Image

Ruokakaupan mainostekstit tarjoavat minulle toisinaan hupia. Suuri osa tuotteiden mainoksista ja pakkauksiin isolla kirjoitetuista teksteistä kertovat siitä, mitä tuotteessa ei ole. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, useinhan se on hyödyllistä tietoa. Mutta onhan tuotteen raaka-aineiden määrä huomattavasti pienempi kuin niiden, joita siinä ei ole. Siitä syystä jonkin puuttuvan aineen ilmoittaminen on vahva valinta. Samalla niissä välittyy kiinnostavalla tavalla muuta tietoa. Ai tuo makkara on nitriititön. Ilmeisesti nitriittiä pitää siis välttää.

Välttelyssä voi joskus mennä liian pitkälle. Perheessäni on tullut tavaksi sanoa sellaisen ruoan olevan herkuton, josta sen olennainen maku on kadonnut, koska ainesosia on jätetty pois liiankin kanssa. Esimerkiksi herkuton pulla on sellainen, joka on leivottu veteen ja josta on jätetty lähes kokonaan pois sokeri ja rasva. Sellaista syödessä yrittää muistuttaa itseään useaan kertaan, että tätä kannattaa syödä sen terveellisyyden takia.

Ei ole tavatonta, että ihminen luonnehtii itseään sen kautta, mitä hän ei ole. Siitä saatetaan olla jopa ylpeitä. Teoreettinen fyysikko saattaa korostaa, ettei koske koelaitteisiin. Kokeellinen fyysikko saattaa kertoa, ettei halua pilata intuitiotaan matematiikan opettelulla. Puhdas matemaatikko voi pitää hyveenä sitä, ettei ajattele tutkimuksensa hyötyjä. Historioitsija voi ylpeillä sillä, ettei vaivaa päätään vuosiluvuilla. Esimerkit ovat kärjistettyjä, mutta ajatuksesta saa varmasti kiinni. Luultavasti jokaisella alalla on vastaavia lausahduksia.

Tähän asiaan liittyy sekin, että tutkija on melko vapaa tekemään valintoja tutkimuksestaan. Se on ennen kaikkea hieno asia. Varjopuolena erityisesti nuoremmilla tutkijoilla voi olla se, että oman ammatti-identiteetin rakentamiseen ei saa ulkopuolista tukea.

Missä vaiheessa voi kutsua itseään jonkin alan tutkijaksi? Väitöskirja antaa tietynlaisen tutkijan ajokortin, jonka turvin voi tuntea kuuluvansa tutkijakuntaan. Se on tärkeää. On kuitenkin huono asia, jos väitöskirjan määrittämä kapea alue lukitsee ammatti-identiteettiä tarpeettoman pitkään.

Keskustelen ajoittain nuorten tutkijoiden kanssa heidän ammatillisesta identiteetistään. Yleisohjeeni on, että kannattaa määritellä itsensä sen kautta, mitä osaa ja mitä on, ei sen kautta, mitä ei ole tai ei osaa. Se jättää tilaa oppia uutta ja kehittää osaamistaan uusiin suuntiin. Ei kannata sulkea itseään laatikkoon, josta ei enää kohta muista kurkistaa ulos. Katetta tietenkin pitää olla silloin, kun sanoo jotain osaavansa, mutta ei ole hyödyllistä alkaa luetella asioita, joita ei vielä osaa.

Ammatti-identiteetin turha lokerointi nousee esiin myös työpaikkoja haettaessa. Hakutekstissä kuvataan tietynlainen profiili. Pöydän toisellakin puolella istuneena voin todeta, että hyvin harvoin hakijoiden joukossa on henkilö, joka täysin vastaa profiilia. Valitettavan usein olen kuullut jonkun myöhemmin sanoneen, ettei hakenut paikkaa, koska ei kokenut olevansa juuri sellainen kuin kuvauksessa haettiin. Ohje tähän on yksinkertainen: jätä sopivuutesi valintakomitean arvioitavaksi. Jos he eivät pidä sinua sopivana, se on vain juuri sen komitean arvio juuri sinä päivänä ja juuri tietynlaisen aamupalan syöneenä. Se ei määritä sinua sen enempää.

Tutkijan ammatillinen identiteetti on vähitellen muotoutuva kokonaisuus. Ennakkoluulottomuus, uteliaisuus, oppimishalu ja rohkeus tarttua uuteen ovat ne mausteet, jotka tekevät tutkijasta maukkaamman version itsestään.

• 

Lue myös:

Kuka tarttuu toimeen, kun tiedettä uhataan?

Toinen kvanttivuosisata ei ole vain fysiikkaa

Voiko tiedeyhteisö seurata vierestä hiljaa, kun sote-järjestöjen rahoitusta perataan ”tiheällä täikammalla”?

• 

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!