Nykyisessä Ukrainassa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan nelosreaktori tuhoutui räjähdyksessä 26. huhtikuuta 1986. Samalla ilmaan pääsi huomattava määrä radioaktiivista ainetta. Neuvostoliitto oli kuitenkin suljettu, ja maan johto yritti salata onnettomuuden sekä länsivaltioilta että omilta kansalaisiltaan. Myös maan tiedeyhteisö pyrittiin pitämään kontrollissa.

Onnettomuuden perimmäinen syy oli voimalassa suoritetun turbiinikokeen täydellinen epäonnistuminen. Kokeen tarkoituksena oli selvittää, pystyikö dieselgeneraattori tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmille niin kauan, että varajäähdytysjärjestelmät lähtisivät päälle. Tarkoituksena oli tehdä reaktori turvallisemmaksi hätätilanteessa. (Ingram 2005, 10.)

Jos reaktori pitäisi hätätilanteessa sammuttaa ja voimalaitoksen sähköt menisivät poikki, yksikön täytyisi pystyä pumppaamaan jäähdytysvettä ylikuumenneeseen reaktoriin ytimen sulamisen estämiseksi. Ongelmana oli kuitenkin, että varapumput käynnistyivät vasta 45 sekunnin kuluttua reaktorin sammumisen jälkeen. Tehtävänä oli selvittää, kuinka tämä viive saadaan eliminoitua. (Mara 2011, 15–17.)

Neuvostoliittolaiset ydinvoima-asiantuntijat pitivät koetta idealtaan toteuttamiskelpoisena ja perusteltuna. Kokeen päävastuu oli Tšernobylin ydinvoimalan johtajalla Viktor Brjuhanovilla (1935–2021), mutta sen koordinoidun aikataulun laatiminen annettiin tehtäväksi laitoksen kokeneimpiin insinööreihin kuuluneelle Vitali Boretsille.

Nelosreaktori oli laitoksen uusin ja monen mielestä turvallisin, joten se sopi kokeen suoritusyksiköksi hyvin. Mitään ongelmia ei nähty sisältyvän myöskään siihen, että laitoksen kolmos- ja nelosreaktori sijaitsivat samassa rakennuksessa. (Ingram 2005, 24.)

Ohjelma päästiin aloittamaan monien viivytysten jälkeen 25. päivän iltana. Vuoron esimies alkoi laskea reaktorin tehoa kello 23.10. Kun hän aloitti tehtävän, reaktorin teho oli 1600 MW, mutta vuoron päättyessä keskiyöllä teho oli enää koeohjelman vaatima 760 MW.

Seuraavaa vuoroa johti 33-vuotias insinööri Aleksandr Akimov (1953–1986), joka oli työskennellyt Tšernobylin voimalaitoksessa kymmenen vuotta. Hänen työparinaan toimi nuori insinööri Leonid Toptunov (1960–1986), joka työskenteli kolmatta kuukautta reaktorin käytöstä vastaavana johtavana insinöörinä. (Fitzgerald 2022, 57.)

Reaktorin pitäminen käynnissä alhaisella teholla oli vaikeaa. Aiemmin tapahtunut nopea tehon lasku ja reaktorin jatkuva käyttäminen 200 MW:n teholla kasvattivat polttoainesauvoissa nopeasti ksenon-135:n määrää. Aine oli ydinfission sivutuote ja hidasti reaktiota absorboimalla neutroneja. Eliminoidakseen käyttötehon jatkuvan laskun Toptunovin oli poistettava säätösauvoja reaktorin sydämestä. Samalla lukuisat hälytykset reaktorin epävakaasta tilasta jätettiin huomiotta. (Brennan 2002, 33–34.)

Reaktiovauhti alkoi kiihtyä kello 1.22. Jäähdytysjärjestelmän vettä kierrätti neljä pumppua. Vesi kuumeni kiehumispisteeseen, mikä vähensi merkittävästi sen kykyä absorboida neutroneja. Reaktio kiihtyi hyppäyksenomaisesti, ja tehotaso karkasi lopullisesti hallinnasta. (Lusted 2011, 38–39.)

