Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi syyskuussa 2025 suomalaisen tiederahoituksen väitettyjä epäkohtia ruotivan Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletin. Sen pääväitteen mukaan Suomen Akatemia, joka on suomalaisen tutkimusrahoituksen keskeinen toimija, ohjaa tutkimusrahoitusta merkityksettömiin tutkimushankkeisiin. Rahoitettujen hankkeiden tutkimustulokset perustuvat pamfletin mukaan ideologisiin esioletuksiin eivätkä tutkimuksessa metodologisesti saatuun näyttöön. (Merano 2025.)

Pamfletin on kirjoittanut diplomi-insinööri Mika Merano, ja yksi pamfletin luvuista on taloustieteen emeritusprofessori Matti Virénin kirjoittama. Pääkirjoittaja tunnetaan julkisuudessa parhaiten Helsingin perussuomalaisten kaupunginvaltuutettuna ja aktiivisena keskustelijana sosiaalisen median alusta X:ssä.

Pamfletti on noin kuusikymmentä sivua pitkä, ja se käsittelee tiederahoitusjärjestelmän ja erityisesti Suomen Akatemian väitettyjä ongelmakohtia. Sen mukaan tutkimuksen vaikuttavuutta ja merkitystä koskevat tiedot ovat vaikeasti saatavilla tavalliselle veronmaksajalle. Pamfletissa kritisoidaan erityisesti ”humanististen tieteiden” rahoitusta, joihin kirjoittaja liittää myös yhteiskuntatieteet, kuten sosiologian, ja monitieteisen sukupuolentutkimuksen.

Pamfletti on saanut paljon julkisuutta ja herättänyt keskustelua sosiaalisessa mediassa. Jo ennen sen julkaisua Suomen Akatemia lähetti yliopistoihin viestin, jossa tutkijoita kehotettiin varautumaan tulevaan julkaisuun ja siitä mahdollisesti koituvaan julkisuuteen. Julkaisupäivänään pamfletti ylitti Helsingin Sanomien uutiskynnyksen. Pamfletin julkaisun jälkeen Suomen Akatemia kommentoi siinä esitettyjä väitteitä pääosin kriittisesti. Suomalaisista professoreista ja tutkijoista pamflettia kommentoi Helsingin Sanomissa ainakin professori Elina Vuola ja Alusta-verkkolehdessä tutkijatohtori Olli Herranen (Herranen 2025; Pelli 2025; Vuola 2025).

Pamfletti on nähtävissä osana laajempaa ilmiötä, jossa oikeistopopulismiin ja konservatiiviseen maailmankuvaan kytkeytyneet toimijat pyrkivät kyseenalaistamaan nykyisten yhteiskuntatieteiden legitimiteetin syyttämällä niitä poliittisuudesta ja epätieteellisyydestä. On myös tyypillistä kritisoida yhteiskuntatieteitä siitä, että ne sivuuttaisivat geneettisen tai sosiobiologisen näkökulman.

Vastaavaa viestiä ovat Suomessa jo pidempään levittäneet ainakin toimittajat Ivan Puopolo ja Marko Hamilo sekä yhdysvaltalaisen Wayne State Universityn sosiologian professori Jukka Savolainen (Puopolo 2021; Hamilo 2021; Savolainen 2021). Yksi pamfletin luvuista onkin erityisesti omistettu sosiologian ja sukupuolentutkimuksen väitettyjen teoreettisten ja metodologisten ongelmien käsittelylle.

Kokonaisiin tieteenaloihin kohdistetut syytökset poliittisten näkökulmien ja tieteellisen näytön sekoittamisesta toisiinsa ovat vakavia, joten niille olisi syytä löytää painavia perusteluita. Suomen Perustan pamfletin alaotsikko on ”Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta”. Sana ”analyysi” viittaa siihen, että raportti ainakin yrittää olla vakava ja analyyttinen pyrkimys osallistua tiederahoitusta koskevaan keskusteluun. Siispä keskityn arvioimaan pamflettia kriteereillä, joita tällaiselta pyrkimykseltä on lupa odottaa.

Koska pamfletti keskittyy erityisesti yhteiskuntatieteisiin, arvioin pamfletissa esitettyjä väitteitä sosiologiasta ja sosiologisesta sukupuolentutkimuksesta sekä siitä, miten yhteiskunnallisen tutkimuksen hyöty tulisi ymmärtää. Lopuksi kommentoin pamfletin laajempia tiedepoliittisia seurauksia.

