytö- ja tutkimusretkensä Maracaibojärvelle ja perusti sinne samannimisen asutuskeskuksen.

Toiselle retkelleen Dalfinger lähti kesäkuussa 1531 mukanaan 130 jalkamiestä ja 40 ratsumiestä. Tämän retken hän rahoitti laivalastillisella orjia, jotka hän lähetti Santo Domingoon. Dalfinger antoi polttomerkitä orjansa. Se oli tapa, jonka aloittaja juuri hän mahdollisesti on.

Dalfinger tunkeutui Rio Macomytín (nykyinen Rio Socuy) alueelle ja sitten Upareja Rio César -joen laaksoihin. Dalfinger saavutti lopulta Magdalena-joen, jonka rantaa hän seurasi Chibcha-intiaanien alueille saakka. Pian tämän jälkeen retki keskeytettiin luultavasti Corosta tulleiden levottomuutta herättävien uutisten takia.

Magdalena-joella Dalfingerillä oli jo niin paljon kultaa koossa, että hän päätti lähettää etukäteen osan alipäällikkö Iñigo de Vascuñan johdolla Coroon. Vascuñan joukko lähti etenemään ennen tuntematonta maastoa ja tuhoutui: pääosa nääntyi nälkään ja sairauksiin, osan surmasivat ilmeisesti intiaanit. Vain yksi mies, Francisco Martin, jäi eloon kertomaan joukon kohtalosta. Kulta-aarre, jonka mukana oli muun muassa kultainen intiaanikuningattaren patsas, menetettiin.

Magdalena-joelle jäänyt Dalfinger sai sillä välin intiaaneilta ensimmäisen kerran ”varmaa” informaatiota joen yläjuoksun suunnalla Bogotán ylätasangolla asuvasta Chibcha-kansoihin lukeutuvasta, kultaa työstävästä Muisca-intiaanien kulttuurista. Erityisen kiihottavia olivat tiedot ”Kullatusta miehestä”, El Doradosta.

El Doradossa oli todellisuudessa kysymys Guatavita-intiaanien päälliköstä, jonka päälle tarinan mukaan siroteltiin kultahiekkaa ja joka sitten sukelsi Guatavita-järveen huuhtoakseen kullan pois. Hänen vaimonsa oli jäänyt kiinni uskottomuudesta, ja päällikkö oli mestauttanut vieraan miehen. Vaimo oli hukuttautunut järveen. Ajan myötä päällikkö oli alkanut kaipaamaan vaimoaan. Hän sai tietäjien kautta lupauksen puolisoltaan, jonka mukaan puoliso näyttäytyisi ajoittain järven pinnalla. Tämä vaati vastineeksi, että päällikkö puhdistautuisi paastoamalla. Paaston päätteeksi hallitsija valeltiin öljyllä ja kultapölyllä. Lopuksi päällikkö sukelsi järveen, jonne ylhäisö heitti lisäksi vielä kultaisia ja muita arvoesineitä (Henriksson 1997, 111–112).

Dalfingerin toinen retki oli todellinen hävitys- ja rosvoretki. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin ja orjia otettiin. Kultaesineet, jalokivet ja tekstiilit vaihtoivat omistajaa. Vaikka arvoesineitä saatiinkin paikallisilta heimoilta runsaasti, Dalfingerin retkestä lähtien eurooppalaisten mielissä alkoi siintää yhä enemmän ja enemmän Kullattu mies ja rikkauksia täynnä oleva kultamaa Bogotán ylätasangolla. Muut alueen hyödyntämismahdollisuudet jäivät jo tässä vaiheessa sivuasiaksi.

Kun Dalfinger oli ensimmäisellä retkellään, Coroon jäänyt kenraalikapteeni Nikolaus Federmann teki oman ryöstö- ja tutkimusretkensä vuosina 1530–31 Corosta etelään vastoin kuvernöörinsä käskyä. Palattuaan omalta retkeltään Dalfinger karkoitti Federmannin Venezuelasta. Federmann palasi kuitenkin takaisin Venezuelaan uuden kuvernöörin Georg Hohermuth von Speyerin mukana vuonna 1534.