Paniikki oli valmis. Akimov käski sammuttaa reaktorin ja osoitti sormellaan reaktorin pikasulkunappia AZ-5:ta. Toptunov poisti napin pahvisuojuksen ja painoi. Henkilökunta saattoi huokaista helpotuksesta. Vaikea koe oli ohi. AZ-5:n piti pysäyttää reaktori varmasti. Napin painamisen jälkeen kaikki 167 säätösauvaa alkoivat liikkua kohti reaktorisydäntä. (Fitzgerald 2022, 60–61.)

Vaikeutena oli kuitenkin se, että sauvat liikkuivat tuskastuttavan hitaalla 40 senttimetrin sekuntivauhdilla. Ne oli valmistettu boorista, joka absorboi neutroneja ja hidasti ketjureaktiota. Todellisen ongelman aiheutti se, että sauvojen kärjet olivat grafiittia ja ne näyttivät kääntävän jo ennestään epävakaan reaktorin kohti katastrofia. Sauvojen laskeutuessa reaktorisydämeen kärjet syrjäyttivät neutroneja absorboivaa vettä sydämen yläosassa ja hidastamisen sijaan kiihdyttivät reaktiota. (Mara 2011, 22–23.)

Tämän hallitsemattoman tilanteen seurauksena 200 MW:n tuntumassa pysytellyt reaktoriteho ampaisi muutamassa sekunnissa yli 500 MW:iin ja jatkoi siitä yli 30 000 MW:iin. Lukema oli kymmenen kertaa yli normin. Ketjureaktiota ei ollut hidastamassa enää mikään. Polttoainesauvat tuhoutuivat ja vapauttivat energiansa jäähdytysjärjestelmän veteen. Tämä tuotti huomattavan määrän höyryä, jolla ei ollut paikkaa minne mennä. (Fitzgerald 2022, 62–63.)

Valvomossa kuultiin meteliä, joka turbiiniyksikön apulaispäällikön Razim Davletbajevin (1950–2017) mielestä kuulosti aluksi ihmisen vaikeroinnilta. Seuraavaksi havaittiin ensin vaimeampia ja sen jälkeen voimakkaampia räjähdyksiä noin kymmenen sekunnin välein. Tämän jälkeen räjähdysten väli piteni, mutta voimakkuus yltyi. Lopuksi kuului huomattavan voimakas höyryräjähdys, joka tuhosi reaktoriastian 200 tonnia painaneen kannen. (Ingram 2005, 30.)

Kello oli 1.23.44.

Image

Keskushallinto alkoi selvittää onnettomuuden syytä huhtikuun lopulta lähtien. Neuvostojohtajien halu saada tapahtuma pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti kävi selväksi heti alussa.

Onnettomuuden selvittäminen annettiin Neuvostoliiton varapääministerin Boris Štšerbinan (1919–1990) asettamalle työryhmälle. Ryhmän Kremlissä 3. heinäkuuta järjestettyihin kuulemisiin kutsuttiin muun muassa keskiraskaan koneenrakennusteollisuuden ministeri Jefim Slavski (1898–1991), Kurtšatovin ydinenergiainstituutin johtaja Anatoli Aleksandrov (1903–1994), tämän ensimmäinen sijainen Valeri Legasov (1936–1988) ja reaktorin pääsuunnittelija Nikolai Dolležal (1899–2000). Paikalla vallitsi yleinen syyttely ja hämmennys.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov (1931–2022) vaati vastausta siihen, oliko reaktori turvallinen vai ei. Kysymys oli kriittinen sekä Neuvostoliiton ydinvoimateollisuuden että hänen omien uudistuspyrkimystensä kannalta. Tilanne vaati pahimmassa tapauksessa Neuvostoliiton kaikkien kahdentoista vielä tuolloin käytössä olleen RBMK-reaktorin käytöstä poistamista. (Plokhy 2018, 177.)