Pamfletin yhden luvun nimi on ”Sukupuolentutkimuksen ja epätasa-arvoisia rakenteita tutkivan sosiologian ongelmallisuus”. Siinä esitetään väitteitä, joiden mukaan sosiologia ja sosiologinen sukupuolentutkimus korostavat sosiaalisia valtarakenteita yksilön toimijuuden ja biologian kustannuksella.

Sukupuolentutkimuksessa valtarakenteet ilmenevät hierarkkisina suhteina niin, että maskuliinisuus on valtaa ja feminiinisyys tälle alisteista, jolloin sukupuolentutkimuksen tavoitteena on purkaa yhteiskunnassa ilmeneviä maskuliinisia valtarakenteita. Tällä perusteella kirjoittaja tekee kriittisen päähuomionsa, jonka mukaan ihmisestä tulee sukupuolentutkimuksen käsitteistössä yhteiskunnan normien passiivinen uhri: ”Ihmisestä tulee eräänlainen uhritoteemi, jonka mahdollisuudet tai vaikeudet selitetään aina ulkoisilla seikoilla.”

Seitsemän sivun mittaiseksi jäävä osio sosiologiasta ja sosiologisesta sukupuolentutkimuksesta ei kuitenkaan viittaa kritiikkinsä tueksi lainkaan alan oppikirjoihin tai tutkimuksiin. Sen sijaan luvun alaotsikoiden alla on muutamia lainauksia historioitsija Ari Helon sitaateista, jotka on julkaistu perussuomalaisten puoluelehdessä ja joissa syytetään yhteiskuntatieteitä poliittisesta aktivismista.

Pamfletissa esitetty kritiikki on varsin yleisesti internetissä jaettu sosiologiaa ja sukupuolentutkimusta koskevan kritiikin muoto. Tällaisen kritiikin saaman suuren huomion takia on syytä selventää, mitä sosiologit tarkalleen ottaen tutkivat.

Sosiologian tutkimuskohde määritellään usein Émile Durkheimilta peräisin olevalla sosiaalisen faktan käsitteellä. Sosiaalisella faktalla viitataan siihen, että yksilö kokee yhteiskunnassa vallitsevat normit, lait ja rooliodotukset häneen itseensä nähden ulkoisina rakenteina, jotka eivät ole välittömästi hänen oman toimintansa muokattavissa (Durkheim 1982, 33–42).

Toisin kuin raportissa väitetään, sosiaalisista faktoista ei silti seuraa, että sosiologia hylkäisi yksilön toimijuuden. Sekä klassinen että moderni sosiaaliteoria pyrkivät ymmärtämään sosiaalisen järjestyksen ja rakenteiden lisäksi myös yhteiskunnallisen muutoksen ja toimijuuden mekanismeja (esimerkiksi Joas ja Knöbl 2013, 18).

Mitä sosiaaliset faktat voivat sitten tarkoittaa, jos niistä puhutaan esimerkiksi raportissa parjatussa sukupuolentutkimuksessa? Tätä voidaan havainnollistaa yksinkertaisella tilastollisella esimerkillä: on laajalti tiedossa, että sukupuolten välinen työnjako ja palkkaerot ovat radikaalisti muuttuneet teollisen yhteiskunnan olemassaolon aikana. Turvallisesti voimme myös olettaa, että ihmislajin suvullinen lisääntyminen ja siihen liittyvät fysiologiset piirteet eivät ole samalla ajanjaksolla ottaneet yllättävää evolutiivista kehitysloikkaa. Sukupuolten välisen työnjaon tilastollisia trendejä selittävät siis yhteiskunnan sosiaalisella tasolla ilmenevät asiat – eli sosiaaliset faktat. (Suomen tilastoista esimerkiksi Lehto 2007, 61–62; Komiteamietintö 1970, 70–75.)

Ilmeisimpiä konkretisoivia esimerkkejä sukupuolten työnjakoon liittyvistä sosiaalisista faktoista ovat Suomessa tietenkin lainsäädäntö, joka on 1900–luvun aikana tasa-arvoistunut, ja päivähoitojärjestelmä, joka on kehittynyt hyvinvointivaltion aikana ja vapauttanut naisia kotihoidon piiristä. Ensimmäisen aallon feminismi ja tähän kytkeytynyt sukupuolentutkimus keskittyikin juuri osoittamaan, että on olemassa tällaista systeemitasolla ilmenevää sukupuolten välistä eriarvoisuutta (Husso ja Heiskala 2016, 193–196).