Hohermuth toi mukanaan myös Espanjasta värväämänsä muhkean, hyvin varustetun sotajoukon, johon kuului peräti 600 miestä. Tämän joukon tarkoitus näyttää olleen alun perinkin etsiä ja vallata sisämaassa oleva kultamaa. Sensaatiomaiset uutiset, jotka kertoivat Francisco Pizarron Inkavaltakunnasta saamasta satumaisen suuresta kulta-aarteesta, kiersivät Euroopassa vuosina 1533–1534. Uutiset ovat voineet vaikuttaa Welsereiden päätökseen siirtää painopiste kaupallisesta toiminnasta El Doradon etsintään.

Pääosa eli 400 miestä Hohermuthin armeijasta työntyi vuonna 1535 sisämaahan. Mukana oli Philip von Hutten, joka laati kertomuksen tästä matkasta. Löytämättä pääsytietä lähes 5 000 metriä korkeiden vuorten yli Bogotán ylätasangolle, retkikunta kääntyi elokuussa 1537 paluumarssille. Coroon saavuttiin maaliskuun lopussa 1538. Vain 110 miestä saapui takaisin pääkaupunkiin, muut olivat menehtyneet matkalla.

Hohermuthin poissaollessa Federmann oli taas varustanut oman retkikunnan El Doradon löytämiseksi. Lähtiessään Corosta Hohermuth oli määrännyt Federmannin tekemään tutkimusmatkan Maracaibo-järven länsipuolelle. Federmann noudatti aluksi käskyä.

Tällä retkellä Federmann löysi Santa Martan provinssin raja-alueelta Cabo de la Velan rikkaan helmiesiintymän mutta luopui sitten yllättäen sen hyödyntämisestä. Syynä luopumiseen saattoi olla se, että Santa Martan kuvernööri vaati esiintymää myös itselleen. Todennäköisempi selitys lienee se, että Federmann kuuli täällä uutisia El Doradon etsinnöistä. Nämä uutiset olivat todennäköisesti pontimena sille, että Federmann keskeytti asioinnin Maracaibolla ja lähti etsimään kultamaata (Denzer 2002, 311).

Federmann palasi nopeasti takaisin Coroon, pakkovärväsi siirtolaisista tarvittavan sotajoukon ja lähti Hohermuthin jalanjäljillä omalle retkelleen vuonna 1537. Ehkä Federmannilla oli parempaa informaatiota kultamaan sijainnista tai hänellä oli silkkaa tuuria, sillä hän löysi ylikulkutien yli 4 810 metriä korkean Páramo de Suma Pazin kohdalta ja tunkeutui Bogotán ylätasangolle vuonna 1538/1539.

Samalla Federmannilla oli myös huonoa tuuria: Quesada oli tullut alueelle vähän aikaisemmin, ja hän oli jo vallannut ratsuväen avulla Muiscojen ja muiden intiaani-kansojen asuttaman ylätasangon. Samalla hän putsannut heidät arvotavaroista ja kerännyt muhkean kulta-aarteen. Yksistään Tunjan linnoitetusta kaupungista Quesadan joukko sai kokoon 230 smaragdia ja peräti yli 600 kiloa kultaa. Vaikka Kullattua miestä ei löytynytkään, kulta-aarre teki Quesadan miehistä rikkaita (Schmitt ja von Hutten 1999; Valtonen 2001, 72).

