Image

Olen tekoälyn käyttäjänä varmaan aika keskivertotyyppi. Käytän sitä tarkistamaan tekstieni oikeinkirjoitusta, pyydän ohjeita LaTeX-komentoihin ja joskus apua pienissä ohjelmointitehtävissä. Pääsääntöisesti pyydän tekoälyä tekemään sellaisia rutiiniasioita, joiden lopputuloksen voin tarkistaa, eikä minun siten tarvitse varsinaisesti luottaa tekoälyyn.

On selvää, että opetukseen tekoäly tulee tuomaan mahdollisuuksia ja haasteita. Esimerkiksi matematiikan ja fysiikan harjoitustehtäviä kielimalli osaa ratkaista nopeasti ja melko virheettömästi. Kotitehtävien merkitys on muuttunut tai ainakin ne pitää pystyä perustelemaan ihan uudella tavalla, jos haluaa opiskelijoiden harjoittelevan ilman tekoälyä.

Olin ajatellut, että matematiikan ja teoreettisen fysiikan tutkimus on turvassa kielimalleilta vielä melko kauan. Olin väärässä.

Kielimallien avulla on jo nyt ratkaistu kohtalaisen merkittäviäkin tutkimusongelmia. Eikä tämä edes ole jäänyt siihen, että luen asioista uutisista ja blogeista. Eräs kollegani ratkaisi yhteisesti pohtimamme tutkimusongelman kielimalliavusteisesti. Täytyy myöntää, että se järkytti minua. Ongelman eräs osa oli haastava enkä tiedä, olisimmeko pystyneet sitä ratkaisemaan järkevässä ajassa ilman kielimallia.

Tekoälyn käyttö opetuksessa ja tutkimuksessa on uutta. Tiedeyhteisön tulee löytää yhdessä keskustelemalla näihin asioihin selkeyttä sekä paikallisella että globaalilla tasolla. Se saattaa hyvinkin olla hetkellisesti kansainvälisen yhteistyön tärkeimpiä teemoja.

On ollut antoisaa pohtia asioita ulkomaisten kollegoideni kanssa. Elokuussa keskustelin tekoälyn tuomista muutoksista italialaisen ja japanilaisen tutkijavieraani kanssa. Puhuimme opettajan uudenlaisesta roolista sekä väitöskirjatutkijoiden ohjaamisesta.

Vanhaan aikaan oli omalla alallani melko helppo lähteä liikkeelle väitöskirjatutkijan kanssa. Hänelle pystyi antamaan kohtalaisen helpoksi oletetun matemaattisen ongelman, jolla kuitenkin oli jotain relevanssia isomman kokonaisuuden ratkaisemisessa. Näin väitöskirjatutkija koki olevansa kiinni tutkimuksessa ja teki ihan oikeastikin jotain hyödyllistä.

Kun itse mietin oppimiani asioita, niin ne usein liittyvät tilanteisiin, joissa ratkaisin jonkin asian pitkän puurtamisen jälkeen. Tällaiset asiat jäävät selkeästi muistiin ja niitä osaa soveltaa myöhemmin. Tekemällä oppii, siitähän väitöskirjaprojektissa on kyse.

Nyt sellaisten helpohkojen palasten kanssa on suuri kiusaus käyttää tekoälyä. Ei siinä mitään väärää ole, mutta oppiiko siinä? Toki voi ajatella niin, että ei niitä pieniä palasia enää tarvitse oppia ratkaisemaan, kun kielimalli hoitaa ne. Mutta miten sitten oppii ratkaisemaan isompia kokonaisuuksia? Tai arvioimaan tekoälyn tuotosten oikeellisuutta? Tieteen tekeminen tulee muuttumaan, enkä tiedä millaiseksi. Mitä jää jäljelle, kun tekoäly sen kun kehittyy?

Useamman tunnin pohdinnan päätteeksi japanilainen ystäväni kiteytti keskustelumme niin hienosti, että siinä olisi tekoäly jäänyt toiseksi.

”Se, mitä voin opiskelijoilleni pyrkiä opettamaan, on tutkimuksen tekemisen ilo. Nautin siitä. Toivon, että opiskelijani näkevät sen minusta, ja ehkä se joitakin heistä auttaa löytämään ilon tutkimustyöhön. Se on suurin asia, jonka voin toivoa heille antavani.”

•  

Lue myös:  

Herkuton pulla ja maukas tutkijan identiteetti 

Toinen kvanttivuosisata ei ole vain fysiikkaa 

Tutkimuksen perustelut kehiin!  

•  

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeaiheista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!