Sosiaaliset faktat eivät kuitenkaan rajaudu vain lainsäädännön ja pakkovaltaa käyttävien systeemien alueelle, eikä lainsäädäntö yksin takaa tasa-arvoista kohtelua. Sukupuolirooleja uusinnetaan filosofi Jürgen Habermasin käsitteitä lainaten myös elämismaailman alueella, joka voidaan yksinkertaistaen määritellä yksityisen elämänpiirin ja kulttuurin alueeksi. Toisen aallon feminismiä seuraava tutkimus keskittyikin siihen, miten naiset voivat tosiasiallisesti käyttää niitä oikeuksia, jotka kuuluivat heille lain kirjaimen mukaan. (Husso ja Heiskala 2016, 198.)

Feminismin myöhäisemmissä vaiheissa ja yhteiskuntatieteen kulttuurisen käänteen myötä sukupuolentutkimuksen fokus on siirtynyt entistä voimakkaammin kohti kulttuurin ja kielellisten merkitysten tason ilmiöitä. Samalla naisasialiike on laajentunut ajamaan tasa-arvon asiaa myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä rodullistettujen ihmisten kohdalla. (Husso ja Heiskala 2016, 198–202.) Sukupuolentutkimuksessa tämä voi tarkoittaa kulttuurisissa kuvastoissa ilmenevien säännönmukaisten kielellisten ilmaisutapojen eli diskurssien analyysiä, jonka tavoitteena on paljastaa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen representaatioita eri kulttuurin osa-alueilla.

Tieteenalojen kehitys osittain tieteen ulkopuolisten voimien ajamana on paremminkin sääntö kuin poikkeus. Sukupuolentutkimus on läpi historiansa tarjonnut teoreettista ja empiiristä tietoa yhteiskunnallista tasa-arvoa ajavan liikkeen tarpeisiin. Sosiologian juuret taas ovat useimmissa länsimaissa yhteydessä 1800–luvun lopun sosiaalireformistisiin liikkeisiin, jotka ovat pyrkineet parantamaan köyhälistön asemaa teollistuneessa yhteiskunnassa (Turner 2014, 6–7). Suomessa sosiologia on toisen maailmansodan jälkeen liitetty esimerkiksi hyvinvointivaltioprojektiin ja pyrkimykseen integroida kommunistit osaksi porvarillista yhteiskuntaa (Lagerspetz ja Suolinna 2022; Puuronen 2005). Moderni tilastotiedekin syntyi 1800-luvulla kehittyneiden modernien valtioiden hallintamuodosta syntyneisiin tarpeisiin (Töttö 2000, 155).

Sosiologi Max Weberiä seuraten voidaan sanoa, että arvovapauden kannalta olennaista ei ole, voivatko tutkimuksen tulokset palvella jotain poliittista päämäärää tai onko tutkimuksen aihevalinta arvolatautunut. Olennaista on, että tieteellisessä tutkimusprosessissa saatavaa näyttöä ei tule korvata tutkijan omilla arvopohjaisilla näkemyksillä (Weber 1988).

Perustan pamfletissa tällaisten erottelujen tekeminen kuitenkin jää tekemättä, jolloin puheet hyödystä ja poliittisuudesta jäävät epäselviksi. On myös sisäisesti ristiriitaista, että pamfletissa vaaditaan julkisesti rahoitetulta tutkimukselta samaan aikaan hyödyllisyyttä ja poliittista neutraaliutta. Pamfletin kirjoittajalta jää tällöin huomaamatta ilmeinen: yhteiskunnallisesti toivottavat asiantilat liittyvät väistämättä poliittisiin ja arvopohjaisiin kysymyksenasetteluihin.

Pamfletin alaluvussa ”Sosiologisen tutkimuksen todistetut ongelmat” pyritään etsimään väitteille tukea viittaamalla tuoreeseen Grievance Studies -tapaukseen, jossa kolme tutkijaa testasi yhteiskuntatieteellisten tiedelehtien vertaisarviointikäytäntöjä lähettämällä lehtiin tekaistuja ja sisällöiltään absurdeja artikkeleita. Artikkeleissa käsiteltiin muun muassa koirapuistoissa ilmenevää raiskauskulttuuria ja tarkasteltiin Adolf Hitlerin Taisteluni-teosta feministisenä manifestina. Lähetetyistä artikkeleista 35 prosenttia hyväksyttiin julkaistaviksi.