Quesada antoi pettyneen kilpailijansa rauhoittamiseksi osan saaliista Federmannille ja yhteenotolta vältyttiin. Federmann, joka oli irrottautunut Welsereistä, yritti jälkeenpäin turhaan saada Espanjassa kuvernöörin virkaa vastalöydetylle alueelle. Welserit vaativat häneltä samaan aikaan selvitystä omavaltaisesta toiminnasta Venezuelassa. Federmann joutui tutkintavankeuteen, jonka aikana hän kuoli vuonna 1542.

Kaikki eivät olleet kuitenkaan vakuuttuneita, että oikea kultakuninkaan maa oli löydetty. Uskottiin, että paras voi olla vielä tulossa.

Myöhemmin, vuosina 1541–1546, kenraalikapteeniksi ylennetty Philip von Hutten etsi vielä kerran El Doradoa Andien itäpuolisilta tasangoilta. Tähän retkeen osallistui myös Bartholomäus Welserin vanhin poika, hänkin nimeltään Bartholomäus. Tämä vuosia kestänyt retki päätyi lopulta Amazonilla Guaviare-joelle ja aina Omagua-intiaanien valtion alueelle saakka, josta käännyttiin vastarinnan takia takaisin.

Keväällä 1546 Huttenin joukko saapui vihdoin Tocuyoon, jonne hänen poissa ollessaan suurin osa Coron väestöstä oli muuttanut. Jätettyään pääosan joukostaan Tocuyoon Hutten jatkoi jäljellä olevan 20 miehen kanssa kohti Coroa.

Kaksi viikkoa Tocuyosta lähdön jälkeen Hutten ja seurueessa olleet Welser nuorempi ja kaksi Huttenin luotettua espanjalaista miestä murhattiin brutaalisti epäselvissä olosuhteissa. Murhien takaa paljastui omankäden oikeudella Venezuelassa kuvernööriksi ryhtynyt espanjalainen Juan de Carvajal.

Espanjan Intioiden neuvosto (Consejo de Indias) oli nimittänyt vuonna 1545 uudeksi kuvernööriksi Juan Pérez de Tolosan, jonka piti saapua provinssiin syksyllä 1546 tehtävänään tutkia tapahtumia siellä. Tähän asti valtaa piti kuitenkin väärennetyillä asiakirjoilla kuvernööriksi ryhtynyt Carvajal. Hän oli siirtänyt ilman Welserien ja kruunun lupaa pääosan Coron ja Maracaibon asukkaista sisämaahan laaksoon, joka oli maataloudelle edullista aluetta. Carvajal oli jakanut myös ensimmäiset pakkotyötä tekevät intiaanit eurooppalaisille.

Carvajalin taustaryhmän muodostivat vakaisiin oloihin ja pysyvään asutukseen pyrkineet espanjalaiset siirtolaiset, jotka olivat tyytymättömiä Welserien edustajien Venezuelassa harjoittamaan politiikkaan. Huttenin ja Welserin murhat muodostivat huippukohdat espanjalaisten uudisasukkaiden ja El Doradon etsintää harjoittaneiden konkistadorien välisessä konfliktissa. Mahdollisesti mukana murhassa olivat myös Huttenin retkikunnan osanottajat, jotka olivat pettyneet retkellä saatuun laihaan saaliiseen (Schmitt ja von Hutten 1999, 36; Schmitt ja Simmer 1999; Denzer 2002, 300, 307).

Carvajalia rankaistiin ankarasti teostaan: hänet hirtettiin ja paloiteltiin ajan tavan mukaisesti neljään osaan. Intioiden neuvosto vahvisti silti Carvajalin asutustoimenpiteet Venezuelassa. Espanjan siirtomaiden hallinnossakin oltiin Welsereiden politiikkaan ilmeisesti laajasti tyytymättömiä.

Tolosan astuessa virkaansa syksyllä 1546 Welserien valta Venezuelassa päättyi käytännössä. Provinssi oli tosin vielä nimellisesti heidän hallussaan kymmenen vuotta. Löytö- ja ryöstöretket kiellettiin alueella vuonna 1549. Politiikan painopiste oli tästä lähtien asutustoiminnassa.