Paikalle kutsutut Slavskin ministeriön ja instituuttien ydinenergia-asiantuntijat olivat haluttomia vastaamaan Gorbatšovin kysymykseen, joten hän päätti vastata siihen itse. Hänen mukaansa henkilökunta oli vastuussa onnettomuudesta, mutta sen laajuus johtui reaktorin fysiikasta. Hän kysyi mahdollisuudesta yhä rakentaa ja käyttää RBMK-reaktoreja. Slavskin varamiehen Aleksandr Meškovin (1927–1994) mukaan reaktoreja voitiin yhä käyttää sikäli kuin käyttömääräyksistä pidettiin tiukasti kiinni. Gorbatšov ei ollut tyytyväinen. (Fitzgerald 2022, 127–128.)

Monet katsoivat Slavskin olleen ainakin epäsuorasti vastuussa Tšernobylin tapahtumista. Vladimir Dolgih (1924–2020), joka oli kuulunut onnettomuuden jälkeisiä pelastustoimia koordinoineeseen politbyroon ryhmään, vaati Slavskin johtaman keskiraskaan koneenrakennusteollisuuden ministeriön erityisaseman purkamista. Ministeriöltä puuttui ulkopuolinen valvonta, ja sen johtajien arvovalta oli kasvanut liian suureksi. Samaa mieltä oli pääministeri Nikolai Ryžkov (1929–2024), joka oli valmis perustamaan täysin uudenlaisen ydinenergiaministeriön. (Schmid 2020, 142–143; Plokhy 2018, 257.)

Kiistassa hahmottui lopulta tilanne, jossa Gorbatšovin ympärille asettuneet politbyroon jäsenet saivat vastaansa Slavskin ympärille asettuneet tieteilijät, jotka olivat vastanneet reaktorin suunnittelusta ja rakentamisesta. Jälkimmäisestä leiristä irrottautui ainoastaan Štšerbinan komission tieteellinen pääneuvonantaja Legasov.

Gorbatšov esitti kokouksessa reaktoria koskeneet kysymykset Legasoville, ei reaktorin suunnitteluryhmän tekniselle konsultille Aleksandroville. Gorbatšovia kiinnosti se, miksi epäluotettava reaktori oli päätetty hyväksyä tuotantoon Neuvostoliitossa, vaikka vastaavanlainen oli hylätty Yhdysvalloissa. (Fitzgerald 2022, 126–127.)

Legasov vastasi, ettei Yhdysvallat ollut koskaan valmistanut tai käyttänyt RBMK-tyylisiä reaktoreja, koska ne eivät täyttäneet turvallisuusvaatimuksia. Hänen mukaansa reaktorin käyttöä saattoi puolustaa lähinnä sillä, että jotkut yksittäiset länsimaiset fyysikot olivat antaneet neuvostoliittolaisille atomivoimaloille korkeat arvosanat vuonna 1985. Legasov muisteli Ryžkovin sanoneen kokouksessa, että Tšernobylin onnettomuus oli kaikkea muuta kuin sattumaa ja että Neuvostoliiton ydinenergiateollisuus oli ollut jo pitkään matkalla kohti onnettomuutta. (Plokhy 2018, 132; Fitzgerald 2022, 129.)

Neuvostohallitus oli luvannut jo toukokuussa Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) johtajalle Hans Blixille onnettomuutta koskevan raportin, joka esiteltäisiin järjestön elokuun lopulla Wienissä pidettävässä konferensissa. Neuvostohallitus nimitti Legasovin johtamaan raporttia luonnostelevaa komissiota.

Legasov alkoi valmistella tutkimustaan räjähdyksen syistä heinäkuun alussa. Hän paneutui työhön huolella ja kokosi avukseen joukon asiantuntijoita ydinfyysikoista terveys- ja ympäristöasiantuntijoihin.

Legasovin ja hänen valitsemansa neuvonantajaryhmän laatima lopullinen raportti käsitti yksityiskohtaisen kronologisen kuvauksen onnettomuudesta sekä sen syistä ja seurauksista. Raportissa oli mahdotonta antaa tyhjentäviä tietoja onnettomuudesta viittaamatta reaktorin rakenteeseen ja teknisiin yksityiskohtiin. Reaktorin rakenne oli Neuvostoliiton visusti varjelema salaisuus, eivätkä Slavski ja hänen avustajansa hyväksyneet sellaisen tiedon kertomista kansainväliselle tiedeyhteisölle. (Fitzgerald 2022, 134.)