Tapausta on käytetty esimerkkinä nykyisen yhteiskuntatieteen poliittisuudesta ja epätieteellisyydestä etenkin internetin kulttuurisodissa. Se on totta kai kiusallinen sen kohteena oleville tiedelehdille, mutta sen tulokset eivät ole yleistettävissä eikä testiä ole toteutettu tieteellisesti uskottavan koeasetelman periaatteiden mukaan. Testin tehneet tutkijat valitsivat tiedelehdet tarkoitushakuisesti, eikä mukana ollut kontrolliryhmää, jonka perusteella olisi voitu päätellä, esiintyykö vastaavia ongelmia laajemmin.

Sosiologian professori Mikko Lagerspetz analysoi projektin kokeellista asetelmaa ja osoitti sen olevan kyseenalainen sekä metodologisilta että eettisiltä lähtökohdiltaan: Korkeamman vaikuttavuuskertoimen tiedelehdet hylkäsivät papereita todennäköisemmin kuin matalamman. Mikäli käsikirjoitus oli väitetysti empiirinen, sillä oli paremmat mahdollisuudet päästä läpi.

Lagerspetzin mukaan vertaisarvioilla oli suuri merkitys käsikirjoituksen muokkausprosessissa, ja kun käsikirjoituksen tekijät – jotka olivat koulutukseltaan lähialojen tutkijoita – seurasivat arvioijien antamia kommentteja tarkasti, he oppivat, mitä vaaditaan tiedelehdessä hyväksyttävältä artikkelilta. Siispä vakavasti kirjoitetun artikkelin ja huijauksen välinen raja alkoi vähitellen hämärtyä. Huijauksen paljastuminen sen loppuvaiheessa osoitti, että pitkällä aikavälillä tieteellinen yhteisö paljastaa itseensä kohdistuneet huijaukset. Lisäksi Lagerspetz muistuttaa, että luonnontieteellisten tiedelehtienkin on vaikea saada selville sisältääkö tutkimus peukaloitua dataa. (Lagerspetz 2020.)

On ilmeistä, että Grievance Studies -tapaus ei ole metodologisilta lähtökohdiltaan uskottava kuvaus sosiologian tutkimuskentästä ja sen vertaisarvioinnin käytännöistä.

Pamfletin luvussa ”Tarkastelussa rahoituspäätökset” luetellaan suorina lainauksina kuvaukset 31 tutkimushankkeesta, joita Suomen Akatemia on rahoittanut, ja kutakin varten myönnetty rahoitus euromääräisenä. Lisäksi luvussa esitellään muutamien jo päättyneiden hankkeiden loppuraportteja listaamalla hankkeen puitteissa tehdyt julkaisut sekä kuvaamalla lyhyesti tutkimusprosessia, tuloksia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Pamfletissa mainitut hankkeet on valittu sen mukaan, että pamfletin kirjoittajien mukaan niiden hankekuvauksen sisältö on ala-arvoista, siinä ilmenee poliittisia motiiveja ja tutkimuksesta saatava hyöty on vähäistä. Listatut tutkimukset edustavat näin ollen pamfletin mukaan esimerkkitapauksia huonosta tieteellisestä laadusta.

Sen sijaan että pamfletissa konkreettisesti arvioitaisiin tutkimushankkeissa tehtyjä julkaisuja, jää hankkeiden käsittely todellakin vain hankekuvausten ja loppuraporttien listaamiseksi.  Luvun alussa todetaankin, että lukija voi itse tehdä niistä johtopäätöksensä. Täysin lukijan varaan johtopäätösten tekemistä ei silti jätetä, koska yhden loppuraportin osalta kommentoidaan sen yhteiskunnallisten vaikutusten jäävän epäselviksi, ja yhteenvedossa todetaan, että ”osa hankkeista on selkeästi tieteellisesti kestämättömiä – jopa huuhaata – joissa metodologia, toistettavuus ja objektiivisuus loistavat poissaolollaan”.

Tässä vaiheessa pamfletin lukijan mielessä voi olla monenlaisia johtopäätöksiä. Omat johtopäätökseni listatuista tutkimuksista olivat seuraavat: Lähes kaikki luetellut tutkimushankkeet sisälsivät jonkin kulttuurisotaan liitetyn termin, kuten sukupuoli, rotu, valkoisuus, feminismi, queer tai intersektionaalisuus. Tutkimukset ovat metodologialtaan laadullista tutkimusta, ja useimmat käsittelevät jonkin suuremman ilmiön kontekstissa esiintyviä osailmiöitä, kuten diasporan kuvauksia museoissa. Tutkimushankkeissa käytetty kieli on lisäksi usein teoriapitoista.