Welserit olivat sijoittaneet kaikkiaan 100 000 dukaattia Venezuelaan. Pitkässä oikeudenkäynnissä, joka kesti kymmenen vuotta, he pyrkivät saamaan Espanjan valtiolta korvausta tästä taloudellisesta uhrauksesta.

Vuonna 1556 Intioiden neuvosto lopulta päätti, että Welserit menettivät Venezuelan sopimuksensa, eikä mitään korvauksia maksettu. Toisaalta neuvosto julisti, että Welserit eivät olleet syyllistyneet väärinkäytöksiin provinssissaan. Lisäksi valtavat oikeudenkäyntikulut tuomittiin maksettavaksi Espanjan valtionkassasta.

Historioitsija Jörg Denzer tutkinut, kuinka Welserien edustajat käyttivät Venezuelan tarjoamia taloudellisia mahdollisuuksia hyväkseen. Kullan ryöstäminen alkuperäisasukkailta ei tuonut suurta menestystä, Bogotán ylätasangon kulta-aarteet menivät Quesadan retkikunnalle. Kaupungit, Coro ja Maracaibo, eivät kukoistaneet, koska kuvernöörit käyttivät niitä pääasiassa vain tukikohtina ryöstö- ja tutkimusretkilleen ja laiminlöivät niiden kehittämisen. Maracaibon ympäristö oli lisäksi suurimmaksi osaksi maataloudelle sopimatonta. (Denzer 2002.)

Alueen alkuperäisasukkaat, jotka elättivät itsensä lähinnä metsästyksellä ja kalastuksella, pystyivät ruokkimaan vain itsensä. Heidän verotusyrityksensä johtivat kapinaan, jota kukistettaessa asutukset kärsivät suurta vahinkoa. Kaupunkiin jouduttiin tuomaan lopulta elintarvikkeita laivoilla peräti 200 kilometrin päästä Xuruaran alueelta.

Myös Coroa pyrittiin huoltamaan verottamalla ympäröivän alueen alkuperäisasukkaita raskaalla kädellä. Ankara verotus aiheutti sen, että aluksi eurooppalaisiin ystävällisesti suhtautuneet Kaquetios-intiaanit pakenivat etelään vuoristoseudulle siirtokuntalaisten ulottumattomiin. Hankaloituneen huollon takia järjestettiin ryöstö- ja orjanhankintaretkikuntia muiden heimojen alueille. Tuloksena oli täälläkin kapina, ja alue tuli eurooppalaisille turvattomaksi.

Vain Hohermuthin kuvernöörikauden (1534–1540) alussa Coron kaupunki näyttää kokeneen jonkinlaisen hyvinvoinnin kauden. Tämä vaihe päättyi siihen, kun Federmann pakkovärväsi suuren osan miespuolisesta väestöstä omalle löytöretkelleen vuonna 1537. Lisäksi Federmann hävitti pahoin ympäröivää asutusta, jonka seurauksena Coron huolto tuli hankalammaksi.

Hohermuth oli käskenyt ennen omalle retkelleen lähtöä (1535) Federmannia etsimään edullisemman sijaintipaikan molemmille Venezuelan kaupungeille, mutta Federmann jätti tämän tekemättä. Sen sijaan hän hävitti hedelmällistä Barquisimeton laaksoa orjia metsästäessään. Vasta Juan de Carvajal – ilman Welserien tai Espanjan kruunun lupaa – siirsi pääosan Coron väestöstä Barquisimeton laaksoon ja perusti sinne Tocuyon kaupungin vuonna 1545. Coroon jäi vain 40 asukasta.

Welserien viranhaltijoiden politiikka oli itsetuhoista. Paitsi että he olivat suuren osan ajasta poissa omilla kullanetsintäretkillään, he onnistuivat lyhyessä ajassa tuhoamaan siirtokuntien huollolle välttämättömän intiaaniasutuksen. Orjanmetsästysretkiä järjestettiin, koska kuvernöörit ja kenraalikapteenit tarvitsivat välttämättä intiaaneja kullanetsintäretkilleen kantajiksi.