Hallinnon edustajista avoimempaa linjaa edusti lähinnä vain energiaministeri Anatoli Majorets (1929–2016). Hän oli politbyroon heinäkuun alun kokouksessa viitannut kriittisesti maan vanhanaikaisiin salailuvaatimuksiin ja todennut, että Tšernobylin onnettomuus oli jo hyvän aikaa sitten mallinnettu ulkomailla.

Tieto onnettomuudesta oli tullut julki ruotsalaisen Forsmarkin ydinvoimalan tekemien mittausten jälkeen. Yhdysvallat oli ottanut satelliittikuvia voimalasta ja sen ympäristöstä heti onnettomuuden tapahduttua. Salailu oli turhaa. Salailemalla asiaa he olisivat kertoneet IAEA:lle vain valheita ja tehneet itsestään naurunalaisia. (Plokhy 2018, 261.)

Lopullinen raportti sisälsi tietoa RBMK-reaktorien rakenteesta, arvioita vapautuneen radioaktiivisen aineen määrästä sekä sen vaikutuksesta maatalouteen ja ihmisten terveyteen. Legasov oli valmis puhumaan kaikesta. Valmiissa raportissa oli lopulta 388 sivua.

Legasov otti hallituksen luvalla konferenssiin mukaansa ydinreaktoriasiantuntijoita, joilta oli aikaisemmin evätty pääsy maasta. Jokaisen oli tarkoitus vastata Wienissä omaa erityisalaa koskeviin kysymyksiin.

Blixin avustajat tiedustelivat Neuvostoliiton Wienin suurlähetystöstä Legasovin puheen pituutta ja olettivat sen kestävän noin puoli tuntia. He olivat ihmeissään kuullessaan, että Neuvostoliiton edustaja puhuisi tilaisuudessa neljä tuntia. Todellisuudessa Legasovin esitys kesti vielä tätäkin pidempään. (Fitzgerald 2022, 134–135.)

Raportti oli monin osin avoin kuvatessaan reaktorin rakennetta ja sen mahdollisia rakenteellisia ongelmia, mutta loppuluvussa Legasov piti kiinni puoluelinjasta ja syytti onnettomuudesta ensisijaisesti henkilökuntaa. Raportin mukaan onnettomuuden keskeinen syy oli äärimmäisen epätodennäköinen yhdistelmä toimintaohjeiden rikkomisia ja toimintatapoja, jotka voimalan henkilökunta oli sallinut itselleen. (Schmid 2020, 139–140; Brennan 2002, 60.)

Wienistä palattuaan Legasov oli voitonriemuinen, mutta tunne haihtui nopeasti hänen jouduttuaan jälleen neuvostojohdon eteen. Maan korkeimmat johtajat katsoivat hänen menneen liian pitkälle avoimuudessaan. Gorbatšov oli painottanut politbyroon kokouksessa 3. heinäkuuta, ettei heillä ollut minkäänlaista syytä salata totuutta. Gorbatšov oli itse vannonut avoimuuden nimeen, mutta Legasovin palattua Wienistä hänen mielensä oli muuttunut. (Plokhy 2018, 262.)

Legasovin mahdollisuudet jatkaa tieteellistä uraansa kuihtuivat. Häneltä evättiin sekä Neuvostoliiton sankarin arvonimi että sosialistisen työn sankarin arvonimi. Kummatkin kuuluivat Neuvostoliiton korkeimpiin tunnustuksiin. Hänellä oli täysi syy tuntea itsensä petetyksi.