Hankkeiden valinta vaikuttaa siis toistavan tavanmukaista kaavaa, jossa tiettyjen poliittisesti latautuneiden aiheiden käsittelyn ajatellaan itsessään olevan merkki tutkimuksen poliittisuudesta. Tällaiset syytökset eivät ole kohdistuneet pelkästään yhteiskuntatieteilijöihin, sillä esimerkiksi ilmastonmuutosta tai ympäristönsuojelua koskevia tutkimustuloksia syytetään jatkuvasti ilmiöiden liioittelusta poliittisia tarkoitusperiä varten.

Myös syytökset laadullisen tutkimuksen epätieteellisyydestä toistuvat säännöllisesti yhteiskuntatieteitä koskevassa julkisessa keskustelussa. Pamfletin kirjoittaja on nostanut esiin erityisesti tutkimuksen toistettavuuden ongelman, mutta hän ei kuitenkaan tarkenna, miten väitetty ongelma ilmenee eri tutkimusparadigmojen tai edes pamfletissa listattujen hankkeiden kohdalla.

On kenties tässä yhteydessä aiheellista täsmentää kysymystä toistettavuudesta yleisemmällä tasolla. Toistettavuuden ongelma ei ole laadullisen tutkimuksen tai yhteiskuntatieteiden erityisongelma. Ei ole mitään periaatteellista syytä sille, miksi esimerkiksi laadullisia tutkimushaastatteluja ei voitaisi toteuttaa eri aikapisteissä. Laadullisen tutkimuksen metodologinen kirjallisuus on käsitellyt laajasti tutkimuksen toistettavuuden edellytyksiä (esimerkiksi Tuomi ja Sarajärvi 2017, 138–139).

Yhteiskuntatieteet eivät ole julkisen arvostelun ulkopuolella, ja kenellä tahansa on oikeus arvostella tutkimusta. Tieteenalani historiaa tutkivana sosiologina lukisin myös mielelläni johdonmukaisesti ja laadukkaasti kirjoitettua kritiikkiä tieteenalastani.

On selvää, että yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen merkitys välittyy yhteiskuntaan osana poliittista prosessia. Ei ole olemassa yksiselitteistä tapaa määrittää, mikä on yksittäisen nimetyn tutkimuksen konkreettinen vaikutus osana tällaista prosessia. Yhteiskuntatiede tulisikin ymmärtää ennen kaikkea instituutiona, joka kykenee tekemään näkyväksi, että sellaiset asiantilat, jotka meille usein näyttäytyvät itsestäänselvinä tai luonnollisina, eivät kuitenkaan ole väistämättömiä.

Arvoulottuvuus ei rajoitu vain yhteiskuntatieteisiin: myös luonnontieteellinen tutkimus on joskus tekemisissä poliittisten ja eettisten valintojen kanssa. Miten esimerkiksi tulisi suhtautua asejärjestelmien tai valvontateknologioiden kehittämiseen? Tai millä perustein lääketieteellisessä tutkimuksessa päätetään, etsitäänkö tautiin parannuskeinoa vai kehitetäänkö vain oireita lievittävää hoitomuoto?

Tutkimuksen yhteiskunnallista hyödyllisyyttä on vaikeaa – ellei mahdotonta – erottaa poliittisista ja moraalisista kysymyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkimus itsessään sekoittaisi tieteellisen näytön ja tutkijan henkilökohtaiset vakaumukset. Arvot vaikuttavat tutkimusaiheiden valintaan, mutta ne eivät voi korvata tieteellisillä menetelmillä saatua näyttöä.

Ironista kyllä, pamfletissa esitetty analyysi syyllistyy itse täsmälleen siihen, mitä se pitää huonona tieteellisenä käytäntönä – objektiivisen näytön sijaan yhteiskuntatieteistä luotu kuva perustuu kirjoittajan mielivaltaan ja parhaillaan valikoidun todistusaineiston esittämiseen. Näin luotu kuva yhteiskuntatieteistä ei sovellu vakavan tutkimusrahoitusta koskevan keskustelun lähtökohdaksi. Sen sijaan se vaikuttaa sopivan hyvin siihen, mihin se tosiasiallisesti on tarkoitettukin: tiedevastaisen populistisen liikkeen mobilisointiin samanmielisten internetkuplien ja puoluelehden välityksellä.

•

Lue myös:

Jos ihmistieteellinen tutkimus on turhaa, niin miksi sitä sensuroidaan?

Kuka tarttuu toimeen, kun tiedettä uhataan?

Opetus- ja tutkimushäirintä tulevat yliopistoihin – kuinka varautuneita yliopistot ovat?

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!