Kuvernöörit myös myivät kaikkiaan jopa 4 000 alkuasukasta orjiksi Karibian saarille (Denzer 2002, 304). Surmattujen ja raiskattujen määrää ei kukaan tiedä. Väki väheni ympäröivällä seudulla niin, että eurooppalaisille tärkeä encomienda-laitos jäi perustamatta ja pakkotyötä siirtolaisille tekevät intiaanit jakamatta.

Venezuelaan tuoduista saksalaisesta vuorimiehistä tiedetään vähän. Vain puolet sovituista 50 vuorimiehestä tuli Venetsiaan, toinen puoli etsi jalometalleja Españolassa, luultavasti myös muilla Karibian saarilla ja Meksikossa (Grosshaupt 1987, 294; Denzer 2002, 293 viite 37).

Venezuelaan tuodut vuorimiehet liitettiin todennäköisesti sotilaina sisämaata tutkivien ja intiaaneja ryöstelevien retkikuntien osaksi, ja varsinainen kullanlouhinta Venezuelassa jäi tekemättä. Myöskään Santa Martassa Welserien vuorityöt eivät onnistuneet. Paikallinen käskynhaltija ei ilmeisesti ollut kiinnostunut tukemaan toimintaa, josta voitot menivät muualle kuin omaan provinssiin. Kullankaivuu pääsi vauhtiin vasta Welsereiden lähdettyä.

Kauppamonopoli oli ilmeisesti suurin tappiota tuottava osa Welsereiden Venezuelan liiketointa. Welserit olivat sijoittaneet hankkeeseen kaikkiaan 100 000 dukaattia (Schmitt ja von Hutten 1999, 37). Kun siirtokunnan asiat selvitettiin lopullisesti vuonna 1556, Welserit eivät saaneet dukaattiakaan korvausta Espanjan valtiolta.

Miksi Welserien kuvernöörit ja muut edustajat jumiutuivat yksipuolisesti etsimään kultakuninkaan maata, jonka sijainnista ei ollut tarkkaa tietoa ja jonka löytymisestä ei ollut mitään takeita? Miksi he jättivät provinssin muut mahdollisuudet hyödyntämättä?

Welserien kuvernöörit ja muut edustajat tekivät vuosina 1529–1546 peräti kuusi tai seitsemän suurta aseistettua retkeä sisämaahan, joiden seurauksena he olivat poissa Corosta peräti 160 kuukautta. Matkakilometrejäkin kertyi yhteensä noin 20 000 kilometriä. (Denzer 2002, 286.)

Welserit tekivät pääosan 100 000 dukaatin Venezuelan sijoituksistaan ennen vuotta 1532. Tuona vuonna kauppahuone mahdollisesti luotasi voittomahdollisuudet ja totesi, että Venezuela ei tarjonnut eikä tulisi tarjoamaankaan mitään maininnan arvoista kauppatavaraksi kelpaavaa. Ryöstöretket tarjosivat ainoan mahdollisuuden nopeaan kompensaatioon ja saada jo tehdyt sijoitukset peitetyksi (Friede 1961).

Götz Simmerin arvion mukaan Welserit olisivat olleet alusta lähtien mahdollisimman tehokkaan, nopean ja totaalisen riiston kannalla provinssissaan. Se mitä vallatulle provinssille tapahtuisi sen jälkeen, kun alkuasukkaat puhdistettu kullasta ja saatu voittoa, oli heille yhdentekevää. (Simmer 2000.)