Tiede oli neuvostojärjestelmässä valtion ohjauksessa, eikä yksittäisen tieteenharjoittajan mahdollisuudet vaikuttaa tieteen ja yhteiskunnan avoimuuteen olleet kovin hyviä. Legasov tavoitteli totuutta ja pyrki saamaan asiansa esille. Tämä aiheutti katkeruutta ja suuttumusta neuvostojohdon keskuudessa. Legasov joutui Kremlin hampaisiin ensimmäisen kerran heti Wienin konferenssista palattuaan ja uudemman kerran sen jälkeen, kun hän oli antanut lausunnon oikeuden istunnossa.

Legasov uskoi toimineensa oikein ja maansa puolesta. Tosiasiassa hän katui, ettei ollut mennyt Wienissä vielä pidemmälle. Hän kertoi myöhemmin ystävilleen, ettei ollut esittänyt Wienissä koko totuutta tapahtuneesta. Raportissaan hän oli syyttänyt onnettomuudesta lähes yksinomaan voimalan käyttöhenkilökuntaa tuomatta esille kovin näkyvästi itse reaktorin puutteita. Tämä lisäsi hänen omantunnontuskiaan. (Plokhy 2018, 269.) 

Myös Legasovin terveys alkoi horjua. Hän oli viettänyt pitkiä aikoja Tšernobylin voimala-alueella tutkiessaan tapausta ja laatiessaan turvaohjeita alueen raivaamiseksi. Virallisesti hän oli saanut säteilyä sata remiä, mutta hänen lääkärinsä eivät tienneet altistuksen todellista määrää. Hän alkoi tuntea säteilysairauden ensimmäiset oireet kesällä 1986 valmistellessaan raporttia Wienin konferenssiin. Toukokuussa 1987 lääkärit tarkastivat hänen terveydentilansa jälleen ja totesivat syöpäriskin kasvaneen. 

Säteilysairauden oireiden masentamana Legasov yritti itsemurhaa ottamalla sairaalassa yliannoksen unilääkkeitä. Hoitohenkilökunnan valppaus kuitenkin pelasti hänen henkensä. Itsemurhayrityksen jälkeen Legasov yritti palauttaa elämänsä raiteilleen omistautumalla pakkomielteisesti maan ydinreaktorien turvallisuudelle. 

27. huhtikuuta 1988 Legasov yritti itsemurhaa toisen kerran. Hänet löydettiin hirttäytyneenä asunnostaan.

Tšernobylin ydinonnettomuuden jälkeisinä vuosina Legasov oli alkanut kyseenalaistaa neuvostojohdon pyrkimykset. Hänen mukaansa johdossa olivat väärät henkilöt.

Legasov ilmaisi huolensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta monissa haastatteluissa ja muistelmissa, jotka hän nauhoitti itsemurhaansa edeltäneinä kuukausina. Hän arvosteli jyrkin sanoin RBMK-reaktoreita, joiden yksi keskeinen turvallisuutta vähentävä tekijä oli niiden ympäriltä puuttuva betoninen suojakuori. Lisäksi reaktorin aktiivisuuden säätely käyttämällä säätösauvoja, jotka sisälsivät hidasteaineena graffitia, oli riittämätöntä.

Gorbatšov myönsi lopulta vuonna 2006 kansainväliselle lehdistölle antamassaan haastattelussa, että Tšernobylin onnettomuus oli yksi merkittävä tekijä Neuvostoliiton hajoamisessa. Hän uskoi katastrofin vaikuttaneen maan hajoamiseen huomattavan paljon enemmän kuin taloudelliset uudistukset, jotka hän aloitti. Onnettomuus myös synnytti tarpeen ottaa Neuvostoliitto uudella tavalla osaksi länsimaista ydinvoimavalvontaa.

Neuvostoliiton salailusta joutuivat kärsimään omalla tavallaan sekä maan kansalaiset että tiede. Legasov oli lopulta harvoja totuutta vaatineita ja totuuden puolesta taistelleita tieteenharjoittajia. Se koitui hänen kohtalokseen.

•

Lue myös:

Eksyksissä järjen poluilta – tieteen kiistäminen ja pseudotiede

Hiukkaskiihdytin maailmanrauhan puolesta – 1960-luvun hanke, joka ei toteutunut

Tiede sodan varjossa

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!