Simmerin käsitystä tukee ennen kaikkea se seikka, että Welserit varustivat vuonna 1534 suuren laivaston, joka kuljetti peräti 600 hyvin varustettua miestä Venezuelaan. Pääosa joukosta tunkeutui melkein heti perille saavuttuaan Hohermuthin johdolla etsimään tietä kultamaahan. Ei kai mihinkään kuin kultamaan valloittamiseen olisi tarvittu näin suurta joukkoa. Lisäksi Welserin vanhin poika saapui Venezuelaan vuonna 1540, ja hän osallistui Huttenin El Doradoa etsivään retkikuntaan vuosina 1541–46.

Denzer on löytänyt toisenlaisen selityksen. Hänen mukaansa Venezuela todella tarjosi huomattavia taloudellisia mahdollisuuksia, mutta nämä toiveet eivät koskaan realisoituneet. Syy tähän oli se, että paikallisten kuvernöörien ja kenraalikapteenien tavoitteet eivät olleet yhteneväisiä niiden pitkäjänteisten ja alueen kehittämiseen tähtäävien tavoitteiden kanssa, joita Welserit asettivat Augsburgissa. Toisin sanoen kuvernöörit ajoivat keskushallinnosta riippumatonta omaa politiikkaa.

Voitoista kuvernööri sai pitää vain osan, loput menivät Welsereille. Kuvernöörin osuus oli pienempi kuin suoraan Espanjan kruunun alaisuudessa olevilla kuvernööreillä ja konkistadoreilla. Welserien kuvernöörin asema oli muutenkin paljon huonompi kuin espanjalaisten käskynhaltijoiden, jotka tekivät sopimuksensa suoraan Espanjan kruunun kanssa (Friede 1961, 165).

Espanjalainen konkistadori maksoi saaliistaan viidenneksen suoraan kruunulle, loput hän ja hänen joukkonsa piti itse. Welserit taasen olivat väliporras hallitsijan ja kuvernöörien välissä. Ja tämä porras vaati osansa kuvernöörien hankkeiden tuloksista. Ei tiedetä, paljonko Welserit itse maksoivat Espanjan valtiolle, mutta se tiedetään, että heidän piti antaa avattujen kultakaivosten tuotosta aluksi viidennes ja myöhemmin kymmenys Espanjan valtiolle.

Astuessaan virkaansa Welserien kuvernöörit ja kenraalikapteenit olivat valtavan ”tulospaineen” alla. Heillä oli kyllä sopimus keskuksen kanssa siitä, miten provinssia piti kehittää, mutta he eivät olleet mainituista syistä juuri kiinnostuneita kauppahuoneen eduista eivätkä provinssin pitkäjänteisestä kehittämisestä. Katse suuntautui väistämättä kultakuninkaan maahan ja sen kautta saataviin nopeisiin voittoihin.

Kuvernöörillä oli laaja toimintavapaus provinssissaan, ja tätä toimintavapautta lisäsivät vielä hitaat yhteydet Eurooppaan. Kuvernöörit luultavasti myös vääristelivät tai suodattivat El Doradosta saatua informaatiota Augsburgin johdolle ja vaikenivat epäedullisesta tiedosta.

Menestyspakko ja kiihottavat tarinat El Doradosta sekoittivat Welsereiden edustajien päät Venezuelassa. Provinssi jäi kehittämättä ja todelliset taloudelliset mahdollisuudet hyväksikäyttämättä. Lopulta espanjalaisten siirtokuntalaisten muodostama oppositio ja siirtomaiden hallinnosta vastaavien viranomaisten tyytymättömyys Welserien harjoittamaan politiikkaan kaatoivat Welserien siirtokuntahankkeen.

•

Artikkelin pääkuvan lähde: iStockphoto.

•

Lue myös:

Alkuperäisväestöt liki tuhoutuivat, kun espanjalaiset valloittivat Amerikkaa

Kauhean pohjoisen kertomukset – Kolonialismin eetos leijuu yhä arktisten alueiden yllä

Sotilaslääkäreitä toimi jo Assyrian armeijassa